Category Archives: Arviot

Hannu Lintu piiskasi Tampere Filharmonian hurjaan vauhtiin Gustav Mahlerin kuudennen, ”traagisen” sinfonian finaalissa. Lähes puolentoista tunnin esitykseen mahtui pieniä epätarkkuuksia sinne tänne, mutta Linnun voimakas, kokoava visio kantoi niiden yli. Lopputulema oli reilusti plussan puolella, vaikkei ylipitkän konsertin alkupuoli erityisen hyvää luvannutkaan.

Sairastapauksista johtuen orkesterin miltei jokaisessa sektiossa on tällä hetkellä useita sijaisia, mikä ei voi olla vaikuttamatta soinnin yhtenäisyyteen, harmonioiden puhtauteen ja artikulaation tarkkuuteen. Balanssi ei ole aivan kohdallaan, sillä ensiviulut tuntuvat jäävän alakynteen muuhun jousistoon nähden. Pikaisesti konserttia edeltävänä päivänä paikkaamaan kutsuttu Taija Kilpiö hoiti kyllä konserttimestarin hommaa vakuuttavasti ja soitti soolonsa kauniisti.

Alttoviulu- ja sellosektioilla on muhkeampi sointi ja konstailematon, samanmielinen fraseeraus. Epäegoistisuudessaan myös soolohuilisti Anna-Leena Puhdon ja klarinetisti Jarmo Hyväkön pieni duetto sinfonian ensiosassa miellytti, kun taas scherzossa Hyväkön soolo ”kello ylhäällä” oli juuri sopivan räikeä. Muilta osin puhaltajien osuudet eivät intonaation suhteen aina olleet kohdallaan, vaan pieniä korjausliikkeitä jouduttiin tekemään melko usein.

Energiataso kohosi kuitenkin kaiken aikaa mainittua finaalia kohden, ja lopulta jätin mieluusti nämä kauneusvirheet unholaan vaikuttavan kokonaisuuden pienenä osana.

Tamperelaiset levyttävät ensi viikolla Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time solistinaan Roland Pöntinen. Perjantai-illan melko hermostunutta esitystä voitaneen pitää projektin kannalta tarpeellisena harjoituksena, mutta suurimuotoisen teoksen jäntevyys ja värikkyys ei siinä tullut kunnolla esiin. Vaikutelmani oli soittajiston epävarmuus omasta paikasta kompleksisen kudoksen osana: esimerkiksi alussa pienen pieniä sisääntuloja ei aina erottanut lavalla tapahtuneesta ylimääräisestä liikehdinnästä ja kolistelusta.

Pöntinen otti pianosta kirkkaita melodisia pyrähdyksiä ja meheviä, harkiten painotettuja sointuja. Epävarmimpia hetkiä koettiin puolivälin viulusoolon aikana, jossa joko konserttimestari tai Pöntinen tai molemmat olivat sekoittaa pakan; eteenpäin päästiin kuitenkin, mistä kiitoksen ansaitsee kokoonpanoa vakuuttavasti ja selkeästi luotsannut Hannu Lintu. Muista soolo-osuuksista mieleen jäi erityisesti Janne Pesosen bassoklarinetti ja Tiina Laukkasen patarummut.

Puumalan konsertto on arvioitu Amfionissa myös täällä ja täällä.

Finlandia-talon konserttisalissa oli tunnelma korkealla, kun Esa Heikkilä laittoi Radion sinfoniaorkesterin nuorten solistien konsertin liikkeelle komeasti Aarre Merikannon Intradalla. Ensimmäisenä solistina esiintyi sellisti Lauri Kankkunen (s. 1990) Lempäälästä. Hän on jo ehtinyt osallistua moniin kilpailuihin ja osoitti varmuutensa Kokkosen sellokonserton ensimmäisen osan esityksessään. Kankkuselle toivoisin seuraavaksi laadukasta soitinta, musikaalisuutta ja taitoa kyllä löytyi!

Baritoni Waltteri Torikka (s. 1984) oli konsertin nestori, täytyykin pitää mielessä, että miesäänet kehittyvät hitaasti. Torikan vaalea baritoni taipui varsin mallikkaasti Ravelin kolmeen Don Quichotte à Dulcinée -lauluun. Parhaimmillaan hän oli kolmannessa eli juomalaulussa, joka sai vapautuneen ja ilmeikkään esityksen.

Ilkka Uksila (s. 1988) soitti Emmanuelle Séjournén vibrafonikonserton ensimmäisen osan. Teos alkoi jännittävästi solistin jousella vibrafonista soittamilla äänillä. Uksila soitti eläytyvästi ja varmasti – mielestäni konsertin coolein esitys.

Viimeinen solisti ennen väliaikaa oli klarinetisti Taavi Oramo (s. 1990) Espoosta. Hänen teoksenaan oli Debussyn rapsodia, teos mistä sekä RSO että solisti nauttivat yhdessä. Esitys oli mukaansa tempaava ja ansaitusti tähän asti innokkaimmat suosionosoitukset.

Väliajan jälkeen alkoi tapahtua: Jonathan Roozeman (s. 1997) käveli sellonsa kanssa saliin ja hurmasi Haydnin C-duurikonserton ensimmäisellä osalla kaikki orkesterin takarivistä salin takaseinään saakka. Nuori sellisti heläytti pienestä soittimestaan sellaisia kvaliteetteja, joista monet sellistit vain haaveilevat. Räjähtävät aplodit!

Viulisti Kasmir Uusitupa (s. 1995) on kokenut esiintyjä myös pelimannina ja hänen soittonsa rentoa ja irtonaista. Viime mainituista tekijöistä varmaan johtuikin, että Mendelssohnin viulukonserton ensimmäinen osa kuului vaivattomasti Finlandia-talossa.

Siiri Niittymaa (s. 1991) soitti huilullaan Chaminaden Concertinon vahvalla otteella. Niittymaan sointi oli lämmin ja leveä. Teos kyllä jäi hieman muiden konsertin soitettujen kappaleiden varjoon.

Tina Brännkärr (s. 1989) soitti Waltonin alttoviulukonserton ensimmäisen osan ja täytti pian salin voimakkaalla musisoinnillaan. Orkesteri innostui solistista ja teoksesta – yleisö palkitsi molemmat innokkailla taputuksillaan ja huudoillaan.

Konsertin kuopus oli pianisti Karoliina Ruhno (s. 1998) Seinäjoelta. Hän soitti Bachin g-mollicembalokonserton ensimmäisen osan hyvällä pulssilla, mikä ei pienistä ollut moksiskaan. Orkesteri ja solisti musisoivat täydellä sydämellä.

Konsertin päätti pianisti Johannes Piirto (s. 1993). Hänen teoksenaan oli Prokofjevin kolmannen pianokonserton ensimmäinen osa. Piirron esityksessä oli kaikki osaset kohdallaan – sydäntä ja virtuositeettia riitti koko matkalle. Piirto sai illan mahtavimmat aplodit ja aivan ansaitusti.

Konsertin päätteeksi kapellimestari Esa Heikkilä, jota joku yleisöstä leikkimielisesti tituleerasi Itä-Suomen edustajaksi, johdatti kaikki solistit vielä kerran kiittämään riemuitsevaa yleisöä. Rso:n nuorten solistien konsertin perinne elää ja on voimissaan! Ja pitkään, jos saa toivoa.

Kathleen Battlen (s. 1948) ääntä on verrattu ”talvisen kuutamon eteeriseen kauneuteen (The Washington Post), taivaan ja maan kohtaamiseen (Philadelphia Inquirer) ja ihmeellisestä, pohjattomasta kannusta valuvaan kermaan (The New York Times).”

Amerikkalaisen Battlen muutaman sivun pituinen esittelyteksti konsertin käsiohjelmassa sisältää toki muitakin lennokkaita sitaatteja, minkä lisäksi pitkän uran kaikki Emmy- ja Grammy-palkinnot, kunniatohtoruudet, oopperalavojen voittoisat debyytit sekä muut saavutukset tulevat liikuttavan huolellisesti mainituiksi. Battlen 80- ja 90-luvuilla tehtyjen levytysten valossa on helppo yhtyä markkinointi-ihmisten ja kriitikoiden runollisiin ylistyksiin.

Keskiviikkona Finlandia-talolla kuitenkin kävi selväksi, että tähtisopraanon äänen ”ihmeellisessä, pohjattomassa kermakannussa” on jo tapahtunut hapettumista. Tämä on tietenkin aivan luonnollista ja ymmärrettävää, sillä Battle lähestyy 60 vuoden ikää. Vaikuttaisi siltä, että tähti kiertää nyt pieniä ja kaukaisia maita, sillä maailman merkittävimmät estradit lienevät hänen kohdallaan jo mennyttä aikaa.

Hienosti Battle kuitenkin ikäänsä nähden lauloi. Hän on säilyttänyt lyyrisen koloratuurinsa kauniin sävyn ja taipui vielä Rosinan kirjeaarian korkeimpiinkin säveliin. Ikääntyminen kuuluikin lähinnä äänen volyymissä, joka varsinkin keskialueella oli hyvinkin hiljainen, sekä puhtaudessa, joka välillä horjui. Lisäksi Battlen loiston vuosille ominainen mielikuvituksellisten ja hurjien koloratuurikuvioiden vaivaton tykittäminen oli vaihtunut suoraviivaisempiin huipennuksiin.

Eläytymiskykyä ei vanheneminen onneksi tuhoa millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Battle piti huomattavan pitkän tauon kirjeaarian ja O mio babbino caron välillä, kääntäen hetkeksi kasvonsa poispäin yleisöstä. Kun hän kääntyi takaisin, oli tapahtunut täydellinen muodonmuutos flirttailevasta Rosinasta herkäksi Laurettaksi. Gershwinin Summertime sekä ylimääräisinä kuullut kolme negrospirituaalia hurmasivat yleisön, joka lopulta osoitti suosiota seisaallaan. Battle – afroamerikkalainen ja harras kristitty – todisti, että negrospirituaaleja voi laulaa varsin uskottavasti ja maanläheisesti myös koloratuuriäänellä.

Mikko Franck luotsasi Kansallisoopperan orkesteria mestarillisella tavalla. Franckilla on ilmiömäinen kyky hehkuttaa jousistoa ja saada siitä irti erilaisia sävyjä. Rossinin Varastelevan harakan alkusoitossa nopeat kuviot olivat tarkkoja ja kontrastit säväyttäviä. Mascagnin Cavalleria rusticanan Intermezzossa löydettiin taas aivan erilainen, mehevämpi soundi.

Konsertin päättänyt César Franckin sinfonia oli kuitenkin orkesterin ja kapellimestarin varsinainen taidonnäyte. Sinfonian linjakkaat, eri osissa toistuvat johtoteemat nousivat sähköisesti latautuneina esiin kokonaisuudesta. Orkesterimontun puurtajat osoittivat olevansa kuin kotonaan myös Finlandia-talon vaikeassa akustiikassa.

Minimalismista puhuttaessa niputetaan usein tyystin toisistaan poikkeavaa musiikkia yhteen, vaikka esimerkiksi Philip Glassin viimeaikaisella, kaupallisesti menestyksekkäällä tuotannolla on vähän yhteistä saman säveltäjän 1970-luvun teoksien kanssa tai La Monte Youngin ajattomilla, prosessiivisillä urkupisteillä Arvo Pärtin ”valkoisten” sointien kanssa. Yhteistä monille näistä teoksista on kuitenkin se, kuinka pelkistämisestä voi seurata merkityksiä toiseen potenssiin.

”Tintinnabuli” on virolaisen, Berliinissä jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen Pärtin (s. 1935) antama nimitys 1970-luvun lopulta käyttämälleen sävellystyylille. Siihen asti säveltäjä teki monien ikätoveriensa tavoin niin uusklassisia, dodekafonisia kuin sarjallisiakin teoksia. Neuvostosensuurin esityskieltojen ja luovan kriisin seurauksena Pärt ryhtyi tutkimaan varhaista polyfonista vokaalimusiikkia, minkä seurauksena syntyi mainittu tintinnabuli, ”kellomainen”. Siinä yksinkertaisen, toistuvan kolmisointusäestyksen päälle rakennetaan enimmäkseen asteikon säveliä pitkin liikkuvaa, pitkien aika-arvojen melodiaa. Tämä ei kuitenkaan anna koko kuvaa musiikista: esimerkiksi uunituoreessa, Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen tammikuussa kantaesittämässä neljännessä sinfoniassa kolmisointusäestystä ei kuultu lainkaan, ja melodioissa tuntui olevan yhtä paljon hyppyjä kuin asteliikettäkin.

Pärt on todennut monitahoisen ja kompleksisen hämmentävän häntä, ja kaipaavan näiden sijaan yhtenäistämistä ja epäolennaisuuksista pelkistämistä. ”Musiikkini on kuin valkoinen valo, joka taittuu eri väreiksi kuulijan hengen prisman avulla.” Nyt kuultu sinfonia ei kaikilta osin välittänyt tätä kuvaa; musiikki oli väritetty valmiiksi kuulijalle. Varmasti tulkinnalla oli osuutta asiaan: turkkilainen Cem Mansur johti heti alusta kiihkeästi, draamaa korostaen, mikä nuottikuvan perusteella tuntui oudolta. Ehkä ensi kertaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa työskennelleen Mansurin lyöntiä ei ollut kovin helppo seurata, sillä yhteistä pulssia varsinkin hitaammissa jaksoissa ei tuntunut löytyvän, ja jousisoittajien äänten vaihdot olivat kovin epäyhtenäisiä. Silti, ahtaat soinnut äärimmäisissä rekistereissä (kuten alun viulujen koirapillimäiset terssit tai bassojen karhumainen möyrintä codassa) ja marimban pidättyneet puheenvuorot välittyivät hienosti.

On vaikea kuvitella kenenkään suhtautuvan ajankäyttöön vapaammin kuin mitä Aleksander Toradze teki Dmitri Sostakovitsin ensimmäisessä pianokonsertossa. Riskialttiisti solisti venytti fraaseja äärirajoilleen, keksien sinne tänne fermaatteja ja kenraalipausseja. Hiljaiset kohdat soivat usein vetoavan kimmeltävästi, mutta paljon ääniä jäi myös syttymättä, ja hutiloivalla soittotavalla virheitäkin sattui aika lailla. Kuultu tulkinta korosti minusta teoksen pinnallista luonnetta, sen näppäriä käänteitä ja koulupoikamaista huumoria. Mielestäni viehättävämpi lopputulos syntyy, kun näitä elementtejä katsellaan etäämmältä, temaattista yhtenäisyyttä korostaen.

Toisaalta – jäin leikittelemään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kaikki esiintyjät pyrkisivät yhtä irvokkaaseen tulkintaan. Ehkä syntyisi jotain uniikkia, jotain jota ei tarvitsisi toistaa mutta olisi jännittävä seurata. Nyt kaupunginorkesterin trumpetin varaäänenjohtaja Simon Cox soitti soolo-osuutensa hyvin kauniisti, lämpimällä ja hallitulla äänellä, mutta oli eri paria solistin kanssa ja hiukan vaisu. Sama koskee myös korrektisti säestänyttä orkesteria, vaikkakin finaalissa soittajat uskaltautuivat hiukan rehvastelemaan mukana.

Vaikkei aivan timanttisessa kunnossa ollutkaan, orkesteri eritti illan parastaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa, jonka eri osien karaktäärit erottuivat selkeästi. Itselleni tämän sentimentaalis-pompöösin musiikin kuulemiseen sekoittuu Tate Modernissa viime kesänä nähty Gilbert & Georgen teos Gordon’s Makes Us Drunk, joka sai pohtimaan suhdetta myös omaan kansalliseksi koettuun musiikkiin. Mutta: toki Elgar on käyttänyt suurta sinfoniakoneistoa taitavasti, ja usein erikseenkin esitetty osa Nimrod on kaunis, eittämättä.

Aloitan iloisimmista uutisista: Kaija Saariahon Mirage sai erittäin hienon New Yorkin ensiesityksen Saint Louis Symphony Orchestran konsertissa Carnegie Hallissa viime lauantaina. Karita Mattila esitti itselleen räätälöidyn soolostemman puhtaasti ja eläytyen, mutta ennen kaikkea upean hallitusti – yhtään vähempää ei voi sanoa teoksen sellosolistista Anssi Karttusesta eikä David Robertsonin johtamasta Saint Louis Symphony Orchestrasta. Toiseksi orkesterin esitys Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta oli hätkähdyttävä: Robertson tarjoili sinfoniasta niin hyvin harjoitetun, hallitun ja vaikuttavan tulkinnan, etten parempaa voisi enää toivoa.

Read More →