Category Archives: Arviot

Grigori Sokolov on jo 1960-luvun lopulta lähtien käynyt ahkerasti Suomessa konsertoimassa, ja hyvä niin. Maailmanluokan pianisteja kuulee Helsingissä soolo-ohjelmiston parissa aivan liian niukalti. Yleisö on kyllä löytänyt Sokolovin – konsertti oli loppuunmyyty. Sali olikin tupaten täynnä ja lämpötila toisella parvella kohosi konsertin loppua kohden melkoiseksi.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui kahdesta Mozartin F-duuri-sonaatista, KV 280 ja KV 332. Soitto oli Sokoloville tyypilliseen tapaan uskomattoman hiottua ja jokainen fraasi oli punnittu. Sokolovin soittoa onkin melkoisen hankala kritisoida, koska sen peruskvaliteetti on niin korkea. Harvalla on mahdollisuus päästä lähellekään Sokolovia soittimen hallinnan, puhtauden ja tulkinnan syvyyden suhteen. Kuitenkin olin havaitsevinani Sokolovin Mozart-soitossa aavistuksen junnaavaa agogista muotoilua. Kuten Sokolovilta saattoi odottaa, hän teki teoksissa kaikki nuotteihin merkityt kertaukset, myös sonaattien ensimmäisten osien kehittelyjaksoissa. Tätä käytäntöä en ole oikeastaan juuri aiemmin kuullutkaan. Ehkä osittain kertausten johdosta tietty muotoilun staattisuus korostui. Hän teki kerratessaan hyvin säästeliäästi omia koristuksia ja toisti lähes muuttamattomina myös muut ensimmäisen kerran muotoiluideansa. Tämä agoginen yksi-ilmeisyys kiusasi minua oikeastaan vain jälkimmäisessä Mozartin sonaatissa. Konsertin ensimmäinen sonaatti edusti – ehkäpä hitaan osan hieman turhan aggressiivisia trillejä lukuun ottamatta – sitä mikä Sokolovin soitossa juuri on parasta: rikasta sointia, ilmavaa fraseerausta ja verratonta artikulointia yhdistyneenä syvälliseen näkemykseen musiikista.

Toisen puoliskon ohjelmana olivat Frédéric Chopinin Preludit op. 28. Sokolovin vuonna 1990 tekemä levytys tästä kokonaisuudesta kuuluu mielestäni kaikkien aikojen huikeimpiin Chopin-levytyksiin, joten odotin esitystä innolla. Ja kyllä vain, tälläkin kertaa Sokolovin näkemys preludeista oli vakuuttava. Yksittäisten preludien sarjasta muodostui titaaninen kokonaisuus, jonka Sokolov hallitsi niin suurten kuin pientenkin mittakaavojen tasolla. Vaikka oli upeaa kuulla tämä esitys, olisi elämys ollut vieläkin huikeampi, jos Sibelius-Akatemian konserttisalin soitin ei olisi ollut niin toivottoman huonossa jamassa. Soitin oli yhtä aikaa tukkoisen ja toisaalta epätasaisen ja terävän kuuloinen eikä pystynyt vastaamaan Sokolovin vaatimuksiin. Tämä kuului piano-nyanssissa laulavien linjojen epätasaisuuksina ja forte-nyanssissa puolestaan aivan selvinä intonaatiohuojahteluina. Tämä korostui esimerkiksi c-mollipreludissa (nro 20). Sokolov kyllä onnistui rakentamaan siihen erään koko preludikokonaisuuden dynaamisista huipennuksista, mutta soitin ei soinut siinä suuresti, niin kuin oli tarkoitus, vaan kuulosti tukkoiselta ja epävireiseltä. Tämä siitäkin huolimatta, että Sokolov on aina aiemmin osannut hätkähdyttää taidollaan saada hieman kehnommastakin soittimesta jumalaisen soinnin.

Kaiken kaikkiaan Sokolovin konsertti oli jälleen pianotaiteen merkkitapaus ja huikea osoitus siitä miten soolopianokonsertti voi vangita yleisön täydellisesti ja saada sen hurmioitumaan. Yleisön raivokkaiden suosionosoitusten saattelemana Sokolov soitti vielä tukun ylimääräisiä numeroita, joiden joukossa pari Chopinin masurkkaa ja Fantasia-Impromptu, sekä Alexander Skrjabinin myöhäisteoksia. Kaikki nämäkin olivat verrattomia tulkintoja.

Kamariorkesteri Avantin! konsertissa kuultiin aikanaan hätkähdyttänytttä musiikkia salonkikelpoisina versioina. Orkesterin taiteellinen johtaja Kari Kriikku aloitti illan kysymällä, onko nyky-yleisöä enää mahdollista shokeerata konsertissa. Mielestäni kysymys ei ole relevantti: useinhan säveltäjät ovat vain pyrkineet pois konventioista. Esimerkiksi Stravinskin Kevätuhrin kuuluisan kantaesityksen mellakka oli enemmän tai vähemmän suunniteltu etukäteen sekä parvilla istuvien seurapiirien että permannon ”esteetikkojen” leireissä. Myöhemmissä esityksissä pariisilaisyleisö oli haltioissaan. La Monte Young (s. 1933) oli säveltänyt vuonna 1958 jousitrion, jota usein pidetään ensimmäisenä minimalistisena teoksena. Pari vuotta myöhemmin Young oli aktiivinen Fluxus-liikkeessä, jonka ideologiaan kuului yksinkertaisuuden, epäkaupallisuuden ja epätaiteellisuuden korostaminen. ”Happeningien” tarkoitus oli hämärtää esittäjien ja yleisön sekä esityksen ja todellisuuden välistä suhdetta.

Youngin Compositions 1960 on kokoelma esitysohjeita kuten ”piirrä suora viiva ja seuraa sitä”. Nyt nähdyssä kuudennessa kappaleessa pianistin on yritettävä työntää piano seinän läpi. Käytän tarkoituksella sanaa ”nähdyssä”, ei ”koetussa”, sillä käsiohjelman teksti paljasti juonen jo etukäteen. Esitys vertautui Beethoveniin tai mihin tahansa tuttuun teokseen, ja yllätyksen sijaan pääsimme arvioimaan Juhani Lagerspetzin suoritusta fyysisessä ponnistelussa. Suoritus oli hyvä. Jälkipuoliskon kappaleessa joukko esiintyjiä ottaa paikkansa lavalla, mutta alkaa esittää yleisön jäseniä. Kenties tämäkin kappale olisi ollut ajatuksia herättävämpi, jos emme olisi heti tienneet, mistä on kysymys. Vierustoverin kanssa jutteleminen tai papereiden kiusaantunut kahistelu tuntuu turhalta, jos tietää, että juuri sitä odotetaan.

Konsertin ensimmäisinä musiikkinumeroina kuultiin Lagerspetzin jäntevästi ja värikkäästi soittamat kaksi Karlheinz Stockhausenin (1928-2007) pianokappaletta vuosilta 1954-5. Seuraavaksi lavalle tuli siantappofreejazzin eminenssi Peter Brötzmann, jonka soitto kuulosti elävänä vielä energisemmältä kuin levyillä. Mies ja soitin olivat yhtä, ja Brötzmann ulisi, röhki, pulputti ja vinkui koko rahan edestä. Suppea dynaaminen skaala ulottui enimmäkseen fortesta ylöspäin, joskin parin ohikiitävän hetken ajan saattoi kuulla jonkun pyöreän ja lyyrisenkin äänen: kaveri osaa siis soittaa ihan oikeastikin! Orkesteri rehki Dietrich Eichmannin (s.1966) kappaleen säestyksen kimpussa, mutta jäi tässä akustiikassa tenorisaksofonin varjoon.

Giacinto Scelsi (1905-1988) oli eksentrinen kreivi, joka tiibetiläisten munkkien laulusta inspiroituneena sävelsi mikrotonaalisesti huojuvaa, hyvin tarkkaan nuotinnettua musiikkia ennen kaikkea jousille ja lauluäänelle. John Storgårds esitti kolmiosaisen sooloviulukappaleen Xnoybis sinänsä vakuuttavasti, muttei pelimannimaisella soittotavallaan tehnyt mielestäni Scelsin musiikille täyttä oikeutta.

Konsertin viimeinen säveltäjä George Antheil (1900-1959) on jäänyt historiaan modernismin kauhukakarana teostensa Sonata Sauvage ja Ballet Mécanique myötä. Jälkimmäisestä oli alun perin tulossa säestys Fernand Légerin samannimiseen elokuvaan. Teos on kovin söpö shokeeratakseen ketään enää tänään tai edes 20-luvun lopulla New Yorkissa, jossa yleisö piti sitä viihdemusiikkina. Nyt kuultiin redusoitu versio alkuperäisestä orkestraatiosta, johon kuului suuren lyömäsoitinarsenaalin ja kahden pianistin lisäksi sireeni, kolme lentokoneen potkuria, seitsemän palohälytintä ja kuusitoista synkronoitua automaattipianoa. Teosta on sittemmin esitetty myös alkuperäisversiona, ja voi vain kuvitella, minkälainen mekkala orkesterista voi lähteä. Nyt käytetyt instrumentit sähköpianoineen ja samplattuine moottorinäänineen jättivät kokemuksen kovin kesyksi. Storgårds piti kapellimestarina kuitenkin ohjat hyvin käsissään ja sai orkesterin svengaamaan mukavasti.

Musiikki voi aivan varmasti edelleenkin olla koskettavaa, järkyttävää tai vastenmielistä. Nämä eivät ehkä sinänsä ole tavoiteltavia tunnelmia, mutta ne kertovat siitä, ettei säveltäminen ole yhdentekevää puuhaa nykyäänkään.

Tapiola Sinfonietta on niitä harvoja suomalaisia kamariorkestereita, jotka onnistuvat vaivattomasti muokkaamaan sointinsa milloin barokkiin milloin nykymusiikkiin sopivaksi.Yhdeksi orkesterin tavaramerkiksi ovat muodostuneet konsertit, joissa orkesterin johtajana toimii solisti. Perjantain konsertissa Pekka Kuusisto vastasi sekä solistiosuuksista että orkesterin johtamisesta, ja jo Henry Purcellin Chaconnen ensimmäisistä äänistä päätellen oli ilmiselvää, että yhteistyö on sujunut hyvin. Lyhyt mutta dramaattinen Chaconne esitettiin pitkälti barokkityylikonventioita noudattaen, lähes ilman vibratoa mutta silti laulavalla ja hyvin sähäkällä, kiinteällä fraseerauksella.Joseph Haydnin viimeinen sinfonia, nro 104, on lisänimeltään ’Lontoo-sinfonia’ siitä huolimatta, että Haydn kirjoitti kaikki viimeiset kaksitoista sinfoniaansa Lontoossa – kaupungissa, joka oli 1700-luvun loppupuolella jonkinlainen musiikkimaailman pyhiinvaelluksen kohde. Käsiohjelman mukaan säveltäjä nettosi komeasti sinfoniansa Lontoon kantaesityksestä. Kuinkahan paljon lisää hän olisi tienannut Tapiola Sinfoniettan esityksen jälkeen? Varsinkin sinfonian toinen ja kolmas osa onnistuivat Sinfonietan esityksessä mykistyttävän hyvin. Vaikka myöhäisemmät tyylisuuntaukset edellyttävät vankkaa tekniikkaa ja virtuositeettia, klassisen sinfonian hitaan osan soittaminen puhtaasti, kauniisti ja ryhdikkäästi on ehkä kaikkein vaativinta. Tapiolan muusikot saivat äärimmäisen yksinkertaisen musiikin elämään, hengittämään ja, mikä parasta, yllättämään. Tässä musiikissa Tapiola Sinfonietta on aivan omaa luokkaansa.

Benjamin Brittenin kaksoiskonsertto viululle ja alttoviululle on hieman ongelmallinen tapaus. Britten, itse taitava alttoviulisti, oli saanut opiskeluaikoinaan soolostemmat ja pianopartituurin valmiiksi, mutta ei ikinä orkestroinut teosta. Brittenin oppilas Colin Matthews orkesteroi kaksoiskonserton 1990-luvun puolessa välissä ja se kantaesitettiin Proms-juhlissa vuonna 1997. Orkestrointi toimii hyvin viimeisen osan pitkää, lujaa ja mielestäni liian raskaasti orkestroitua tuttia lukuun ottamatta.

Teos on kuitenkin kummallinen siinä, että kumpikaan soolo-osuus ei oikein missään vaiheessa hahmotu samalla tavalla kuin vaikkapa Mozartin tai Brahmsin kaksoiskonsertoissa. Sellaista melodista ja rakenteellista jäsentelemättömyyttä en osannut odottaa Brittenin kaltaiselta säveltäjältä. Asiaa ei auttanut se, että vaikka molemmat solistit soittivat erittäin hyvin, heillä oli radikaalistikin eroavat näkemykset teoksen tulkinnasta. Spontaanisuus, niin hyvässä kuin pahassa, on näköjään tärkeä elementti Pekka Kuusiston soitossa, mikä ehkä korosti alttoviulisti Atte Kilpeläisen paikoitellen hieman tosikkomaista tulkintaa. Vaikka solistipersoonallisuuksien törmäys teki muuten onnistuneesta esityksestä hieman epätasapainoisen, on ilahduttavaa ja kiitettävää, että nuoret solistit ylipäänsä paneutuvat tällaisiin harvinaisempiin konserttoihin.

Aikamme kamarimusiikkia on Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian nykymusiikkifestivaali, joka järjestetään nyt jo 21. kertaa. Festivaali kunnostautuu omaperäisellä ja kunnianhimoisella ohjelmistolla, jonka suunnitteluun opiskelijat ovat osallistuneet. Tänä vuonna kuullaan ja nähdään muun muassa Louis Andriessenin ja Herman Rechbergerin teoksia, improvisaatiota ja esityksiä, jotka yhdistävät visuaalisia elementtejä, tanssia ja musiikkia. Keskiviikkoiltana tuulahduksen maailmalta toi italialainen Adriano Ambrosini, joka esitti John Cagen (1912-1992) mestarillisen ja ehkä perinteisellä tavalla kauneimman teoksen Sonatas and Interludes preparoidulle pianolle. Termi ”preparoitu piano” on Cagen keksintöä, mutta pianon kieliä on manipuloitu lähes soittimen koko olemassaolon ajan. 1800-luvun alun fortepianoissa saattoi olla viisikin pedaalia, joilla tavallisten kaiku-, una corda- ja sostenutotehojen ohella säädeltiin erilaisia ”äänikertoja”. Suosittuja efektejä olivat cembalon sointia imitoiva kielille laskettava paperiliuska ja ns. turkkilainen äänikerta, jossa pehmustettu vasara löi pianon runkoon isorumpua jäljitellen. Sata vuotta myöhemmin Erik Satie, Maurice Ravel ja Henry Cowell käyttivät muutamassa kappaleessa pienimuotoisia preparointeja pianon soinnin muuttamiseen.

Sonaattien ja interludien piano on käsitelty siten, että joidenkin kielten väliin tai niiden päälle on asetettu ruuveja, muttereita, kumin kappaleita ja muita esineitä. Yksityiskohtaiset ohjeet nimeävät käytettävän materiaalin ja sen sijoituspaikan millimetrin tarkkuudella, joskin soiva lopputulos on flyygelin merkistä ja mallista riippuen aina erilainen. Tämä ennalta-arvaamattomuus oli Cagelle mieleen. Syntyvä äänipaletti ulottuu normaalista pianon soinnista rumpuja, ksylofonia tai gongia muistuttaviin ääniin ja muuttaa myös pianon viritystä paikoin mikrotonaaliseksi.

Keskiviikkona kuullussa sävellyksessä on 16 lyhyttä sonaattia ja neljä välisoittoa. Osa sonaateista on perkussiivisia ja abstrakteja, toisissa taas kuulee sekä perinteistä pianismia asteikkokulkuineen ja sointuineen että kaikuja gamelan-musiikista. Adriano Ambrosini vakuutti niin preparoinnin kuin tulkinnankin osalta. Soitto oli kauttaaltaan sävykästä: viides sonaatti svengasi vastustamattomasti, ja myös hitaat osat pitivät otteessaan. Ambrosini hallitsi vajaan tunnin mittaisen teoksen kokonaismuodon suvereenisti, tosin ajoittain olisin kaivannut hengähdystaukoja osien välillä korostamaan sävellyksen meditatiivista luonnetta.

Tempera-kvartetin konsertti houkutteli runsaasti yleisöä Ritarihuoneelle kuuntelemaan venäläistä myöhäisromantiikkaa. Anton Arenski (1861-1906) aloitti säveltämisen yhdeksänvuotiaana, opiskeli Nikolai Rimski-Korsakovin luokalla Pietarissa ja sai heti valmistuttuaan pestin Moskovan konservatorion sävellyksenopettajana. Etupäässä pedagogisista ansioistaan ja muutaman kamarimusiikkiteoksensa vuoksi nykyään tunnetun Arenskin kvartetto näyttäytyi minulle melko harmittomana, hyväntuulisena kappaleena, jossa vaikutteet Pjotr Tsaikovskilta ovat ilmeisiä.Temperalaisten soittoa Ritarihuoneen kaikuisassa mutta miellyttävän pyöreässä akustiikassa voi kuvata sujuvaksi ja energiseksi, joskin ajoittain pidin sointia ja fraseerausta yksitotisena. Vaikka kvartetin sointi oli yhtenäinen, ei musiikilla aina tuntunut olevan yhteistä suuntaa. Tämä oli ilmeistä varsinkin Paavo Korpijaakon (s. 1977) toisessa jousikvartetossa. Kenties nykymusiikin tekstuurit ovat soittajille vieraampia: jäin kaipaamaan voimakkaampia karakterisointeja, finessejä ja niitä ”maagisia” sävyjä, jotka erottavat unohtumattomat esitykset tavanomaisista. Korpijaakon teos voisi harmonisen kielensä ja konservatiivisen instrumenttien käytön perusteella olla sävelletty jo sata vuotta sitten. Olin kuulevinani kaikuja Schönbergin myöhäisromantiikasta sekä Shostakovitsin ja Kokkosen musiikista. Sinänsä ilmaisuvoimainen musiikki tuntui välillä hiukan yksiviivaiselta ja ilottomalta, mihin kvartetin melko kirjaimellinen rytminkäsittely lienee vaikuttanut.

Parhaan vaikutuksen tällä kertaa teki Tsaikovskin oppilaan Sergei Tanejevin (1856-1915) kvintetto, jossa melodinen kekseliäisyys on tyylikkäästi tasapainossa äänten kontrapunktisen sommittelun kanssa. Temperaa avustamaan ja ensimmäistä sellostemmaa soittamaan tuli venäläinen Alexander Rudin, joka toi yhtyeen fraseeraukseen lisää kirkkautta ja sen sointiin jaloutta.

On kiitettävää, että konserttisarja Ritarihuoneella tuo kansainvälisestikin merkittäviä yhtyeitä Helsinkiin festivaalien ulkopuolella. Ilahduttavaa on myös se, että lippujen hinnat on nostettu totuttua korkeammalle (20/18/15 euroa), sillä eihän voi olla oikein, että elävää musiikkia saa halvemmalla kuin elokuvaelämyksen jättiteatterissa!