Category Archives: Arviot

Oli ilahduttavaa nähdä loputtoman tuntuisesti kiemurteleva jono Porvoon tuomiokirkon edustalla ennen perjantai-illan ensimmäistä Suvisoiton konserttia. Festivaali ei muuten juuri näkynyt kaupunkikuvassa, ja yleisö taitaakin tulla etupäässä Helsingistä, mutta tyyriistä lipuista huolimatta kirkko oli tupaten täynnä.

Kaksi messua – toinen soitinsävellys, toinen perinteisempi requiem tekstin, kuoron ja solistien kanssa – muodostivat konserttiohjelman toimivan parin. Ensin kuultu Jukka Tiensuun toinen klarinettikonsertto Missa (2006) istui sekä esittäjille että kirkkotilaan kuin hansikas. Solisti oli sijoitettu orkesterin taakse alttarille, ja oivallisen balanssin ansiosta niin kontrastoivat kuin yhtenäisetkin elementit erottuivat tekstuurin sisältä kirkkaina.

Tiensuu käyttää sävellyksessä taitavasti psykoakustiikan keinoja, kuten kolmen klarinetin tiheiden sointujen synnyttämiä interferenssiääniä, jotka tuntuvat saavan koko pääkopan resonoimaan. Innoittajana tässä on kenties toiminut György Ligetin 10 kappaletta puhallinkvintetolle. Myös vanhaa kunnon nauhakaikua livenä jäljittelevä efekti on käytössä ahkerasti.

Hiljattain Pohjoismaiden neuvoston palkitsema Kari Kriikku on oivallinen tulkitsija materiaalissa tiuhaan esiintyville orientaalis-ilkikurisille melismoille ja vuoroin svengaaville, kohta taas onnahtaville rytmeille. Osin improvisoituja kadensseja kurkkuäänineen ja virtuaalipolyfonioineen olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään.

Johann Michael Haydnin vuonna 1771 arkkipiispa Schrattenbachille säveltämä hieno sielunmessu oli kiinnostava tuttavuus ja osoittaa, että nuottilaareja kannattaa tutkia myös kantaohjelmistomappien ulkopuolelta. Näin Avantissa onkin tavattu tehdä. Orkesteri oli hyvässä vedossa, ja etenkin vasket puhalsivat komeasti. Vakuuttavasta solistikaartista jäi mieleen vaivattomasti ja jäntevästi fraseerannut tenori Tuomas Katajala.

Hieman väsyneenä hiippailin takaisin kirkkoon myöhäisillan pakahduttavan laajoja kaarroksia varten, mutta Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian kamariversion esityksen jälkeen oli uupumus tiessään. Hanns Eislerin ja kumppaneiden 1920-luvun alussa tekemä sovitus yli tunnin mittaisesta teoksesta ei tuntunut lainkaan pitkältä, kiitos innoittuneen ja inspiroivan musisoinnin. Edellisessä konsertissa kapellimestarina uurastanut John Storgårds kaivoi väsymättömän oloisesti syviä sävyjä ensiviulustaan ja lietsoi hienot kamarimusiikkikumppaninsa paahteiseen, intensiiviseen soittoon, jonka pienet epätarkkuudet jäivät kokonaan unholaan.

Epäreilua: Haydn, Mendelssohn ja Carter kyllä muistetaan, mutta kahdeksankymppisen George Crumbin (s. 1929) musiikkia ei tasavuosista huolimatta vieläkään kuulla kovin paljon Suomessa. Opiskeluaikoina sävelletty soolosellosonaatti ja trio Vox Balaenae (Valaan Ääni) sentään välillä pulpahtavat esiin. Miten olisi, rohkeat tamperelaiset, Pulitzer-palkitun orkesterikappaleen Echoes of Time and the River tai Pierre Boulezin tilaaman Star-Childin ottaminen ohjelmaan?

Viime vuosikymmenien avantgardisteista Crumb on helpoimmin lähestyttäviä. Kenties saumattomammin kuin kukaan muu, hän on teoksissaan onnistunut yhdistämään suuren määrän kokeellisia soittotekniikoita tonaalissävytteiseen sävelkieleensä. Teosten kommunikoivuutta auttaa niiden narratiivisuus (raju jousikvartetto Black Angels esimerkiksi on Vietnamin sodan musiikillinen vertauskuva) ja teatterillisuus (laulusarja Night of the Four Moonsin lopussa esittäjät poistuvat lavalta laulaen ja soittaen, Haydnin jäähyväissinfonian tapaan). Kuuntelijaystävällistä on myös sävellysten muotojen tasapainoisuus ja dramaattisista sivupoluista huolimatta musiikin gravitaatio kohti pehmeää ja konsonoivaa ilmaisua.

Pintatason teknisen briljanssin lisäksi Crumbin sävellyksissä on paljon eksplikoitua ja piilossa olevaa symboliikkaa, esimerkiksi partituurien ristin- tai spiraalin muotoon painettuja viivastoja ja lukusuhteita sekä oikeita ja itse keksittyjä sitaatteja vanhemmasta musiikista. Monissa teoksissa partituuri edellyttää muusikolta kokonaisvaltaista suhtautumista lavailmaisuun – soittamiseen, laulu- ja puheäänen käyttämiseen, liikkumiseen ja paikallaan pysymiseen – eikä ”kolmelle naamioidulle soittajalle” sävelletty ryhävalaiden laulujen innoittama Vox Balaenae ole tästä poikkeus. Puolet kasvoista peittävillä naamioilla Crumb on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä inhimilliseen, musiikkiin välttämättä myös suorituksena suhtautuvaan maailmaan: naamioidut soittajat symboloivat luonnon mahtavaa, persoonatonta voimaa. Esitysohjeeksi on annettu myös syvänsininen, valtamerellinen valaistus.

(Valaan ääneen voi tutustua lisää erinomaisella englanninkielisellä opiskelusivustolla, jolla voi esimerkiksi kuunnella nauhoituksia ryhävalaiden ääntelystä ja kuunnella teos samalla partituuria seuraten. Preparoidusta pianosta voi lukea lisää täältä.)

Koska paneutuminen musiikkiteatteriin on useimpien säveltäjien keinovarana jäänyt edellisille vuosikymmenille, tuntuu kokonaisvaltainen lavailmaisu olevan monille klassisen musiikin esittäjillekin haasteellista. Zagros-yhtyeen huilisti Auli Kontisen, sellisti Miika Uuksulaisen ja pianisti Sonja Fräkin hillitty työskentely vei kuitenkin tarkoituksenmukaisella tavalla huomion itse musiikkiin. Jos kompromisseja ei asusteiden ja himmennetyn valaistuksen suhteen juurikaan tehty, oli sitä suurempi sääli, että teokseen elimellisesti kuuluva äänen sähköinen vahvistaminen oli jätetty pois. Ratkaisu voisi toimia kirkossa, mutta nyt jotkut Crumbin visionäärisimmistä sonoriteeteista saivat vain puolittaisen toteutuksen, eikä potentiaalisesti erittäin vaikuttava ja tämän konsertin painokkain teos nyt koskettanut.

Leonora-salin sinänsä miellyttävä akustiikka ei auttanut myöskään festivaalin teemasäveltäjä Sampsa Ertamon Paimenta alttohuilulle ja nauhalle. Hienovarainen kaiku ja äänenvahvistus auttaisi solistia nivoutumaan paremmin elektroniseen osuuteen.

Olin etukäteen innoissani Kallio-Kuninkalan festivaalin yhteistyöstä Keskisen Uudenmaan musiiikkiopiston oppilaiden kanssa, mutta odotin kyllä Äänet ja valo -esitykseltä jotain muuta kuin opiston kesäsoittajaisia. Pienet ja vähän vanhemmatkin pianistit olivat toki söpöjä, mutta esiintymisfoorumi oli valittu huonosti. Nyt Schumannin ja kumppanien lastenkappaleet venyttivät konsertin keston miltei kolmituntiseksi.

Kadotin ohjelmistosuunnittelun punaisen langan viimeistään toisen puoliajan päättäneessä numerossa, ja kokemus Brahmsin käyrätorvitrion esityksestä jäi valjuksi. Tommi Hyytisen torvi soi kyllä uljaasti, mutta ensemblen sointi kärsi turhan varovaisesta pianonsoitosta ja erimielisyydestä viritystason suhteen.

Esitystä arvioiva essee löytyy täältä.

Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.

Tapiola Sinfonietta todisti jälleen kerran, miten pienessä koossa on voimaa, kun fraseerauksen yhtenäisyydestä ja sävymuutoksista on kyse. Muistini mukaan Hannu Lintu on haastattelussa todennut hakevansa aina sointia, joka ”palaa jonkin värisellä liekillä”. Välkähtelevä visio tuntui Rautavaarankin esityksessä välittyneen kapellimestarilta soittajille esteittä. Jousisto kuulosti kokoaan suuremmalta, kun saundia kaivettiin myös tallan läheltä, vapaita kieliä pelkäämättä. Kiitosta ansaitsevat kaikki puhaltajat, mutta erityisesti minua ilahdutti Anna-Kaisa Pippurin oboe ja Heljä Rädyn pikkolo.

James MacMillanin suosittua lyömäsoitinkonserttoa Veni, Veni Emmanuel on esitetty maailmalla jo yli 300 kertaa. Viihdyttävintä oli 25-minuuttisen teoksen ulkoa soittaneen lyömäsoitinsolistin koreografisiakin piirteitä saanut työskentely. Colin Currie oli suvereeni liikkeissään mallet-soittimien, rumpujen ja peltien äärellä ja hiihtäessään ees taas niiden välillä. Orkesteri säesti pätevästi, muttei yltänyt aivan yhtä timanttiseen suoritukseen kuin edellisessä numerossa. Vaan ei musiikkikaan täysipainoista vaikutelmaa jättänyt, lukuun ottamatta hidasta Gaude-jaksoa, jossa Currien marimba uiskenteli jousimattojen ja puhaltajien repetitioiden kannattelemana. Lyömäsoitinmusiikkina konsertto ei mielestäni ole kovin kiinnostava – mieluummin kuuntelen hyvän jazzrumpalin, vaikkapa Mika Kallion tai Mikko Hassisen suppeampiin keinovaroihin ja rytmiikan loputtomiin muuntelumahdollisuuksiin perustuvaa musisointia.

Konsertin väliajan jälkeinen osuus oli tiiviin alkupuolen vastapainoksi ilahduttavan lyhyt, ja Joseph Haydnin 96. sinfonia D-duurissa tulkittiin energisesti ja humoristisesti. Tämä tyyli Tapiola Sinfoniettalla on hallussaan!

Uuden festivaalin ilmaantuminen on toki aina elähdyttävä tapaus. Tällä viikolla Temppeliaukion kirkossa esittäytyy uusi musiikkifestivaali nimeltä Helsinki Spring Light Chamber Music. Festivaali on pitänyt näyttävän mainoskampanjan, koonnut lamasta huolimatta suuren budjetin ja tehnyt näyttävät kotisivut, vaikka liput kolmenkympin hinnallaan laittavat vähävaraisemman musiikin ystävän harkitsemaan, olisiko parempi laittaa vanha cd pyörimään ja pysyä kotona.

Tapahtuman yli sadantuhannen euron budjetilla olisi järjestänyt arviolta viisinkertaisen määrän  kamarimusiikkikonsertteja hieman vähemmän suureelliseen tyyliin. Tämä ajatus herättää kysymyksen tämän kaltaisen tapahtuman oikeutuksesta. Onneksi kamarimusiikkia saa nauttia muissakin konserteissa kohtuullisemmilla lipun hinnoilla – usein kirkoissa ja opiskelijakonserteissa jopa ilmaiseksi. Yleisö kuitenkin äänesti uuden festivaalin puolesta täyttäen Temppeliaukion kirkon. Tapahtumalle näyttää olevan tilausta pääkaupunkiseudulla. Antaa siis kaikkien kukkien kukkia!

Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti on toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta ja yhtyeen sointi oli aina viimeisteltyä sekä soitto vakuuttavaa. Dvorakin amerikkalainen jousikvartetto lähti liikkeelle rennon hyväntuulisesti, ensimmäinen sykäyttävä hetki koettiin sivuteeman esittelyssä, kun yhtyeen priimas Guillaume Sutre väläytti upeaa viulun ääntään. Hän jatkoi upeaa soittoaan valittavassa toisessa osassa. Kvartetin sellisti Yovan Markovich otti teeman Sutrelta ja antoi sellonsa laulaa… Kolmannesta osasta olen kuullut rajumpiakin versioita, mutta Ysaÿe-kvartetti annosteli dramatiikkaa tarkoin harkiten ja viisaasti säästäen voimaa finaaliin. Siinä yhtyeen agogiikka oli  rohkeaa ja tehokasta, uudet taitteet saivat aina erilaisen värin. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys. (Kvartetin edellinen Suomen-esiintyminen on arvioitu Amfionissa täällä.)

Konsertin toisena teoksena kuulimme Mozartin kvinteton pianolle ja puhaltimille. Teoksen johdannossa rytmin käsittely oli pyöreähköä, sitä seurannut Allegro moderato sai osakseen jo hieman särmikkäämpää käsittelyä. Toinen osa alkoi oboen laululla, muut liittyivät siihen kukin vuorollaan. Saimme herkutella upeilla trilleillä, varsinkin käyrätorvelta ja fagotilta. Osa jatkui niin autuaalla vuoropuhelulla kuin vain Mozart osaa aina loppupyöristykseen asti. Viimeinen osa alkoi Novikovin soittamalla veikeällä kommentilla, johon kaikki pian liittyivät – myös mollitaite soi tuntehikkaasti. Kvinteton päätös toi elävästi mieleen Taikahuilun Papagenon, joka poistui puolisoa etsiessään metsän varjoihin.

Konsertin pääteos oli selvästi Mendelssohnin oktetto, jonka priimaksena soitti Ana Chumachenko. Hänen johdollaan ensimmäinen osa alkoi soivasti ja lempeästi, ensiviulu tuntui leijuvan humisevan jousisoinnin päällä niin kuin se vain tässä kappaleessa voi tehdä. Chumachenko soitti suureen tyyliin ja nautittavasti. Lavalla oli epäilemättä monia hienoja soittimia, joista erottui varsinkin Marko Ylösen hieno kvaliteetti. Mendelssohnin kontrapunktiset leikit tulivat hienosti esiin.

Toinen osa Andante tuntui aluksi hieman nopealta, mutta osan edistyttyä tempo osoittautui tarkoin harkituksi ja juuri sopivaksi. Alun lepattava tunnelma vaihtui pian niihin jumalaisiin alaspäisiin asteikoihin – sävellajit vaihtuivat aina uudestaan ja uudestaan, kunnes koitti arvoituksellinen loppu. Kolmas osa Scherzo on läheistä sukua Kesäyön unelmalle: keijukaiset juhlivat kadotakseen lopulta metsien kätköihin. Finaali oli henkeäsalpaava, sen keskeytti vain pari suvantoa, jotka muistuttivat edellisessä osassa esiintyneistä keijukaisista.

Okteton stemmat oli jaettu viisaasti ja esitys oli nautittava. Jokainen taiteilija pääsi vuorollaan tuomaan esiin Mendelssohnin teoksen suurenmoisia detaljeja – siis varsinaista kamarimusiikin juhlaa. Yleisö palkitsi okteton soittajat riemun kiljaisuilla ja pitkillä aplodeilla!