Musiikkifestivaalin on menestyäkseen kyettävä uusiutumaan riskinottoa kaihtamatta. Vuonna 1997 toimintansa aloittanut Tuusulanjärven kamarimusiikki on saanut taiteellisessa johtajassaan Pekka Kuusistossa varsinaisen riskinoton ja luovan uudistamisen mestarin, joka kiinnostavan monipuolisen taiteilijapersoonansa lisäksi on myös loistava kamarimuusikko. Runsaat kymmenen vuotta, aluksi veljensä Jaakko Kuusiston kanssa festivaalia luonut Pekka Kuusisto vaikuttaa olevan taiteellisena johtajana samanlainen persoona kuin muusikkona: ulospäin suuntautunut, mutta pikemminkin kuunteleva kuin ekstrovertti – sekä loistava improvisoija.
Klassisen musiikin kesäfestivaalien riippakivenä raahataan usein kaikenkarvaisia lastenkonsertteja ja iskelmäiltoja; koska viihdemaailma on bigbrotherisoitunut ja idolsoitunut, myös kesäfestareiden pitäisi kyetä vuorovaikutteisuuteen ja osallistamiseen. Usein kuitenkin unohtuu, että klassinen kamarimusiikki on juuriltaan osallistavaa: se on syntynyt musiikin kuulemisen tarpeesta (kauan ennen gramofoneja), ja sitä ovat säveltäneet ja soittaneet ystävät toinen toisilleen. (Lue vaikkapa jousikvartetista, jossa W.A. Mozart soitti alttoviulua ja Joseph Haydn viulua John Irvingin kirjasta Mozart: The ”Haydn” Quartets.)
Oikeastaan monien suomalaisten kamarimusiikkifestivaalien menestyksen takana on ollut juurikin tämä intiimiys: on soitettu ystäväpiirissä, pienissä saleissa, jopa ihmisten kotona. Näin on alkanut vaikkapa Kuhmon kamarimusiikki (lue lisää täältä). Avaimena on ollut siis muusikkojen henkilökohtaiset suhteet ja rakkaus soittamiseen, mutta myös heidän musiikkikäsityksensä.
Huomioita festivaaliohjelmoinnista
Musiikkifestivaalin taiteellisen johtajan tärkeimpiä tehtäviä on artistien kutsuminen, ohjelmiston laatiminen, ja festarikokoonpanojen muodostaminen valmiiden kokoonpanojen lisäksi. Oletetaan aluksi, että musiikkifestarin taiteellinen suunnittelu on hyvin yksinkertaista: kootaan kaverit yhteen soittamaan (ja saunomaan), sekä keksitään jokin teema, jonka varjolla voidaan keksiä soitettavaa. Tämän jälkeen konserttiohjelmista tehdään ”kiinnostavia” siten, että yhdistetään kaikille tuttuun ohjelmistoon jotain sellaista, mitä valistuneinkaan yleisö ei ole päässyt vielä kuulemaan, tai mitä kukaan ei ole ennen soittanut (siis paitsi aivan vastikään sävellettyä musiikkia, myös sellaisia arkistoihin hautautuneita kuriositeetteja, joista osa olisi saanutkin jäädä pölyttymään). Jos konsepti toimii, muusikkojen kova taso pitää festarin kiinnostavana, ja yleisöä riittää. Riskinä on korkeintaan se, että musiikkiteokset sinänsä jäävät toisarvoisiksi, eli käytännössä vain festivaalia varten kootuilla ad hoc -kokoonpanoilla ei riitä aikaa syventyä teoksiin ja harjoittaa niitä huolella. Tätä riskiä vältellään soittamalla kappaleita, joita kyseiset muusikot ovat soittaneet aiemmin muissa yhteyksissä. Joka tapauksessa jokseenkin näin musiikkifestivaalit yleensä ohjelmoidaan.
Miten Tuusulanjärvellä sitten poiketaan tästä kaavasta? Ensinnäkin viime ja tämän vuoden festivaalin teemat ovat olleet poikkeavia. Viime vuoden Auttakaa ja tämän vuoden Huomio-teemat eivät toista yleistä kaavaa, jossa aiheeksi otetaan jotain maantieteellista, historiallista tai muuten musiikkia sivuavaa. Tuusulanjärvellä teemat eivät suoranaisesti yritäkään lähteä soitettavasta musiikista: Auttakaa-teemassa pureuduttiin erilaisiin epäkohtiin (sodan uhrit, ympäristö, sananvapaus, perheväkivalta, näkymättömät, lasten oikeudet ja nuorten mielenterveys), tänä vuonna taasen kiinnitetään huomiota esimerkiksi Itämeren tilaan.
Nämä musiikillisesti väljät teemat ovat kiinnostaviksi ensinnäkin siksi, että festivaalin yhteistyökumppaneiksi on saatu kansalais- ja avustusjärjestöjä, kuten vaikkapa WWF, Unicef, Amnesty tai Pidä Saaristo Siistinä ry. Siinä missä festivalieen teemat ovat harvoja tapauksia lukuunottamatta lähinnä tekosyitä kokoontua yhteen soittamaan, Auttakaa tai Huomio -teemat luovat aidosti vuorovaikutusta yhteiskuntaan ja mahdollisesti jopa ohjaavat konserttiyleisön ajatuksia huomionarvoisiin teemoihin.
Toiseksi nämä epäkonventionaaliset teemat usuttavat uudenlaiseen, koettelemattomaan ohjelmistosuunnitteluun. Festivaalin taiteellisen johtajan on pyrittävä luomaan parhaalla mahdollisella taidollaan ja tahdollaan mielenkiintoinen festivaaliohjelma. Koska Pekka Kuusisto on muusikkona voimakas persoona, joka ottaa voimakkaasti kontaktia paitsi soittokumppaneihinsa, myös yleisöön, on luonnollista, että hänen suunnittelemassaan festivaalissa yleisö pääse osalliseksi kamarimusiikin yhteisöllistävästä vaikutuksesta. Juuri Pekka Kuusiston kaltainen moni-ilmeinen ja visionäärinen muusikko kykenee oman muusikkopersoonansa kautta sisällyttämään lastenkonsertit, iskelmät ja eri musiikkityylien rinnakkaiselon samaan festivaaliohjelmaan. Tällaisen vaikutelman ainakin itse sain seuratessani yhden kokonaisen festivaalipäivän antia.
Huomio Rautavaaraan sekä subjektiiviseen ilmaisuun
Tämän vuotisen Tuusulanjärven festivaalin ideana oli siis kiinnittää kuulijoiden huomioita erinäisiin huomionarvoisin tai vähälle huomiolle jääneisiin seikkoihin tai epäkohtiin. Keskiviikon 28.7. kolmessa konsertissa aloitettiin Einojuhani Rautavaarasta, toisen maailmansodan jälkeisen Suomen modernismin ja postmodernin ajan ehkäpä tärkeimmästä ja kansainvälisesti tunnetuimmasta säveltäjästä. 82-vuotias Rautavaara ansaitsee huomionosoituksensa, vaikkei tällä kertaa harmillisesti itse päässyt paikalle – Rautavaaraa edusti konsertissa hänen puolisonsa, laulaja-pedagogi Sini Rautavaara. Ohjelmassa oli säveltäjän nuoruudentyö, vuoden 1952 kuusiosainen Pelimannit pianolle, Sonaatti viululle ja pianolle Lost Landscapes (Kadonneet maisemat, 2005), sekä Jousikvintetto Les Cieux Inconnues (Tuntemattomat taivaat, 1997).Rautavaaran 50-luvun tuotantoa luonnehditaan tyylillisesti uusklassiseksi. Pelimannien kohdalla uusklassisuus ilmenee paitsi teoksen sävelkielessä, myös sen ”klassisessa” tavassa muunnella alkuperäisten pelimannisävelmien melodisia motiiveja sekä karaktereja – mainittakoon myös, että kyseessä on säveltäjän ensimmäinen opusnumero, eli ensimmäinen säveltäjän omaan teosluetteloonsa hyväksymä teos. Melkoisiin yllätyksiin kykenevä Pekka Kuusisto tarjoili kuitenkin täyden ja hikisen Aino-salin täydelle yleisölle pienen lisäohjelmanumeron. Kuusisto heitti pianisti Paavali Jumppaselle – ja itse asiassa myös Rautavaaran teokselle – haasteen soittamalla Samuel Rinta-Nikkolan 1800-luvun alussa tallentamat pohjanmaalaiset polskat ennen jokaista osaa ulkomuistista viululla. Kuusiston välittömät, vetoavat versiot polskista olivat jo itsessään hyvin rakennettuja preludeja, ja varmasti tekivät pianistin tehtävän paitsi mielenkiintoiseksi, myös haastavaksi. Mestaripelimannin ja mestaripianistin kohtaaminen korosti Rautavaaran teoksen improvisatorista puolta, mutta toi myös esiin sen uusklassisen, artdecomaisen arkkitehtuurin, joka on itseasiassa aika kaukana juurevasta pelimannisoitosta. Jumppanen kiskaisikin viimeisen osan Hypyt ronskinpuoleisesti, ehkäpä heittääksen turhan klassisuuden yli laidan.
Einojuhani Rautavaaralle musiikin taustalla oleva aiheisto on aina hyvin rakasta ja tärkeää. Usein aihepiireissä on esillä ortodoksinen mystiikka enkeliolentoineen ja ikonimaalauksineen, toisinaan taasen nostalgia, kuten Lost Landcapesin neljässä opiskeluaikojen tärkeässä maisemassa. Maisemien vaihtuessa teoksen sävelkieli kokee pieniä muutoksia, ja Kuusisto ja Jumppanen paneutuivatkin sonaatin jokaisen osan sävyihin ja tyylillisiin erityispiirteisiin oivallisesti. Hieman Samuel Barberin musiikkia muistuttavasta Tanglewood-osasta siirryttiin 50-luvun kuumiin, jännitystä kihiseviin päiviin Asconaan, sieltä neoromanttisin sävelin wieniläiseen barokkihuvilaan (Reinergasse 11 Vienna), ja lopulta hektisiin, jopa 20-luvun konemodernismia tihkuviin säveliin New Yorkiin (West 23rd Street NY). Pekka Kuusiston persoonallinen soittotapa voimakkaine jousen ja vasemman käden värityksineen sopi sonaatin musiikillisiin maisemiin hienosti ja toi uskottavan tulkinnan teoksen hyvin henkilökohtaisesta kuvastosta. Hieman hillitympi Jumppanen maalasi maisemille yhtä sävykkäät puitteet sekä loi herkän vuoropuhelun solistin ja pianistin välille.
Viimeisessä teoksessa, jousikvintetossa Les Cieux Inconnues sukellettiin mystiikan puolelle. Sellisti Markus Hohdin vahvistama Kamus-kvartetti soitti uusromanttisessa hengessään Rautavaaralle tyypillisen teoksen hienolla intensiteetillä. Kamus-kvartetin yhteissointi ja -fraseeraus on kehittynyt miellyttävän yhtenäiseksi ja ilmaisultaan monitasoiseksi. Kvartetin soittajat, viulistit Terhi Paldanius ja Jukka Untamala, alttoviulisti Jussi Tuhkanen sekä sellisti Petja Kainulainen soittivat Hohdin kanssa hienosti yhteen ja toisaalta pystyivät poimimaan kudoksesta tärkeitä sooloja sekä väliääniä. Ripauksella itsekoetun tuntua olisi saattanut tavoittaa vielä jotain enemmän, mutta näinkin esitys oli erinomaisen nautittava.
Hienona eleenä muusikot ojensivat kukkansa säveltäjän puolisolle, Sini Rautavaaralle, jolle konsertti oli varmasti paikalla olijoista henkilökohtaisin kokemus.
Huomio ilmeikkääseen klassisromantiikkaan…
Iltakonsertissa, täydessä ja kuumassa Tuusulan kirkossa hiljennyttiin klassisromanttiseen kamarimusiikin pariin. Ludwig van Beethovenin kuusiosaista Serenadia (op. 25 vuodelta 1801) seurasi Joseph Haydnin Jousikvartetto (op. 64/5 vuodelta 1790) sekä Johannes Brahmsin Klarinettikvintetto (op. 115 vuodelta 1891).
Valistuksen 1700-luvun synnyttämää klassismia – eli lähinnä Mozartia ja Haydnia – on modernismin 1900-luvulla usein soitettu akateemisen kuivakkaasti ja ”klassisen” objektiivisesti, ulkokohtaisesti. Beethoven, tuo ensimmäinen ja nerokas romantikko on sitten saatettu ottaa paljon vakavammin, mutta Brahmsin kohdalla onkin vasta uitu henkilökohtaisuuden paksussa kymessä.
Tuusulan kirkossa kuulemani konsertti kiinnitti huomioni klassisromanttisen musiikin huonoon kohteluun nimen omaan välttämällä juuri kuvaamani stereotypian. Huilisti Mikael Helasvuon, Pekka Kuusiston ja alttoviulisti Lilli Maijalan trio kaivoi Beethovenin Serenadista sen viihdyttävyyden riemukkaasti ja hyvin subjektiivisesti esiin. Täysin perusteltu ”ylitulkitseminen” sopi teokseen erittäin hienosti, onhan Beethovenin Serenadi jo itsessään jonkinlaista viihtymistarkoituksessa kirjoitettua erittäin taidokasta parodiaa klassismin konventionaalisista musiikkilajeista ja karaktereista. Hieman epätyypillinen soitinkombinaatio houkutteli soittajat riemastuttavaan riskinottoon, joka onnistui varsinkin kiitos Kuusiston herkällä vaistolla tehtyjen artistivalintojen.
Haydnin jousikvartetossa, lisänimeltään Leivo lavalla kuultiin jälleen Kamus-kvartettia. Kamuslaiset osoittivat puolestaan, kuinka yhteenhiotunutta kamarimusisointi voi olla silloin, kun yhtyeellä on takanaan useita yhteisiä, työntäyteisiä vuosia. Toisin kuin solistisessa ideologiassa usein luullaan, kamarimuusikoksi (tai sen puoleen orkesterimuusikoksi) ei kasveta vain omalla harjoittelulla, vaan myös yhtye on itsessään instrumentti, jonka hallinta vaatii harjoittelua. Kamus-kvartetin soitto oli nautittavan huolellista, ja Haydnin musiikin klassinen kieli eli uskottavasti. Yhtye on muutenkin selvästikin vakaalla kurssilla kohti nautittavan rikasta sointi- ja ilmaisuasteikkoa, vaikka illan mestarikamarimuusikoiden rinnalla kvartetin soittoon voisinkin vielä toivoa ripauksen lisää reaktioherkkyyttä ja spontaanisuutta.
Kesäni huippukohta oli kuitenkin Brahmsin klarinettikvinteton esitys, joka päätti konsertin Tuusulan kirkossa. Jo kuulemani festivaalin hienot suomalaistaiteilijat, Pekka Kuusisto, Lilli Maijala ja Markus Hohti saivat rinnalleen I viuluun Jan Söderblomin sekä klarinettiin brittiläisen Matthew Huntin.
Brahms piti sävellystyössään kiinni Mozartin ja Beethovenin perinnöstä, romanttisen ilmaisun klassisista juurista aikana, jolloin Richard Wagnerin läpitunkema myöhäisromantiikka oli ne jo hylännyt. Vaikka Brahmsin tyyli on sinänsä myöhäisromanttiseen tapaan harmonisesti etsivää, metrisiä rakenteita ja selviä muodon rajakohtia rikkovaa, se on samalla rakenteeltaan ja muodonnaltaan lähellä klassisempia esikuviaan, Robert Schumannia, Franz Schubertia ja Beethovenia. Lisäksi Brahms käytti nuotinnuksessaan kaaria, pinnejä ja dynamiikkamerkintöjä hyvin tarkasti: ne eivät ole vain teknisiä merkkejä (jotka kertovat, soitetaanko sitoen vai erikseen, kasvatetaanko vai pienennetäänkö voimakkuutta) vaan ilmaisevat usein ajallisia tapahtumia, muotoilevat fraaseja, kertovat välitöntä nuottikuvaa laveammista tapahtumista. Ehkäpä juuri tämän vuoksi Brahmsin estetiikka on tuottanut monille hienoille muusikoille päänvaivaa.
Tuusulanjärven hienot kamarimuusikot kuitenkin osoittivat paitsi ymmärtävänsä Brahmsin monimerkityksellistä nuottikuvaa, onnistuivat myös tekemään sen persoonallisella ja puhuttelevalla tavalla – aidon romanttisessa hengessä. Koko ensemble soitti erinomaisesti, herkästi, kuuntelevasti ja toistensa vietäväksi antautuen. Erityisesti pidin primaksen, Jan Söderblomin yllättävänkin tarkaksi ja herkäksi hiotun soiton yksityiskohdista, Pekka Kuusiston aina valppaasta kamarimusisoinnista sekä Lilli Maijalan ja Markus Hohdin suvereenista ja vahvasta yhteistyöstä. Hienointa oli kuitenkin kokea Matthew Huntin kokenut ja syvästi Brahmsia ymmärtävä tulkinta kvinteton soolostemmasta. Vaikka saamme Suomessa nauttia hyvin laadukkaasta ja virtuoottisesta klarinetinsoitosta, Huntin käsissä soitin kohosi aidosti jousisoittimien veroiseksi mestarin työvälineeksi. Matthew Hunt ymmärsi täysin kulloisenkin asemansa musiikillisessa kudoksessa, säesti, auttoi ja hehkui mestarillisen kamarimuusikon lailla.
…ja Itämeren tilaan
Miten tästä kaikesta sitten oikein jouduttiin Itämeren kehnon tilan äärelle? Eikö kamarimusiikkifestivaalilla olisi parasta keskittyä itse asiaan, hiljentyä taiteen ääreen, ja jättää kansalaisaktivismi muille foorumeille? Kupletin juoni lienee siinä, että näinhän Pekka Kuusisto festivaalissan myös tekee, kun hän tuo esiin Rautavaaran kamarimusiikkia tai klassisromanttista taide-estetiikkaa. Kun näiden myötä taide on kohdannut kuulijan, tuntuu Ainolan metsään sukeltaminen ainutlaatuiselta taiteellisen tilan laajentamiselta. Siihen tilaan mahtuu myös Aamu Songin ja Johan Olinin metsä-tilataidetta tai Anna-Mari Kähärän ja Pekka Kuusiston elektronisesti vahvistettua taide-pop-laulelma-improvisaatiota. Sen sijaan, että aineksia olisi keinotekoisesti sotkettu keskenään, ne esitetään omista lähtökohdistaan, omissa tilaisuuksissaan. Mahdollinen crossailu syntyy siten kuulijan omassa mielessä. Toisaalta tilanteessa, jossa useampia musiikinlajeja taitavat pelimannit kohtaavat ja alkavat musisoida riittävin vapauksin, taide luo itse tyylinsä.
Anna-Mari Kähärä ja Pekka Kuusisto esittivät siis illalla Ainolan metsässä kokoelman omia teoksiaan, joiden sanoitukset jotenkin käsittelivät meriaiheita tai peräti juurikin Itämeren tilaa. Silloin kun sanoituksissa ajauduttiin lähelle banaalia, vapautunut ja paikoin rohkean kosiskelematonkin musisointi etäännytti virkistävästi. Hupaisat rupattelut ja hölmöilyt numeroiden välissä viihdyttivät metsäiselle rinteelle kokoontunutta satapäistä yleisöä makeisiin nauruihin asti, ja Marko Myöhäsen loihtima ulkoäänentoisto toimi ihailtavan hyvin.
Pekka Kuusisto osoitti Tuusulanjärven festivaalissaan pystyvänsä tarjoamaan sekä tuoreita, hyvin valmistettuja esityksiä klassisen ja uudemman musiikin mestariteoksista, että tarjoamaan uusia, taidolla veistettyä ja sopivan populäärejä taidekokemuksia. Ei ole mitään syytä myöskään väheksyä tärkeiden yhteiskunnallisten aiheiden esiintuontia samoissa yhteyksissä. Päin vastoin, ne eivät häirinneet musiikin kuuntelua, vaan olivat läsnä samassa tilassa, ajatuksia herättäen.
Tuusulanjärven miljöö on erinomainen ympäristö musiikkifestivaalille, ja järjestäjät ovat onnistuneet löytämään sieltä hyviä konserttipaikkoja. Festivaalin nuorekkuus ja raikas riskinotto ihastuttavat, mitä ei voi aina sanoa kaikista isommista musiikkifestivaaleista. Vielä kun festivaalin infastruktuurin kehittämistä jatketaan ja yleisön viihtymisen eteen tehdään hartiavoimin töitä, Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaalille voi lupailla menestyksekkäitä vuosia – tai mieluummin vuosikymmeniä.
Suomalaisella yleisöllä lienee erityinen, lämmin suhde Viktoria Mullovaan, joka muutama vuosi voittoisan Sibelius-kilpailun jälkeen vuonna 1980 ”emigroitui” (kuten eilisen konsertin käsiohjelmassa asia ilmaistiin) Kuusamosta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Temppeliaukion kirkko oli tupaten täynnä etupäässä iäkkäämpiä konserttivieraita.
