Author Archives: Paul

Oopperan otsikko on sopivasti kaksiselitteinen, sillä se viittaa joko Maren viimeiseen poikaan Imantiin kaikkiaan seitsemästä, joista kuusi oli jo kuollut saksalaisten ritarien sodissa, tai sitten vain Imantiin. Jo Aino Kallaksen libreton pohjana ollut draama on vaikuttava kuin antiikin tragedia, kuin jokin Antigone, Elektra tai Oidipus: Maren kohtalo etenee vääjäämättä hänen luonteensa ja tapahtumien pakon ajamana. Näytelmästä tulee todella vavahduttava, kun siihen tulee mukaan Tauno Pylkkäsen musiikki.

Pylkkästä ei ole paljoa tutkittu, on vain yksi ansiokas gradu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, Jussi-Pekka Aukian vuodelta 1988. Säveltäjä olisi kyllä väitöskirjan arvoinen. Kuten Aukia toteaa, aikalaiset sortuivat hänen musiikkinsa kuvauksissa kliseisiin. ’Pohjolan Puccini’ oli erään ruotsalaisen kriitikon keksintöä ja levisi pian yleisleimaksi – aivan kuin toista Taunoa eli Marttista kutsuttiin aina vaan Hämeenlinnan shamaaniksi. Musiikista sanottiin, että se on vuolasta. Pylkkäseen oli tehnyt vaikutuksen, kun hän oli kuullut Helsingissä Armas Launiksen Kullervon, jossa on todella puccinilainen ’hitti’, Kullervon äidin kehtolaulu. Pylkkänen ei kirjoittanut mitään vastaavaa, vaikka koko teos on sangen laulullista. Tietenkin lajiperinteen kannalta tämä on likellä italialaista verismiä, mutta yhtä lailla jotain Shostakovitshin Katerina Ismailovaa.

Lähes kaikki Pylkkäsen oopperat ovat juoneltaan ja musiikiltaan synkkiä. Maren pelottavuuden selittää osittain sen säveltäminen sota-aikana, ensi-ilta oli 1945. Ruumiita ja hautaamista oli nähty ja koettu. Professori Martti Turtola yleisöstä kertoi, että kun Kallaksen näytelmää yritettiin esittää Virossa ennen sotaa se kiellettiin epäisänmaallisena. Eihän virolainen nainen voinut pettää omaa kansaansa.

Joka tapauksessa Maren saaminen lavalle uudestaan nyt 75 vuotta sen ensi-illan jälkeen on suuressa määrin Helsingin oopperayhdistyksen perustajan ja puheenjohtajan ja pääroolin laulaneen Tero Halosen ansiota. Hänen käsialaansa on myös poikkeuksellisen informatiivinen käsiohjelma.

Se että Viron historian traaginen kansannousu 1343, ns. Jyrinyön kapina Liivinmaalla saksalaista kalparitarikuntaa vastaan on Ville Saukkosen ohjauksessa siirretty vuoteen 1940, on monessa mielessä perusteltua. Kun tarkemmin ajattelee, ensi alkuun katsoja tietysti huomaa libreton ristiriidan nykyajan kanssa. Ajallinen siirto kuitenkin tavallaan ’universalisoi’ koko tragedian, se voi tapahtua missä vain, missä pieni kansa nousee sortajaa vasstaan. Ville Saukkosen ohjaajan tietä on jännittävää seurata, sillä hän yllättää aina. Hänethän on tunnettu lähinnä postmodernin leikittelevästä otteestaan, mutta Mare on ehdottoman seriöösi ja hienosti punnittu, mukaansatempaava ja traagisuudessaan pysäyttävä tuote. Ainoa Regietheater-tyyppinen lisäys on ’haamujen’ tuominen lavalle, mutta ne selittyvät kyllä virolaisen kansanuskomuksen inkarnaationa, ts. mm. luulona, että Tuomaan päivänä eli 21.12. tapahtuu aina jotain kauheaa. Maren kuolleet kuusi poikaa ovat myös läsnä aaveina. Vastakohtana muu ohjaus on stanislavskilaista realismia. Tässä oopperassa toteutuu muutenkin teatterimaisuus Lotmanin käsitteen mielessä.

Ohjaajan työhön kuuluvat myös roolivalinnat; niissä Saukkosella on ollut onnea. Maren jättimäisen laulu-urakan ja vahvan roolin vei läpi Marjatta Airas täysin suvereenisti. Laulullisesti siihen sisältyy erittäin vaikeita kohtia. Imantin roolissa Tero Halosen oopperalaulajan ura jatkuu vakuuttavasti, hän eläytyi 19-vuotiaan nuorukaisen osaansa hienosti ja oivaltavasti, ironisia understatementejä myöten. Viljannin linnan komtuurin osaan Henri Tikkanen oli juuri oikea: hänessä oli äänellistä loistokkuutta ja arvovaltaa, roolissaan sopivan ylimielinen. Erittäin vaikuttavasti esiintyi jälleen kokenut Esa Ruuttunen Mangon vanhan miehen keppiroolissa; hänen surullinen tehtävänsä oli vastaanottaa näytelmän synkkiä viestejä. Leikarina Alexandre Goncharov Dias on myös positiivisesti mainittava.

Pylkkänen osasi historiallisen oopperan genren, johon kuuluu tietenkin obligatorinen juomistanssikohtaus. Neuvostoarmeijan humalaista sotaväkeä markeerasi Mezzoforte-kuoro Riku Laurikan oivasti valmentamana. Tanssijat kaikki virtuooseja. Lavastuksessa käytettiin tehokkaasti niukkoja resursseja. Saukkonen osaa saada vähästä näyttävää eräänlaisena arte poverana. Tietenkin olennaista oli lavastajan ja puvustajan eli Reeta Tuoresmäen, maskeeraajan Sini Silfvenius-Bartin ja valosuunnittelijan Tuittu Teivaisen panos.

Yleisön joukossa oli runsaasti Helsingin sivistyneistöä ja musiikkiväkeä. Kuulin monen sanovan, että tämä pitäisi nyt tietenkin viedä Viroon, onhan Aino Kallas myös heidän kirjailijattarensa ja koko oopperan aihe heidän, tosin surullista, historiaansa.

– Eero Tarasti (teksti); Avril Styrman (kuvat)