H.K. Riikonen ja Risto Lauriala. Kuva © E.Tarasti.
HYMSin Beethovenin aika -sarjan matinea tiistaina 15.4.2025 klo 16. Yliopiston kielikeskuksen musiikkisalissa. Risto Lauriala, piano; professori Hannu Riikonen, esitelmä
HYMSIn Beethoven-sykli jatkui ja jos mahdollista vielä suuremmalla yleisömenestyksellä. Kaikki eivät tahtoneet mahtua sisään, joten kai tämä jotenkin iskee sitten ajan hermoon. Ihmiset haluavat kuulla myös musiikin aivan klassisista ja perustavista asioista – ja huippuasiantuntijoiden välittämänä. Risto Laurialan vaikuttavia tulkintoja suurteoksista, kuten sarjassamme aiemmin Goldberg-muunnelmista – ja professori Riikosen tietämystä Euroopan poliittisesta historiasta odotettiin hartaasti.
Musiikilla on totta kai aina jotain yhteyttä yhteiskuntaan, mutta millaista ja miten, onkin jo oma pulmansa. Beethovenin kytkee 1800-luvun alun tapahtumiin tietenkin Napoleonin hahmo taustalla ei vain Eroica-sinfoniassa. Tämä vei Riikosen pohtimaan Napoleonin seuraamuksia jopa Suomessa saakka – mihin lisäisin, että tavallaan Napoleonin aiheuttama Suomen sota oli taustana yhdelle kansalliseepoksistamme eli Vänrikki Stoolin tarinoille.
Muuan yhdistävä tekijä taiteille ja politiikalle oli ihan konkreettisesti Teplitzin kylpylä, jonka vieraskirja 1812 kertoo Beethovenin ja Johann Wolfgang von Goethen vierailuista monien kauden kuuluisuuksien ohessa. En muista, kävikö Mme Staël myös siellä, mutta tämä ajan suuri intellektuellihan teki visiitin jopa Suomeen. Tietenkin Goethe ja Beethoven tunsivat toisensa, olihan Beethoven säveltänyt Egmont-alkusoiton Goethen näytelmään ja lauluja tämän runoihin. Muistettakoon kuitenkin, että Goethe oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Beethoven, eivätkä he ymmärtäneet toisiaan lainkaan. Kun kaksi suurmiestä tapaa toisensa, eivät he usein puhu muusta kuin aivan triviaaleista asioista ja anekdooteista. Pohjimmaltaan Beethovenin usein raju tasavaltalaistemperamnetti oli Goethelle outo; Goethe ei pitänyt myöskään hitaista surullisista osista, koska ne johdattivat hänet mielentilaan, jollaista hän halusi karttaa. Goethe eli hovipiireissä ja piti Beethovenia hienostumattomana kun taas Beethoven ei voinut sietää Goethen tapaa mielistellä ylempiä; näin professori Riikonen kertoi. Mainittakoon, että Teplitzissä tapasivat sitten Itävallan Frans I, Aleksanteri I ja Preussin Fredrik Vilhelm III jotka solmivat allianssin. Lopuksi Riikonen kertoi vielä uudesta teknisestä laitteesta, metronomista, jota Beethovenkin alkoi käyttää. Johann Metzel plagioi vekotinta. Muun muassa seitsemännessä sinfoniassa on Beethovenin metronomi-merkintöjä, mutta kapellimestari Felix Weingartner kehotti muuttamaan niitä hitaammiksi etenkin finaalissa. Kaikki ei ollut realistista.
Laurialan tulkinta sai kyllä haukkomaan henkeään, sillä hän syöksyi viimeisen osan vivaceen melkoisella rajuudella; oli aivan kuin Pastoraalisinfonian kiltit ja kömpelöt maalaiset olisivat yhtäkkiä saaneet nietzscheläisen dionyysisen tartunnan ja ryhtyneet bakkanaaliin. Sinfonian yksi lempinimiä onkin ’tanssin apoteoosi’.
Beethoven sävelsi teoksen 1812 rinnan kahdeksannen kanssa, jolloin jos seitsemättä hän jopa itse kutsui sankarilliseksi niin kahdeksas oli klassisen ja apollonisen tyyni. Laurialalla on erinomainen sonaatin ja sinfonian muototaju näinkin romanttisessa ja hurjasti laukkaavassa musiikissa kuin seitsemännessä. Hän soitti myös tarpeen vaatimat kertaukset erityisesti tuossa pitkässä ihastuttavassa scherzossa. Weingartner pitää niitä tärkeinä ja esittää niistä tarkan kaavion. Sinfonian alun pitkä johdanto asteikkokulkuineen kasaa energiaa jatkoon, jossa se sitten laukeaa villiin menoon. Ei ihme, että vanhalla flyygelillä soitettaessa – kun koskettimet painuvat melko alas ja ne ovat teräväreunaisia – tapahtuu haavereita sormille, joiden verijälkiä kävivät sitten konsertin jälkeen tutkimassa paikalle osuneet lääkäritkin.
Teoksen hidas osa on sen varsinainen hitti. Se on allegretto, mutta Beethoven itse sanoi, että se on oikeastaan andante. Tovey kiistä jyrkästi että sillä olisi mitään ohjelmaa, mutta sitkeästi elää Arnold Scheringin ehkä keksimä myytti, jonka mukaan se on kuvaus Mignonin hautajaisista Goethen Wilhelm Meister -romaanissa. Joka tapauksessa osaa on esitetty jopa irrallaan ja joskus liitetty kahdeksanteenkin sinfoniaan. Se on vaikuttava rondo-muoto, jossa pääaiheen annetaan kasvaa ja kehittyä mahtavaksi hymniksi. Tämä ennakoi jo Brucknerin adagio-osia joihin sinfonian pääpaino siirtyy.
Lauriala sai tulkinnallaan yleisön vakavaksi ja liikuttumaan. Mutta sitten lopussa odottaakin varsinainen triumfi. Lauriala kertoi jo aiemmin puhelimessa huolestuneena, että pystyisikö soittamaan teoksen yhtä nopeasti kuin orkesteriversiossa. Mutta sanoisin, että enemmänkin! Lopputulos oli henkeäsalpaava. Yleisö jäi saliin vielä pitkäksi aikaa keskustelemaan kuulemastaan ja vaihtaman ajatuksiaan myös taiteilijan kanssa – ja sehän on tällaisen matinean tarkoituskin. Aikaa jää myös kommentoinnille. HYMS sai varmasti uusia ystäviä. Muuan professori kertoi, miten hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut tällaisesta seurasta! Vaikka HYMS on sentään eksistoinut jo 40 vuotta. Tapahtuman kulttuurista luonnetta edesauttoi myös se, että kustantaja Jarkko Tuusvuori on aina ollut paikalla kirjoineen ja nyt oli mukana myös professori Riikosen tuotantoa.
– Eero Tarasti