Amfion pro musica classica

arvio: Arvo Pärtin transsendenssia

Kuva © Eila Tarasti.

Konsertti Arvo Pärt 90 vuotta: Mestariteokset Musiikkitalossa. Urkuyö & aaria Festivaali / Espoo. Musiikkitalo 3.6.2025 klo 19. Kapellimestari Nils Schweckendiek, Musiikkitalon kuoro, Tapiola Sinfonietta, Janne Teivainen visualisointi ja videotaide.

Musiikkimaailma on jo aloittanut virolaisen säveltäjämestarin juhlinnan, vaikka varsinainen pääjuhla on vasta tulossa ensi syksynä lokakuun puolivälissä Viron Laulismaan Arvo Pärt -keskuksessa, jossa vietetään syntymäpäivää musiikin ja symposiumin merkeissä. Sinne olen itsekin menossa Tallinnan Musiikkiakatemian kutsumana.

Olen siis aloittanut Pärtin musiikkikuurin hankkimalla kirjallisuutta hänestä – jota on onneksi runsaasti -, kuuntelemalla äänitteitä ja soittamalla itsekin. Lähinnä tuttuja ovat tähän mennessä Fratres versiona sellolle ja pianolle, Spiegel in Spiegel samoin sellolle (kamarimusiikkipartnerinani Markus Hallikainen) ja pianokappale Für Alina. Viimeksi mainittu on todella niukka, askeettinen, mutta oudolla tavalla kiehtovan soiva ja lyhyt teos h-mollissa ilman johtosäveltä, vain kaksi ääntä rinnakkain ja bassossa matala h. Kappaleessa ei ole myöskään lainkaan tahtiviivoja, joten se on aivan kuin schenkerläinen Urlinie, tiivistys jostakin. Mutta mistä?

Sain tietää, että ennen siirtymistään minimalismiin Pärt oli läpikäynyt monenlaisia tyylikausia, joten teosta voi ajatella rikkaan säveltämiskokemuksen fokusoituna abstraktina. Miten tällainen salaperäinen ytimekkyys ja minimaalisten keinojen käyttö on mahdollista?

Pärtillä on uskollinen ihailijakunta Suomessa. Tulevatko he Pärt-konserttiin hakemaan musiikillista kokemusta vai henkisyyden elämystä? Lähes kaikki Pärtin musiikki toimii uskonnollisen, pyhän tyylin ulottuvuudella, tekstit ovat Raamatusta, psalmeista tai ortodoksisesta hesykastisesta kirjallisuudesta tai suoraan ortodoksien hymneistä ilmeisesti kirkkoslavoniaksi. Pärtin musiikin perustunnelma on kiistatta melankolia, mutta se ei ole pohjoismaista melankoliaa à la Griegin Solveigin laulu tai Sibeliuksen Valse triste, vaan toimii ihmisen tiedostamattoman syväminän tasolla. Se on kuin musiikkia jälkeen Heideggerin Scheiternin, toisin sanoen romahtamisen. On siis jo tapahtunut jotain, ennen kuin musiikki edes alkaa ihan niin kuin Wagnerin Parsifalissa, ja se mitä kuullaan, on sen erilaista kommentointia, kaipuuta kriisiä edeltävään viattomuuden tilaan. Tällainen oli erityisesti viimeiseksi kuultu Aatamin valitussuurelle 130-päiselle kuorolle ja jousiorkesterille sekä lyömäsoitimille. Säveltäjän ohjelmat tehtiin yleisölle tiettäviksi paitsi käsiohjelman tekstein myös Janne Teivaisen taitavalla ja hienostuneella videototeutuksella, jossa käytettiin alkuperäisiä ikonikuvia ja maalauksia ortodoksiseen tyyliin. Ne virittivät kuulijan oikeaan atmosfääriin eli tuohon Heideggerin Befindlichkeitiin.

Konsertti kesti vain 1h15min ja se koostui asteittain aina pidemmistä teoksista. Minimalismia tämä oli tuon arte poveran mielessä toisin sanoen tavassa käyttää hyvin vähäisiä musiikillisia elementtejä niitä toistaen ja enimmäkseen vailla teleologisia prosesseja. Musiikki ei siis sinänsä tuntunut johtavan mihinkään paitsi antamalla kuulijan vajota Pärtin musiikin ’matkalla’ johonkin syvähenkiseen mielentilaan. Pärthän kuuluu tuohon Baltian maiden minimalistit -’koulukuntaan’ Liettuan Bronius Kutavičiuksen ja Latvian Pēteris Vasksin rinnalla. Ehkä en rohkene liittää myöhäistä Erkki Salmenhaaraa kuitenkaan tähän ryhmään.

Ensimmäinen lyhyt jousiorkesteriteos Für Lennart oli muistomusiikkia Lennart Merelle. Sen raskaasti hengittävä tekstuuri oli jollain tavalla sibeliaanista tai Samuel Barberin Adagioon vivahtavaa. Toinen teos Orient & Occident oli samanlaista, mutta jousien glissandot voi tulkita orientalismiksi. Tietty laskeva ele toistui sanojen Light of Light kohdalla.

Mein Weg oli omistettu urkuri Kari Jussilalle, sen aikana heijastettiin videofilmiä, jossa liikuttiin surrealistisessa maisemassa tietä pitkin. Kiinnitin huomiota siihen, että Pärtillä on yleensä vain yksi karaktääri teosta kohti. Eloisampaakin rytmikkaa oli kyllä ja viulujen ja sellojen dialogia, tässä ikään kuin kiiruhdettiin jonnekin; toisin sanoen liike-energia saattaa Pärtillä olla vilkkaampaa kuin sitten koraalimaisessa kuorosatsissa.

Se että musiikki on kutenkin sukua noille Steve Reichin hitaille muutosprosesseille on saanut aikaan sen, että Pärtin musiikkia on runsaasti käytetty myös elokuvien taustana. Se suorastaan houkuttelee johonkin viuaaliseen vastineeseen. Philip Glassin Monsters of Grace, jonka näin ja kuulin kerran Minnesotan yliopiston kampuksella säveltäjän johdolla, saattoi tulla mieleen.

La Sindone -teoksen ohjelmana oli Torinossa pyhäinjäännöksenä säilytettävä Kristuksen käärinliina, joka projisoitiin hämärästi kankaalle. Tämän kappaleen toisessa osassa oli mahlermainen surumarssi ja lyömäsoittimia, kuten gongeja, käytettiin rytmin korostamiseksi.

Kahteen viimeiseen teokseen saapui lavalle todella runsaslukuinen kuoro, joka huipensi illan mahtaviin forte-tehoihin erityisesti Aatamin valitus -teoksessa. Pärtin musiikissa on aito uskonnollinen tunne aina takana, se on tämän musiikin isotopia kuten semiotiikassa sanottaisiin. Kun melodiset linjat olivat yleensä mollivoittoisen laskevia katabasiksia, koettiin lopuksi kuitenkin kohoavat harmoniat, joita säestivät jousien pizzicatot. Tämä ilmeisestikin kuvasti ihmisen pyrkimystä transsendenssiin, josta ranskalainen eksistentialisti Jean Wahl käytti termiä trans-a-scendence.

Tapiola Sinfonietta oli virittynyt koko illan oikeaan tunnelmaan tämän hartaan musiikin äärellä. Musiikkitalon kuoron taas Schweckendiek oli saanut soimaan koko äänimassansa mahdilla vaikuttavasti. Ylipäätään hän johti kaikki teokset niiden erikoisluonteen oivaltaen ja samalla toteuttaen uskollisesti Pärtin ideat soivalla tasolla. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään väkinäistä pingoittunutta syvällisyyden tavoittelua, vaan hänen otteensa muusikoihin oli luontevaa, heidän kvaliteetteihinsa sulautuvaa ja ennen kaikkea Pärtin maailman osuvaa tulkintaa. Yleisö otti konsertin vastaan bravo-huudoin.

Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation