
Kuva E.Tarasti
Radion Sinfoniaorkesterin keskiviikkosarja Musiikkitalossa 18.11.2026 klo 19. Vieraana Turun Filharmoninen Orkesteri, kapellimestari Kevin John Edusei, viulu Minami Yoshida. Dora Pejačević : Alkusoitto op. 49; Max Bruch: Skotlantilainen fantasia viululle ja orkesterille op. 46; Zoltán Kodály: Háry János -sarja; Richard Strauss: Till Eulenspiegelin lystikkäät kujeet, sinfoninen runo op. 28.
Onko turkulainen Helsingissä vähän niin kuin American in Paris? Ei lainkaan, vaan päinvastoin: helsinkiläinen Turussa on kuin American in Paris. Turkuhan on miltei Pariisiin verrattava kulttuurin kehto – vaikka muistaakseni Mikkeli oli Savon Pariisi ja Jyväskylä Keski-Suomen Ateena.
Joka tapauksessa minut hälytti paikalle orkesterin nuori alttoviulutähti Alexander Pozdniakovas eli muusikkopiireissä Santtu. Päätinkin lähteä, sillä ajattelin tehdä vertailua, missä määrin Turun filharmonian kvaliteetti, josta jo raportoin Amfionissa pari päivää sitten, oli peräisin Fuugan lumoavasta akustiikasta vai missä määrin se oli orkesterin varsinaista olemusta. Konsertti olikin loppuun myyty, varmaan kaikki Helsinkiin emigroituneet turkulaiset olivat rynnänneet paikalle.
Ohjelmisto oli mielenkiintoisen persoonallinen ja näin jälkeen päin ajatellen valittu orkesterin vahvuuksia heijastaen. Oliko kyseessä jotenkin folkloristinen programmi, kun oli unkarilaista, kroatialaista, skotlantilaista ja kansanomaista saksalaista? Tuskin, sillä nuo vaikutteet oli kaikki suodatettu taidemusiikin 1900-luvun vaihteen loisteliaimpiin orkesteriväreihin ja tekniikoihin. Dora Pejačević (1885-1923) kuuluu sarjaan unohdettuja naissäveltäjiä, jotka nyt saavat ansaitun kunnian palautuksen. Hän on myös Kroatian musiikin suuruuksia, jonka teoksia ehdittiin aikoinaan jo esittää Keski-Euroopan suurissa saleissa. Alkusoitto ol nimensä mukaisesti suppea, mutta voimakkaita dramaattisia sävyjä sisältävä hieman Brahms-Straussin-linjaa noudattava teos. Mielellään kuulisi tämän jälkeen hänen pianokonserttonsa 1913 tai sinfoniansakin 1916-1917/1920.
Max Bruchin viuluteoksista taas sitä aina odottaa kuulevansa viulukonserton. Nyt olikin vuorossa Skotlantilainen fantasia, jossa viulu on tietenkin keskeinen, mutta jää jotenkin obligato-ääneksi orkesterin päälle. Teoksen soitti kyllä erittäin vivahteikkaasti Minami Youshida, ja vaadittaessa sangen virtuoosisestikin. Mutta paikalleni E-sektiossa vasemmalla ylhäällä viulu soi aika etäältä, nyt olisi tarvittu Fuugan akustiikkaa! Itse teos on jonkinlainen maisemakortti Skotlannista, se alkaa synkästi – ei silti onhan Edinburghkin tietyssä mielessä synkähkö kaupunki harmaine kivilinnoineen. Sitten teoksessa seuraa skottilaisia teemoja ja rytmejä sekä kvinttiharmonioita eli elementtejä, joita tietämätönkin voisi pitää skottilaisina. Ainakaan se ei ollut British–tyyliä à la Elgar. Muistan, kun vierailin Edinburghin yliopiston musiikkiosastossa ja vahingossa sanoin olevani Englannissa, jolloin isäntäni,Independent-lehden musiikkiavrvoslija Raymond Monelle, totesi: Jollet heti lopeta tuota, sanon, että olet Helsingforsista! Bruchin teos oli sinänsä fantasiarakenteineen harmoninen kokonaisuus, värikäs ja myös dramaattinen.
Konsertin pääpaino lankesi ehkä kuitenkin jälkipuoliskolle. Kodálya pidetään Unkarin musiikin perustajana, ja hänen musiikkikasvausmetodinsa on levinnyt laajalti, Suomeenkin. Mutta kun kuullaan Hary Janos –sarja, kuulija odottaa vain yhtä osaa, tuota kuuluisaa Hary Janosin teemaa Intermezzossa, jota soitetaan monin sovituksin. Nyt se kuultiin varmaan alkuperäisenä, jossa jokin Unkarin folkloren gussli-tyyppinen (se taitaa olla nimeltään cimbalon) soitin antoi omaa väriään. Hary Janosin tarinat ovat hassunkurisen kerskailevia, joten tämä musiikkikin on narratiivista, mutta perustuu välähdyksenomaisiin soitinsooloihin ja niiden grotesteihin vastakohtiin.

Zoltán Kodály noin 1930. (c) Wikipedia.
Saatiinkin siis oiva johdatus sitten päätösnumerolle Till Eulenspiegelille. Sen pääahe tuo aina mieleen yhden musiikkianalyyttisen kokeilun, jossa tuo kuuluisa ilkikurinen teema johdetaan jostain niin ylevästä kuin Schubertin C-duuri sinfonian pääteemasta. Tämä Strauss-numero on taitavalle orkesterille loistava tilaisuus näyttää kykyjään.
Näin oli juuri Turun filharmonian kanssa, jota maineikas Levin John Edusei johti erittäin tottunein otten. Hän saattoikin luottaa tähän orkesteriin. Erityisesti ihailtavaa on puhaltimien ja vaskien soolot ja yhteistyö, ne reagoivat toistensa soloihin murto-osasekunnin tarkalla ajoituksella ja artikulaatiolla. Ovatko he saaneet koulutuksensa Ranskassa, puhallinmusiikin valiomaassa? Mistä he ovat oppineet tuollaisen varmuuden? Myös jousisto työskenteli valppaasti; Santun alttoviulusoolo oli erittäin ilmeikäs. Joka tapauksessa tällä orkesterilla on aivan oma profiilinsa ja sointinsa – jo sinänsä eikä vain määrätyissä olosuhteissa. Quod erat demonstrandum!
– Eero Tarasti