16.11. Minut on kutsunut kenraali Tilander jo yli vuosi sitten Suomalaiselle klubille Champions of Liberty seuran tilaisuuteen puhumaan Mannerheimista. Otsakkeekseni on ilmoitettu Mannerheimin non-verbaali käytös johtajana. Illassa oli toinenkin puhuja, tri Jukka Tarkka,  joka kertoi Mannerheimista  ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Yhdistyksen tarkoitus on nimittäin  edistää valmisteilla olevaa suurelokuvaa Mannerheimista, jonka ohjaajaksi on lupautunut Renni Harlin. Paikalle tuleekin reilusti satakunta henkeä, miehiä tietenkin, paitsi muutama Mannerheim suvun naisedustaja. Kreivi Mannerheimin, suvun päämiehen  olin jo tavannut aiemmin Mikkelin klubilla, jonne minut pyydettiin  puhumaan Mannerheimista ja musiikista.

Tämä on nytkin pääaiheena, olen julkaissut Mannerheimista kaksi tutkielmaa kirjassani Muotokuvia 2006 (Imatran Kansainvälinen semiotiikan instituutti). Mannerheimista ja musiikista onkin melkoisesti tietoa, sillä hän oli kiistatta musiikkia harrastava henkilö – ja sopii mainita Amfionissa erityisesti siitä syystä, että hän harrasti yksinomaisesti taidemusiikkia. Niinpä hän pakotti kenraalinsa kuuntelemaan Mikkelin Päämajassa sodan aikana Kaupunginorkesterin konsertteja Yliopiston juhlasalista, mm. Beethovenin sinfonioita. Hän jopa itse selosti niiden sisältöä kenraaleilleen. Hänen puolisonsa Anastasia Arapova oli musikaalinen ja hälle Mannerheim opetti mm. laulun Kukkuu kukkuu, kaukana kukkuu. Soittiko Mannerheim pianoa? Sitä en ole saanut selville,  sillä vaikka sisar Sophie oli soittotaitoinen, ei piano ehkä kuulunut nuorten aatelispoikien kasvatukseen välttämättä. Joka tapauksessa hänen musiikkimieltymyksiään määräsi myös Pietarin hovielämän tanssiaisissa ja ylipäätään Pietarin oopperassa ja baletissa kuultu musiikki.

Klubilla muuan kysyi, kuunneltiinko Päämajassa tuon kauden iskelmämusiikkia. Tähän en osannut vastata, mutta Heikki A Reenpää, joka oli tuntenut Mannerheimin henkilökohtaisesti, tiesi puolestani: Mannerheim halusi kuulla vain taidemusiikkia …mutta kerran hän kysyi: Mikä se on se sellainen sävelmä ’Lili Marlene’, josta kaikki puhuvat? Niin sovittiin, että  Yleisradio soittaa sen määrättynä päivänä ja marskille sopivana kellonaikana, että hän saisi sen kuulla.

Tunnelma klubilla oli tiivis, paikalla oli lukuisia sodannähneitä kenraaleja ja sotilashenkilöitä, joista jotkut yhä eläytyivät Suomen armeijan voittoihin sodan loppuvaiheessakin. Kun poistuin kadulle sivuutin Annankadun ravintolat ja niiden edustalle kertyneet ilakoivat nuorisojoukot, jotka elivät kaikkea muuta kuin talvisodan muiston tunnelmissa; ajattelin: on se ehkä hyvä etteivät he tiedäkään mitään siitä mitä tässä tapahtui 60 votta sitten. Ihmiskunta aloittaa aina alusta  ja siinä on sen voima (filosofit Jaspers ja Arendt vahvistavat tämän käsitteet Freiheit ja liberté perustuvat juuri tähän uudelleen alkamisen kykyyn).

15.11.  Oopperaprodutiot ovat nyt muotia Suomessa, oopperaa tehdään pieni ja suurin ryhmin, mutta pääkaupungissa on suorastaan oopperakuume. Toimelan vapaaopisto toimi tässä aloitteentekijänä ja kohteena oli Joseph Haydnin koominen ooppera Kuun maailma. Sen libreton oli suomentanut erittäin kekseliäästi Erkki Pullinen. Musiikin johto oli Tapio v Boehmin joka osasi libreton ulkoa ja myös lauloi mukana laulajien osia. Orkesteria  markeerasi  Into-kvartetti ja kantavana voimana Jani Kyllönen pianossa, ’basso continuona’. Ottaen huomioon, että kyseessä oli Gloria- teatterin pieni lava Ville Saukkosen ohjaus oli vauhdikas ja toimiva. Tässä ei modernisointi haitannut ollenkaan ts. se että Buonafede, ’hyväuskoinen  hölmö’  päätyi lopulta amerikkalaisten kuuastronauttien maailmaan Ecclitico- astrologin huijaamana. Tässä rooliss myös äänellisesti erinomainen  ja lavalla älykäs Ville Salonen. ’Orkesteriin’ olisi kaivannut edes muutaman puhaltajan, mutta muuten tämä miniooppera oli viihdyttävä ja virkistävä.

13.11.  Suomen Musiikkitieteen seura täyttää tasan 100 vuotta v 2011. Ja sitä aiotaan tietenkin juhlia ja seuran perustajaa Ilmari Krohnia, onhan eräässä mielessä myös musiikkitieteen alku maassamme.

Tietenkin pidetään juhlasymposium ja galakonsertti, jossa kuullaan musiikkitieteilijöitä säveltäjinä. Sellainen oli kerran alan kansainvälisessä suurkongressissa, en muista enää missä, mutta oli hauskaa kuulla esim Adornoa  säveltäjänä.

9.11. Jousikvarteton historiassa on vuorossa ’la belle époque’. Ravel ja Sibelius. Voces intimaen Sibelius sävelsi Pariisin matkojensa jälkeen. Valmistauduin teosesittelyyni lukemalla eri analyyseja Voces teoksesta. Totesin, että pelkkä musiikin kuvaaminen sinänsä ei ole kiinnostavaa, se täytyy suheuttaa johonkin ideaan, käsitteeseen, estetiikkaan – ja ainoa analyytikko, joka paradigmassani osasi tämän oli Erik Tawaststjerna. Hänen analyysinsa ovat loppujen lopuksi kaikkein antoisimpia-  vaikkei hän käyttänyt mitään formaalia metodia.

5.11.  Espoon Sellosalissa esitettiin ensi-iltana Timojuhani Kyllösen ja Maritza Nunezin ooppera El Libro de loes reyes, kuninkaiden kirja. Orkesterina toimi Hyvinkään orkesteri, se oli koko ajan esillä lavan etuosassa. Oopperan juoneen kuuluu, että kuningas valmistautuu pitämään puhetta Brysselissä mutta kuninkaiden kirja on varastettu. Sitä aletaan etsiä, mutta vähitellen paljastuu toinen juoniverkosto, lapsikaappaukset ja itse asiassa oopperan lopussa itse kirja on jo unohdettu ja sovinto saavutettu. Kuningas tunnustaa tyhmyytensä. Ohjaus oli Ossi Koskelaisen – jonka tunsin entuudestaan hänen teatterikorkeakoulun ohjauksestaan Kuolinpesä, joka kuulemma perustui eksistentiaalisemioottisiin teorioihini  (näin he kertoivat). Se olikin radikaalia avantgardea ja toinen koulun oppilas varoitti että katsojat jaetaan aktiivisiin ja passiivisiin ja että oli parasta hankkia lippu passiivisten ryhmään. Aktiiviset joutuivat lavalle ja lopulta heidän päälleen satoi täytekakkuja. Hauska kohtaus siinä oli kun Nietzsche otti esiin kännykän ja soitti Wagnerille. Tässä ohjauksessa ei kuitenkaan ollut mitään näin radikaalia. Kyllösen musiikki oli ehdottoman persoonallista, hän käytti lainoja mutta oman aina tunnistettavan tyylinsä puitteissa. Oopperaa seuraamassa oli presidentti Halonen, joka piti puheen tilaisuuden jälkeen.

4.11. Kollegani Matti Klingen päiväkirjojen sarja jatkuu ja sain kutsun hänen uuden teoksensa Onko omistaminen varkautta julkistamiseen Siltaloide kustannusliikkeeseen – se löytyi seikkailujen jälkeen Sörkan kukkulalta moottoriteiden risteyksien tuntumassa. Olen lukenut kaikki Klingen päiväkirjat… niistä löytyy aina hauskoja yksityiskohtia ja arvioita. Mutta miksi teoksessa ei ole henkilöhakemistoa? On nimittäin peräti inhimillistä, että jokainen katsoo ensimmäisenä onko minut mainittu.  Jään pohtimaan Klingen historiallista reflektiota, kun hän toteaa, ettei historiantutkija saa selitellä tapahtumia vaan hänen tulee vain tulkita niitä. Tämä  pätee myös musiikin historiaan.

29.10.    Suomen taidekasvatuksen tutkimusseura on jälleen herätetty henkiin. Perustin sen vuonna 1982 Jyväskylässä ollessani siellä taidekasvatuksen professorina, mutta sitten seuran toiminta muuttui hiljaiseloksi. Mutta nyt pidettiin Sibelius- Akatemiassa vuosikokous pitkästä aikaa ja siellä seuran uudeksi puheenjohtajaksi valittiin professori Pauline von Bonsdorff, Jyväskylän yliopistosta, em oppituolin nykyinen haltija.  Tällä välin ala on kuitenkin edistynyt koska taidekasvatuksen professoreita oli jo monessa korkeakoulussa. Vieläkin muistan Jyväskylän kultaiset ajat ja J.A. Hollon prinsiipit: kasvatus taiteeseen kasvatus taiteen avulla, jne…

1.12 Lähdin matkalle kahteen Keski-Euroopan kaupunkiin, joita en tuntenut entuudestaan: Innsbruckiin ja Brnoon eli Brünniin. Hieman amerikkalaiseen tyyliin ehkä ajattelin, että  ’once I am in the area’  voin käydä molemmissa – mikä ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Joskus on nopeampaa lentää vaikka Euroopan ulkopuolelle kuin matkustaa Euroopan sisällä. Innsbruckin musiikkitieteen laitos on Erasmus vaihtolaitoksemme, ja minua oli sinne pyytänyt  tuhat kertaa prof. Monika Finck, laitoksen jotaja. Nyt hänellä oli menossa projekti Musiikki ja visuaaliset taiteet, ja hän halusi kuulla siitä esitelmän. Valmistin siis elämäni ensimmäisen powerpoint -esityksen aivan omin voimin ja tallensin sen muistitikulle. Matka Innsbruckiin tapahtui Wienin kautta ja jatkolento kiikkui pimeässä  myrskysäässä iltamyöhäisellä mielestäni ikuisuuden. En nähnyt minne oikeastaan saavuin kuin vasta aamulla, kun sää oli kirkastunut… ja huomasin olevani uskomattomien lumihuippuisten vuorien keskellä. Musiikkitieteen laitoksen ikkunoista maisema oli todella traumhaft. Alpit kohosivat jyrkkinä suoraan  joen kupeesta. Esitelmääni oli tullut seuraamaan kohtalainen määrä  ihmisiä, mutta kun powerpoint piti saada toimintaan näkyi file ensin mutta sitten katosi eikä teknikko kyennyt auttamaan. Ei se haitannut, puhuin siis vapaasti saksaksi, oli sentään flyygweli apuna. Lopuksi olisin halunnut näyttää katkelman ylpeyden aihettani, Itävallan televisiolle antamaani puolen tunnin haastattelua, jonka ranskalainen Jean-Laurent Csinidis, nuori elokuvaohjaa, joka asui Wienissä oli filmannut Pariisissa vuotta aiemmin. Se liittyi itävaltaltalaisen avantgarderyhmän Klangforumiin kahteen lyhytelokuvaan, tuottajana Bady Minck; ne perustuivat kuulemma suoraan eksistentiaalisemiotiikan teorioihini. Toisen nimi oli siis ”Das Sein und das Nichts”  ja toisen ”Schein”. Toinen kuvasi variaatioita Schumanin Fantasiestückesta, jotka esitti  ensemblen kanssa säveltäjäroolihenkilö, jota näytteli säveltäjä Beat Führer –  ja toisessa musiikkina oli Morton Feldmannin teos. Kumpikin oli esitetty Venezian Biennalessa;  jälkeenpäin minua pyydettiin analysoimaan nämä elokuvat  ja siitä  koostui haastattelu. Mutta dvd:n ääntä ei saatu toimimaan, Tekniikkaan ei voi koskaan luottaa. Tyydyin sitten saksaksi esittelemään teoriani pääkohdat.

Esitelmän jälkeen lounaalla Café Sacherilla – jollainen filiaali siis on Innsbruckissa – juttelin kollegojen kanssa.  Ei meillä Itävallassa ole mitään yliopistouudistuksia, onneksi. Kaikki tulee tänne 20 vuotta myöhemmin kuin muualle. Kurt Drexel oli juuri julkaissut laajan Tirolin musiikin historian. Ajatus regionalismista myös musiikissa on kiehtova  ja kannatettava mielestäni nyky-Euroopassa.

Olisin halunnut matkustaa junalla Innsbruckista Brünniin – kuten Itävallassa ehdottomasti sanottiin – mutta se olisi kestänyt kymmenen tuntia, vaikka kartalla kaupungit ovat lähekkäin. Oli siis lennettävä Wieniin ja sieltä minut haki autollaan opiskelijamme Martin Polak. Hän oli ollut Helsingissä vaihto-oppilaana toisen Martinin, Pechacekin,  pianistin kanssa koko viime vuoden. Brnon opiskelijoiden parissa Helsinki on erityisen suosittu kohde. Itselleni taas Brno liittyi edeltäjääni Jyväskylässä prof. Timo Mäkiseen, joka aina vieraili Brnossa 70-luvulla ja tutustutti minutkin Jiri Fukacsiin, yhteen Tshekin musiikkitieteen keskeiseen hahmoon. Fukacs kävi sitten Suomessa, Mikkelissä ja myös laitoksella vieraana. Taas em Martinit huipensivat opintoaikansa viime keväänä Janacek-iltaan, jossa soitettiin tämän pianomusiikkia ja myös puhuttiin – esitelmöitsijänä myös väitöskirjaa Janacekin puhelaulusta meille valmistava Tiina Vainiomäki.

Joka tapauksessa Martinin autolla pääsimme pimeässä Wienistä Brnoon erittäin sokkeloisia ja korjattavana olevia teitä. Itse kaupunki hämmästytti monumentaalisuudellaan, sillä oli  dottanut jotain pientä ja idyllistä; keskusta olikin mittava  toreineen ja katedraaleineen. Tämä oli Edmund Husserlin ja Robert Musilin kaupunki; kollegani Lubomir Spurny jopa näytti Musilin työhuoneen. Opiskelijat olivat erittäin vastaanottavaisia ja innokkaita. Pidin kaksi luentoa  ja lisäksi vierailin tohtorioppilaamme Vladimir Frantan kurssilla. Hän tekee väitöskirjaa Bulgakovista ja musiikista, ja vieraantumisen ja depersonifikaation käsitteestä.

Hän on saanut työpaikan yliopistolta, aina ilahduttavaa kuulla oppilaan menestyksestä. Martin näytti Janacekin kotimuseon, tämän flyygelin ja pysyvän näyttelyn. Täällä ovat tärkeimmät Janacek arkistot.

28.11. Tieteiden talolla on semiotiikan Oscarin päivät – muistaen seuran kunniajäsentä, psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandia. Hän oli  mitä viehättävin ihminen, joka meillä oli ilo lukea ystäviimme. Eräät hänen laatimansa  kirjeet ovat yhä arkistoni aarteita. Sitä paitsi Oscar oli monitaiteinen lahjakkuus, kuten kaikki Parlandit. Hän soitti pianoa ja oli säveltänyt psykiatrisen sarjan, joka musiikin keinoin kuvasi eri mielitauteja. Nauha on olemassa jossain. Joka tapauksessa Oscarin päivien teema on aina eri ja nyt niitä oli kaksi, näistä sovittiin jo edellisenä kesänä: Rakkauden merkit ja metaforat sekä Emoticon, nykyteknologia sosiaalisuus ja taide. Rakkaus-puolueen edustajia oli ehkä enemmän, mutta myös musiikkia käsiteltiin kuten Marjo Suomisen puheessa Händelin Giulio Cesaresta ja Vesa Matteo Piludun Stravinskyn Kevätuhrin balettiversiosta.

26.11. Lähtö Rovaniemelle. Kyseessä on EU- projektimme ’kick-off-meeting’  ts neljän eurooppalaisen yliopioston voimin laaditaan paneurooppalaista semiotiikan tohtoriohjelmaa. Rovaniemellä on aina mukavaa käydä, hotellissa näytetään liikuttavaa jääkarhuvideota, joka hellyttää jokaisen näiden olentojen puolustajaksi ja ilmastonmuutoksen vastustajaksi. Ulkona ei olekaan juuri yhtään lunta – mikä vika sitten kyllä korjaantuu. On aivan selvää että arktinen alue on tulevaisuuden  vyöhykettä, ei ollenkaan pessimismiä herättävää. Arctium-museossa  kuulee nappia painamalla eri lintu- ja eläinlajien ääniä ja melodioita. Ne ovat  musikaalisia kuten Dario Martinelli on todistanut väitöksessään How musical is a whale? Mukana em. doctoral hankkeessa ovat Suomi, Tartto, Sofia ja Torino ja isäntänä Finnbarents agentuuri.

24.11. Meidät on kutsuttu Kaartin soittokunnan syyskonserttiin ”200 vuotta autonomiasta. Kohti Itsenäisyyttä”  Finlandia-talolla. Sen sali on täynnä yleisöä, tämä kiinnostaa selvästi. Johtajina olivat Elias Seppälä ja Raine Ampuja, tunnetut sotilasmuusikkomme. Kaartin soittokunnan historia alkoi v 1819 jolloin Helsingin pataljoonaan värvättiin kolme soittajaa. Mutta sotilassoiton perinne on toki erittäin vanha ja siitä teke väitöskirjaa laitoksellamme Kari Laitinen. Sen vaikutus Suomen musiikin historiaan on erittäin mittava. Siksi kuulinkin huolestuneena eräässä vaiheessa huhuja soittokuntien  lakkauttamisesta, miten siihen pitäisi mennä nyt rikkauden huipulla,  kun ko. soittokunnat olivat kestäneet isot vihat ym sodat?

Kaartin soittokunnan toiminta on sangen monipuolista ja monityylistä. Ohjelma oli koottu paitsi perinteisestä marssimusiikista, myös laulunumeroista, jossa oli säveltäjiä  Paciuksesta Sibeliukseen ja Tshaikovskiin. Finlandia kuultiin uutena sovituksena ja laulettuna – mikä ei ollut tietenkään Sibeliuksen alkuperäinen idea mutta mihin hän alistui kuultuaan miten hänen hymniään laulettin kaikkialla Amerikassa: Jos maailma tahtoo laulaa, minkä sille mahtaa hän sanoi joskus 30-luvulla.

Mutta yllättävä oli että Kaartin soittokunta ei vastannut lainkaan mielikuvaa raskaasta sotilassoitosta, vaan esitystyyli oli em. johdolla siroa, eleganttia, tyylikästä, tarkkaa, erittäin professionellia. Näin ollen ilta oli mitä antoisin. Olin jo hieman aiemmin ollut esikunnassa sotilassoiton johtajien kuultavana asiatuntijana pohdittaessa kriisiaikoien musiikkinvalmiutta. Nykyajan kriiseissä  tarvittava musiikki on varmasti sangen monimuotoista ja ennen kaikkea mukautuu mitä vaihtelevimpiin kuuntelutilanteisiin. Mikä musiikki toimii mielialaa lujittavasti missäkin on tietenkin harkittava asia.

20.11.  Sellainen ihme tapahtui viime keväänä, että saimme kuulla Yliopiston rehtorin myöntäneen varat kauan sitten tehtyyn anomukseen uuden flyygelin hankkimiseksi musiikkitieteelle. Kieltämättä mielialoja kohottava uutinen! Luonnollisesti halusimme Steinwayn koska siinä merkissä ovat pysyneet aiemmatkin hankinnat ja köyhän ei kannata ostaa kuin parasta. Edessä oli flyygelin valintamatka Hampuriin – mikä oli tuttu tehtävä sillä viimeksi kävimme siellä 1989, kun silloinen rehtori Olli Lehto halusi juhlavuoden ja  vasta renovoidun salin kunniaksi sinne myös uuden täyspitkän  flyygelin (hän halusi myös, että se voitaisiin tarvittaessa elegantista häivyttää alas salin lattialuukusta mutta paha kyllä remontoijat unohtivat mitata soittimen pituuden ja näin luukusta sopi pudotella vain pienenpuoleisia pystypianoja).

Kuitenkaan en voi olla ylpeydellä kertomatta, että  ko. flyygeli valittiin sitten vähän myöhemmin kaikkien Suomen flyygeleiden sokkotestissä valtakunnan parhaimmaksi flyygeliksi, testin järjesti Helsingin Sanomat Seppo  Heikinheimon toimesta.

Flyygelin valinta on oma rituaalinsa ja on erittäin hyvä, jos siinä on mukana kaksi ammatti-ihmistä. Toinen kuuntelee ja toinen soittaa ja näin käydään vuorotellen läpi kaikki vaihtoehdot. Niiden määrä vaihtelee eri kertoina, sillä kunkin mallista flyygeliä tulee tehtaalta aina vain tietty määrä.  Mukana on nykyisin myös Fazerin edustaja Pertti Kallio.

Kun saavutaan Hampurin tehtaalle, siellä liehuu jo salossa Suomen lippu. Sen jälkeen tavataan liikkeen ranskalaissyntyinen johtaja joka tarjoaa kahvia ja voileipiä. Huoneessa ovat seinät täynnä valokuvia Steinwayn valinneista pianisteista ja  heidän käsinkirjoitettuja lausuntojaan. Suomesta on ainakin Ralf Gothoni ja Arto Satukangas. Keskeisellä paikalla on Arthur Rubinstein.

Valinta käy työstä  ja siihen menee aikaa tunteja. Välillä on hyvä saada olla myös yksin kokeilemassa vailla ketään häiritseviä ulkopuolisia. Todella: kaikki flyggelit ovat yksilöllisiä – ja yhä 100-prosettisen saksalaisia, mitä korostaa johtaja, kun erehdyin vertaamaan Steinwayta autojen tuotantoon.

Illalla on aikaa mennä konserttiin ja sattumalta Menahem Pressler pitää päämusiikkisalissa pianosooloillan. Olimme kuulleet häntä Beaux arts -trion kanssa ensi kerran Bloomingtonissa Indiana Universityn clubilla 1987. Ja sitten joku aika sitten seurasimme  hänen kamarimusiikin kurssiaan Sibelius Akatemiassa. Hänellä on ilmiömäinen kyky elävöittää musiikkia ja saada säkeet ja lausekkeet puhumaan. Jokaisen nuotin takana on jotain ilmaisevaa. Hän laulaa kaiken malliksi. Nyt hän soittaa kaikista omimpia teoksiaan, Schubertin B-duuri-sonaatin ja Beethovenin As duurin op 110. Lisäsi Debussytä. Schubertin tulee aina olla, monumentaaliteoksissakin wieniläisittäin gemütlich, se on tulkinnan a ja o. Beethovenissa hän saa loppufuugan valtavaan nousuud ja nopean osan hypyt osuvat kohdalleen. Olennaista on rakenteellisten tukisävelten markeeraaminen. Lisäksi hän teosten alussa selosti niiden sisältöä suullisesti, luultavasti hän tarvitsi tällaista kontaktinottoa ehkä enemmän itse kuin yleisö.