Huomenna alkavat massiiviset Tshaikvoski-kilpailut Moskovassa ja Pietarissa. Luvassa on taas loistokasta taituruutta ja lahjakkuutta neljän klassisen insrumentin – piano, sello, viulu ja laulu – osaamisessa, ja tiukasti karsitut kilpailijat edustavat maailman parhaimmistoa. Musiikkikilpailut saavat aina pohtimaan, onko niiden järjestäminen ylipäätään mielekästä. Olin viikonloppuna laulamassa Tamperen Sävelen kuorokatselmuksessa. Katselmusmalli on toki vähemmän mediaseksikäs sekä epämääräisempi ja epävirallisempi kuin ”kunnon” kilpailu, mutta pronssi-, hopea- ja kultaleimojen jakaminen on kuitenkin monin tavoin inhimillisempää kuin urheilukilpamainen taisto. Katselmuksessa korostuu, että päätökset ovat vain tuomariston mielipiteitä, suosituksia. Kilpailuissa unohtuu helposti, ettei musiikissa suorituksia voida millään lailla mitata objektiivisesti, ja päätös on aina jonkun henkilökohtainen kokemus.
Luonnollisesti ”pelkässä” katselmuksessakin tunnelma oli kilpailumainen – kamppailtiin paremmuudesta. Tämä tuntui välittömästi: ensimmäistä kertaa lyhyen kuorourani aikana podin selvää ramppikuumetta. Vastaavasti alkujäykkyydestä tokenemisen jälkeen esiintymisfiils nousi korkealle, miltei hurmioituneeksi, ja esitys oli kokonaisuutena hyvin onnistunut.
On erittäin haastavaa esitellä omaa osaamistaan ja taituruuttaan ja samaan aikaan säilyttää autenttinen ja luonnollinen suhde itse musiikkiin. Tämä ei todellakaan ole vain musiikkikilpailuihin rajoittuva seikka, mutta niissä se korostuu.
Kerran kuuntelin, tai yritin kuunnella, Marc-André Hamelinin levytystä Brahmsin toisesta pianokonsertosta (Dallasin sinfoniaorkesteri, Andrew Litton, Hyperion 2006), mutta yritys tyssäsi alkuunsa. Ainakin tässä esityksessä Hamelinin asenteessa oli jokin pahasti vinossa: musiikin sijaan pianisti keskittyi omassa teknisessä mestarillisuudessaan kylpemiseen, ja se kuului. Kyse on lopulta siitä, minkälaisia tunteita musiikista välittyy: säilyykö fokus itse musiikissa, uskaltaako soittaja kyntää tunnevirran pohjaansa asti silläkin uhalla, että tekninen briljanssi ja virtuositeetti siitä kärsii? Kysymys on hyvin perustavanlaatuinen eikä aihetta voikaan tässä mitenkään tyhjentää.
Hamelin osasi soittaa Brahmsia. Tekniikka hipoi täydellisyyttä, yhteistyö orkesterin kanssa osui kohdalleen. Kokonaisuus oli linjakas ja voimakas, ja yksityiskohdat nostettiin esiin taidokkaasti. Tekniikka ja tulkinnan ääriviivat olivat poikkeuksellisen taidokkaita ja vakuuttavia, mutta tällä ei saavutettu mitään – päinvastoin tekninen loisteliaisuus kääntyi inhottavaksi, irvikuvaksi kaiken aidon tunteen puuttuessa. Pianisti ikään kuin sulkee teoksen tunnemassat huolekkaasti muuratun kuoren alle kyetäkseen hohtamaan pinnalla esteettömästi. Ote on huolettoman kiirehtivä, nykivä, hypähtelevä. Juuri sellaista, mihin useat Chopin-tulkitsijat sortuvat: ylimielisen eleganttia, tekotapeettista pintaliitoa. Nyansseihin tartutaan ehdottoman skarpisti, yllättäviä yksityiskohtia paljastuu yhtenään, mutta kaikki on vain tekopirteää syöksähtelyä. Malttamaton eloisuus levittäytyy kireän omahyväisenä pepsodenthymynä.
Olotila itsessään on kyllä tuttu, itsekin olen joskus esiintyessäni joutunut jonkin samantapaisen valtaan: tuollainen ylilatautunut, säkenöivä tila, jossa jokainen aito tunne kimmahtaa pinnalliseksi liiallisesta vireydestä ja itsetietoisuudesta. Jää vain glitterinkimmelteistä oman kyvykkyyden esittelyä ja lähes sairaalloinen tietoisuus yleisöstä – mikä tästä siis puuttuu? Hartaus, rehellisyys, itsensä antaminen musiikille.
Brahmsin hurja scherzo alkaa Hamelinin käsissä pelottavan lupaavasti: alkumotiivi on hyvä, tempo on hyvä – ja silti kaikki on suorastaan karmivaa. Hamelin pakenee aitoja tunteita tyylikkäin, itsetietoisin väistöin. Ällöttävää itseriittoisuutta, josta loistaa tietoinen yleisönmiellyttäminen: jokaisesta fraasista henkii kuin puhekuplana tietoisuus itsestä ja yleisöstä, musiikki jää välineeksi, muusikon egon ponnahduslaudaksi ja esittelijäksi.
Hamelin loi kuoren, jonka sisällä voi turvallisesti briljeerata tarvitsematta kajota tosiin, kavahduttavan syviin emootioihin. Musiikin voimat on kesytetty lammasmaiseksi ja helpoksi kehykseksi taituruudelle.
Nämäkin Tshaikovski-kilpailut antavat tilaisuuden tarkkailla, kuka nuori tähti unohtaa itsensä ja yleisönsä ja syöksyy musiikin pohjaan saakka, ja kuka tekee siitä urheiluvälineen.
