18.7. Giocomo Puccini: Tosca

Tosca on Puccinin oopperoista ehkä väkevin niin dramaturgisesti kuin musiikillisesti. Siinä on herkullisen kiperä juoni, musiikillinen ilmapiiri on tummanpuhuva ja siinä on kolme yhtälailla mielenkiintoista päähahmoa, joskin Scarpian täysin ylimitoitetun oloinen pahuus tuntuu sittenkin vievän kaiken huomion. Myös Scarpian pahaenteinen ja jopa sankarillinen johtoaihe kummittelee koko teoksen ajan siellä täällä.

Viime vuonna ensi-iltansa Savonlinnassa saanut produktio aiheutti pientä kuohuntaa hirtehisellä ohjauksellaan, jossa verta roiskuu, zombikuoro ylistää johtajaansa Scarpiaa ja kaikki tämä tapahtuu vielä alleviivatusti öisellä hautuumaalla. Ohjaaja Keith Warren nojaakin kauhuelokuvan estetiikkaan täysin avoimesti, kaiken huippuna Scarpian verinen käsi, joka vielä kuoleman takaakin yllättää hysteerisen Toscan. Voiko kliseisemmäksi mennä?

Kaikki tämä on kuitenkin toteutettu niin rehellisesti ja oikeastaan täysin kauhugenren ulkopuolella, että klisee kääntyy kekseliäisyydeksi, kunnianosoitukseksi kauhuelokuvalle ja näyttäväksi viihteeksi Olavinlinnan leveällä näyttämöllä. Keith Warren pitääkin Toscaa hitchcockmaisena oopperana. Tämän vuoden uudelleenohjauksesta vastannut Anselmi Hirvonen oli juohevoittanut tapahtumia, tehnyt rooleista uskottavampia ja sähköistänyt hahmojen keskinäistä kemiaa niin, että kokonaisuus tuntui olevan paljon hallitumpi viimevuotiseen nähden.

Eikä hyvistä laulajistakaan haittaa ollut. Maria José Siri esiintyi Toscana diivan elkein ja diivan äänellä, paikoin jopa ylitsepursuavalla vibratolla. Marion osassa Massimo Giordano ei ehkä aina päässyt orkesterin yli, mutta hän onnistui vakuuttamaan kirkkaalla, värikkäällä ja puhtaalla äänellään, joka soi miellyttävästi. Scarpiana lauloi hyväkuntoinen Juha Uusitalo, jonka olemus ja laulaminen säkenöivät itsevarmuutta. Uusitalo selvästi lämpeni väliajan jälkeen ja hänen äänensä kvaliteetti kasvoi samaa tahtia Scarpian armottomien otteiden kanssa. Hannu Jurmu oli erinomainen puistattavana Spolettana, Scarpian viheliäisenä kätyrinä.

19.7. W. A. Mozart: Don Giovanni

Mikä kultakimpale ja ideoiden aarrearkku onkaan annettu ohjaaja Paul-Emile Fournylle! Mozartin Don Giovanni on joko traaginen tarina hulttiosta tai hersyvä komedia hölmöläisistä. Mozartille se oli opera buffa. Mutta aivan kuin ohjaaja Fournya Don Giovannin hahmot ja tarina eivät olisi puhutelleet millään tasolla. Koomiset piirteet hän oli ainakin onnistunut riisumaan lähes olemattomiin. Näyttämökin oli pelkistetty minimiinsä eikä laulajille ollut osoitettu oikein mitään mielekästä puuhaa. Paljon ei olisi hävitty, jos koko esitys olisi tehty concertante, paitsi ehkä laulajien ja kapellimestari Will Humburgin kommunikaatio olisi siten saattanut toimia paremmin.

Varsin epäselvästi heilunut tikku tavoitti orkesterilaiset turhan epätasaisesti ja paikoin tempoista tuntui olevan kovinkin paljon erimielisyyksiä näyttämöläisten kanssa. Etenkin nimiroolin laulaneesta Carlo Colombarasta huokui pieni epävarmuus, joka vaikutti myös äänenkäyttöön ja esiintymiseen, joka jäikin läpilaulamisen tasolle. Minkäs teet, kun keskittyminen menee kapellimestarin epäselvien eleiden tulkitsemiseen.

Itse laulajat olivat jälleen varsin tasokkaita. Donna Annana loisti Jennifer Rowley, jonka heleä sopraano kantautui vaivattomasti ja tukevasti takariveille saakka. Zerlinan roolin laulanut Marjukka Tepponen lirkutteli notkeasti ja viehkeästi, mutta ajatuksella. Jaakko Ryhänen lauloi Komtuurin roolin juuri niin kuin Komtuurin rooli kuuluukin laulaa.

20.7. Richard Wagner: Lohengrin

Tämän vuoden ehdoton pääteos oli Richard Wagnerin suurimuotoinen, romanttinen ooppera Lohengrin, josta voi hyvinkin tulla Aidan veroinen kestosuosikki Savonlinnaan. Mutta suuruudessa ja näyttävyydessä Aidakin jää toiseksi. Kahdesta tämänvuotisesta ensi-illasta Lohengrin on selvästi se, johon on satsattu enemmän varoja ja aikaa, jopa ajatusta. Don Giovanni jäikin vähän tilantäytteen oloiseksi etenkin kun Lohengrinin ohjaus näyttäytyy monimutkaisena, moniselitteisenä, symbolistisena ja siinä on suuria, vaikeasti hallittavia joukkokohtauksia. Liekö Don Giovanni jätetty suosiolla vähemmälle huomiolle?

Launtain 16.7. näytöksestä nopealla varoituksella vetäytynyt Philippe Auguin oli saapunut takaisin Savonlinnaan johtamaan viimeistä esitystä ja virittikin koko orkesterin ja näyttämön jopa hurmokselliseen musisoinnin ja esiintymisen valtaan. Kun yksi johtaa varmasti ja selvästi, voivat muut seurata levollisesti perässä vain olennaiseen keskittyen. Juuri näin kävi ja koko viikon ajan hienosti soittanut orkesteri pääsi parhaimmilleen. Gauguin venytti, paisutti ja poimi yksityiskohtia niin intensiivisesti, että Wagner voi levätä rauhassa. Hänen teoksensa on täällä hyvissä käsissä.

Lohengrinin kaltaisissa suuroopperoissa on riskinsä: ne joko riemastuttavat tai tylsistyttävät koko kestonsa mitalla. Paljon se on ohjauksesta kiinni. Roman Hovenbitzer on piilottanut näyttämölle, puvustukseen ja lavastukseen omia ideoitaan, joiden merkitykset avautunevat jokaiselle vähän eri lailla. Jopa alkuperäislibretosta poiketaan. On puinen, miekkojen lävistämä risti, vain oikeassa kädessä olevia hanskoja, matka-arkkuja, hihamerkkejä ja muutama sata paperista joutsenta. Loputtoman tuntuiset vihjeet ja viittaukset eivät jääneet avautumattominakaan vaivaamaan, sillä mitään ei painotettu tarpeettoman merkitsevästi, vaan jokainen elementti loi arvoituksellisuuden savuverhoa kuin täydentämään selittämätöntä taidekokemusta. Hovenbitzer tuntuu ymmärtävän mystisyyden päälle. Epäselvyyttä ei sen sijaan jäänyt, kun kuoro kirjaimellisesti käänsi takkinsa uuden johtajan edessä ja myöhemmin marssi sotapoliiseina kiväärit kourassa suojelijansa kunniaksi, Saksaa ylistäen.

Laulajakaarti oli valloittavan tasainen ja erinomaisessa kunnossa. Elsan raskaan roolin lauloi Amber Wagner, jonka olemus ja äänenväri olivat perinteisten Wagner-sopraanoiden vaatimusten tasolla. Nimiroolin laulaneen Richard Crawleyn ääni on mattasävyinen eikä mitenkään kirkas, mutta hän onnistui korvaamaan sen äärimmäisellä herkkyydellä ja sisäistyneellä tulkinnalla, jonka kruunasi kolmannen näytöksen pitkä aaria. Erityismaininnan ansaitsee Matti Hyökin valmentama Oopperajuhlakuoro, joka soi syvällä ja leveällä rintamalla, tarkasti ja tunteella.

Festspiele-lehti on jälleen listannut Kuhmon Kamarimusiikin maailman huippufestivaalien joukkoon. Kuhmo on kaikkien festivaalien sarjassa sijalla 14. Parhaiksi lehti arvioi Salzburgin, Bayreuthin ja Bregenzin. Taakseen Kuhmo jätti muiden muassa Maggio musicalen. Kuhmon Kamarimusiikki oli lehden parhaiden festivaalien listalla nyt kolmannen kerran.

Kuhmon lisäksi Suomesta listoille pääsi vain Savonlinnan oopperajuhlat, jota Festspiele piti linnajuhlien sarjassa toiseksi parhaana heti Glyndebournen jälkeen. Itävaltalainen festivaaleihin erikoistunut Festspiele-lehti julkaisi listan tämän vuoden ensimmäisessä numerossa.

Lehden mukaan maailman parhaiden festivaalien lista oli seuraava: 1. Salzburg, 2. Bayreuth, 3. Bregenz, 4. Wexford, 5. Aix-en-Provence, 6. Luzern, 7. Münchenin oopperajuhlat, 8. Pietarin Valkeat yöt, 9. Pesaro, 10. Styriarte, 11. Edinburgh, 12. Ravenna, 13. Zürichin oopperajuhlat, 14. Kuhmon Kamarimusiikki, 15. Maggio musicale.