Sasha Mäkilän kansainvälisen kapellimestarikurssin päätöskonsertti perjantaina 21.2.2025. Helsinki Metropolitan Orchestra. Madetoja, Dvořák, Mozart, Beethoven.

Kerrankin jotakin tapahtuu naapurissa, ettei tarvitse matkustaa ulkomaille Espooseen. Laajasalon kirkko (Kari Järvinen ja Merja Nieminen, 2003) on ollut monien arkkitehtien ihailun kohde, siellä on käynyt muun muassa ryhmiä Italiasta ja muualta ihailemassa kauniisti paneloitua tilaa, joka sopii myös akustisesti erinomaisesti jopa orkesterimusiikille. Sali oli nyt aivan täynnä, konserttiin oli vapaa pääsy, joten sinne tuli paitsi paikkakuntalaisia tietenkin myös soittajien ystäviä ja sukulaisia.

On harvinainen tilaisuus kuulla peräkanaa kymmentä sangen erilaista muusikkoa, lähtöisin erilaisista musiikkitaustoista ja maista. Yleensä tällainen katsaus toteutuu vain kilpailuissa, mutta onneksi tässä ei ollut vähääkään sellainen kyseessä. Sasha Mäkilä oli paitsi ammattitaidollaan ja kokemuksellaan myös sosiaalisilla kyvyillään saanut kokoon kiehtovan kokoelman kapellimestarin uraa tavoittelevia nuoria.

Orkesterin johtaminen on vähän niin kuin laulua, muusikon instrumentti on hänen kehonsa, jonka elekielen avulla hallitaan paitsi musiikin rakenteita myös soittajien työtä. Vaikka esittäessään lavalla jotain muusikko astuu toiseen, intentionaaliseen kehoon, joka ei ole ihan sama kuin hänen fyysinen olemuksensa. Juuri kehon merkkien avulla orkesteri seuraa musiikin kulkua, tulee sisään oikeissa kohdissa ja yhtä lailla kuulija hahmottaa teoksen huippukohdat ja laskut.

Tosin jos musiikki on niin eleetöntä kuin aluksi kuultu Leevi Madetojan Elegia Sinfonisesta sarjasta op. 4, jonka johti rauhallisen elegantti Joseph Pernot Lyonista, voi sanoa että orkesteri vain ”spielt sich”. Pernot on valmistunut Pariisin konservatoriosta, esiintynyt tenorisolistina ja opiskellut orkesterin johtoa Pariisissa. Suomen maine ylipäätään nuorten tähtikapellimestarien alma materina myös varmasti houkutteli näitä nuoria tänne.

Antonín Dvořákin Serenadi jousiorkesterille E-duuri. op 22 sisältää viisi osaa, jotka oli jaettu eri johtajille. Ensinnä oli vuorossa helsinkiläinen Ako Kiiski, joka on populaarimusiikin taitaja basistina ja esiintynyt tunnetuissa yhtyeissä kuten Apulannassa. Ehkä tämän takia hänellä oli eloisan luonteva ote orkesteriin. Osan Tempo di Valse sai johtaa ukrainalainen Christina Kotowski, joka on viulunsoiton maisteri Lvivin musiikkiakaemiasta. Hän aloitti kapellimestariopintonsa Berliinissä 2024 ja on jo esiintynyt Kreikassakin. Ziyu Wang Kiinasta esiintyi seuraavaksi, mutta hänkin tekee jo uraa Euroopassa, muun muassa Wienissä. Hän on toiminut myös Changzhoussa puhallinorkesterin johtajana jo 17-vuotiaana. Hän oli lavalla vilkas ja dramaattinen, ote orkesteriin oli tiivis.

Larghetto-osa oli annettu iranilaiselle Fazel Shiralille. Hän poimi osuvasti esiin eri ääniä ja hallitsi teoksen jännitteitä ja yksityiskohtia. Shiral on valmistunut kuvataiteen kandidaatiksi Teheranissa ja aloittanut pianonsoiton siellä 19-vuotiaana, mutta nyt jatkaa Wienissä. Sinänsä kiinnostavaa, että vallankumouksesta huolimatta Teheranissa on toiminut orkesteri, kuten kuulin käydessäni siellä luennoimassa Sibeliuksesta seitsemän vuotta sitten. Jopa oopperaa ja musikaaleja on taas esitetty, ensimmäinen oli Sound of Music!

Dvořákin sarja huipentui allegro vivace -finaaliin, jonka johti taiwanilainen Chi-Chun Chen. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla yhdistäen klassista ja nykymusiikkia. Chen oli mukaansa tempaava, kehon kieli oli vapautunutta ja hänellä oli rytmin ja draaman tajua. Chen saikin yleisöltä illan raikuvimmat aplodit. Hauskasti Dvořák lainaa lepattavaa allegro-teemaa Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalista.

Väliajalla huomasin, ettei ollut muita tuttuja kuin fagotisti Seppo Santeri Heikkinen, klarinetisti Janne Palkisto sekä kapellimestari Alf Nybo. Palasimme saliin, ja nyt kuultiin Mozartin Idomeneon alkusoitto, johtajana italialainen Matteo Guerra. Hän on jo kokenut, vauhdikas kapellimestari jolla on merkittävää uraa paitsi kotimaassaan myös Saksassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Guerra sai esiin musiikin eri karaktäärejä, etten sanoisi topoksia, oppinutta tyyliä, marssiaiheita ja das Erhabene –estetiikkaa.

Seurasi Beethovenin 1. sinfonia, jonka jokainen osa sai taas uuden kapellimestarin. Beethovenin sinfoniathan ovat tulkintojen loputon lähde alkaen jo siitä, onko hän klassikko vai romantikko. Theodor Adornon mielestä hänen sinfoniansa ovat kehollisia, ne edustavat kollektiivista kehoa (tietenkin metaforisessa mielessä), joka ilmentää yhteiskunnan kaikkia aspekteja.

Ensiosan johti Sea Byrne Brightonista Englannista. Hän esiintyi yhtaikaa pehmeästi ja tukevasti. Mutta ongelma on, miten saada esiin teemojen luonteet? Sonaateissa ne voi soittaa jopa eri tempoissa, mutta orkesterin kanssa se on hankalampaa. Andanten ja Menueton johti Bridget Kinneary, hyvin kansainvälinen kyky, maisterin tutkinto Eastman Schoolista ja projekteja Berliinissä. Hän oli liioittelematon muusikko, joka piti huolta jatkuvasta linjasta. mutta fraseerasi sen puitteissa tempoja ilmaisevasti; muun muassa Andanten pääaiheessa hän osasi ottaa kohtotahdin iskullisena eikä sitä seuraavaa ykköstä. Tästähän Felix Weingartner puhuu kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä.

Viimeisen osan finaali oli langennut Karis Ostrovskille, Riiassa syntyneelle kuoroihmiselle, joka nykyisin opiskelee orkesterinjohtoa Brysselissä. Hänessä oli ilmeikkyyttä ja varmuutta, jolla hän erotteli eri soitinryhmiä ja oivalsi, että erilaiset karaktäärit vaativat myös eri tempot.

Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ilta. Sasha Mäkilä oli osannut valita oikein esiintyjät ja antanut heille kunkin luonnetta vastaavat tehtävät lavalla. Kaksi viimeistä kapellimestaria tosin unohtivat alussa tervehtiä yleisöä kasvokkain, mikä on ehdottoman tärkeää, jotta kuulijat näkevät, kuka oikein lavalla huseeraa.

– Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa perjantaina 14.2.2025; kapellimestari Nicolò Umberto Colon, Carolin Widman viulu, Susanne Kujala, urut. Lisa Streichin, Rebecca Saundersin, Bára Gísladóttirin, Piyawat Louilarpprasertin ja Olli Virtaperkon sävellyksiä

Olli Virtaperko. Kuva © Maarit Kytöharju.

Kaikkialle ei kukaan ehdi, ja nyt Erkki Melartin -juhlat sattuivat päällekkäin Musica Novan kanssa. Mutta ei se mitään, festivaalin tuntumaan pääsi jo RSO:n striimatun edellisen keskiviikon konsertin kautta, kun sopivasti kerkisi TV:n ääreen seuraamaan Olli Koskelinin sinfoniaa. Kyseessä oli omalla tavallaan monumentaalinen teos, ehdottomasti sinfonia toisin kuin TV-juontaja ehdotti, ovathan jopa sellaiset sävellykset kuin Debussyn La Mer ja Sibeliuksen Tapiola eräänlaisia ’sinfonioita’. Teos teki ehdottomasti vaikutuksen aivan sellaisenaan ilman mitään ohjelmia ja kuvauksia kalaparvista. Hyvin tiheät kudokset vuorottelevat kaunopuheisesti musiikillisen logiikan mukaan, jonka säveltäjä voisi tietenkin halutessaan paljastaa, jos hän olisi kirjoittavaa sorttia. Mutta kyllä tämäkin riitti; antautuminen puhtaasti musiikilliselle kokemukselle. Koskelinin muistan aina musiikkitieteen uuden musiikin analyysin opettajana Vironkadulla; hänet kohtasi aina silloin tällöin Kruununhaassa. Tähän teoksen haluaisin palata vielä partituurin kanssa, jos se olisi jossain saatavilla.

Vjaasta perjantaina pääsin varsinaisesti sisälle festivaaliin eli paikan päälle. Yleisössä vilisi suomalaisia kaikenikäisiä aktiivisia säveltäjiä, hyvä että käyvät kuulemassa myös kollegoidensa teoksia. Festivaalin johtaja Tuuli Lindeberg oli TV:ssä oivallisesti selostanut koko tapahtuman periaatteita. Illan taitava ja innokas kapellimestari oli nuori italialainen Nicolò Umberto Foron, joka tekee jo loistokasta uraa.

Kaikille illan säveltäjille oli yhteistä, että he ehkä Olli Virtaperkoa lukuunottamatta esittivät ulkomusiikillisia ohjelmia teoksilleen – ilmeisesti yhä siinä pelossa, että nykymusiikki on niin vaikeaa, ettei se muuten kuulijalle avaudu. Tästä vaikeudestahan on muun muassa Osmo Tapio Räihälä kirjoittanut. Samaan seikkaan puutuin muuten jo vuosi sitten Amfionin Musica nova -arvioinneissa. Lisa Streichin Ishjärtaa ja Rebecca Saundersin Still-teosta yhdistää kummankin näkemys siitä, että säveltäminen onkin nykyisin verrattavissa kuvanveistoon. Eikä missään metaforisessa mielessä, vaan aivan konkreettisesti. Streichille orkesteri on kuin veistos ja Saunders julistaa: ”Työskentelen samalla tavalla kuin kuvanveistäjä eri materiaalien kanssa!” Tuttua. Kun Tristan Murail vieraili Helsingissä Musiikkitieteen laitoksella 1987 hän kertoi myös olevansa kuvanveistäjä spektrinsä kanssa, jossa hän pyyhkii ja korostaa yläsävelsarjoja tietyn estetiikan mukaan. Koskelininkin yksi esikuva on Murail.

Mutta kun säveltäjät menevät teoksensa kuvailussa pidemmälle, mieleen tulee ikuinen hermeneutiikan ongelma. Saundersilla piti kuulla yön saapuvan ja pään laskeutuvan käsiin, ihmisen vapisevan. Streichilla taas on kohteena sydän, veri ja lämpö. Ei ole kiellettyä käyttää metaforia. Roland Bartheskin sanoi, että musiikin suhteen Seule la métaphore est exacte. Mutta ettei vain langettaisi Arnold Scheringin jo aikoja sitten tutkimiin Beethovenin ja runouden suhteen ongelmiin. Suomenruotsalainen säveltäjä, Milhaudin oppilas, ja esteetikko Nils-Eric Ringbom sanoi väitöskirjassaan Über die Deutbarkeit der Tonkunst säveltaiteen viittaavuudesta, että metaforilla ei voi tehdä sävellyksen ’Herausleseniä’ , koska ne ovat ’Hineinlegeniä’, toisin sanoen joku panee ne musiikkiin ulkopäin.

Mutta puolustettakoon Scheringiä: ei hän väittänyt, että meidän pitäisi kuulla Beethovenin 7. sinfonian Allegrettossa Mignonin hautajaisia Goethen Wilhelm Meisterista vaan että kaunokirjallinen ohjelma oli rakennustelineet, joiden avulla sinfonia voitiin pystyttää: ja kun se oli valmis voitiin tukirakenteet eli hermeneutiikka purkaa. Tätä suosittelisin myös nykymusiikin suhteen: eli ennakkoluulotonta heittäytymistä itse musiikin varaan.

Joka tapauksessa Saundersin teos oli viulukonsertto ja solistina ansiokas ja vaikuttava Carolin Widman. Suuri etu oli, ettei usein massiivinen orkesteri peittänyt viulua, joka sai vapaasti deklamoida radikaaleja sointikuvioitaan.

Väliajan jälkeen kuultiin Bara Gisladottirin Ós; se on islantilainen sana, joka voi tarkoittaa suistoa tai suuta. Suppea teos oli vain lyhyt jousiston väreilevä sointipinta, sinänsä miellyttävä.

Musiikkitalon yleisön suosion saavutti Piyawat Louilarpprasertin Ptera. Koko orkesteria käytettiin, mutta päällimmäisenä möyrysivät kontrabassot. Musiikki on eruptiivista ja se käyttää tehokkaasti toistoa hyväkseen sekä on jotenkin mielikuvia herättelevää, olisiko tämä sopiva kuvaaamaan esimerkiksi Danten La Divina commedian Infernoa? Lopussa oli myös siirtymä toisenlaiseen sointimaailmaan.

Odotukset olivat korkealla, kun kuultiin konsertin viimeinen teos, Olli Virtaperkon Aarre orkesterille ja uruille. Aivan oikein säveltäjä antoi ymmärtää, ettei tämä ollut urkukonsertto, vaan päähuoli oli urkujen sointimahdollisuuksien sulauttaminen orkesteriinn. Erittäin hyvä idea oli, että säveltäjä oli facebookissa edellisenä päivänä antanut linkin partituuriin. Teos olisi pitänyt kuulla sen kanssa mutta hyvä, että sai katsoa edes jälkeenpäin. Säveltäjä ei myöskään antanut mitään erityisiä ohjelmaopastuksia, mikä oli erinomaista; musiikki puhukoon puolestaan. Niin kävikin: heti alussa aiheet olivat ilmaisevia ne olivat Ausdruckszeichen wittgensteinilaisessa mielessä. Ne olivat kuin häivähdyksiä musiikin ’aktoriaalisuudesta’, toisin sanoen temaattisuudesta, mistä saatiin todisteita muuallakin. Eikä vähiten lopussa, jossa lainattiin Aarre Merikannon Konzertstückin pääteemaa. Täytyy tosin olla melkoinen Merikanto-spesialisti, että sen olisi kynnyt tunnistamaan. Virtaperko tarkoitti varmaan partituurin tahdeissa 250-268 esiinpuhkeavaa klarinetin sooloteemaa? Muutenkin partiturissa on lukuisasti esitysohjeita: affectively, playfully, warmly, actively, expressively with passion, majestetically, transparently ja niin edelleen.

Partituurin alun luettelo soittimista paljastaa värikylläisen orkesterin variaatiot, erityisesti rikkaan lyömäsoitin osaston. On myös erityisnotaatiota mikrointervalleja varten à la Penderecki. Minua kiinnosti ennen kaikkea se, miten Virtaperko toteuttaa siirtymät tuttiorkesterista kuplivan kosmiseen kellopelisointiin celestan, pianon, harpun ynnä muiden avulla. Virtaperko on kypsynyt hallitsemaan koko orkesterin keinovaroja. Tämän teoksen haluaisin kuulla uudestaan.

– Eero Tarasti

Erkki Melartin Kaarlo Enqvist-Atran maalaamana.

Melartin-näyttelyn avajaiset Kansalliskirjaston Rotundassa 6.2.2025 sekä muotokuvan paljastus ja konsertti Sibelius Akatemian R-talosa 7.2.2025 klo 18.15 ja 19. Muotokuvan maalannut Kaarlo Enqvist-Atra; esiintyjät Sibelius-Akatemian opettajia ja oppilaita

Erkki Melartin -seuran monivuotinen uurastus säveltäjämestarin hyväksi kantaa nyt hedelmää juhlavissa merkkivuoden tapahtumissa, jotka oli sopivasti ajoitettu hänen syntymäpäivänsä tienoille. Kyllä monella on Suomessa jo jonkinlainen Vorverständnis eli ’esiymmärrys’ Melartinista. Pianistien alut ovat soittaneet hänen idyllisiä karaktäärikappaleitaan Finlandia-vihkoista. Oma ensimmäinen syvästi vaikuttanut teatterielämys pikkupoikana oli Topeliuksen näytelmän Prinsessa Ruusunen esitys Melartinin musiikilla Kansallisteatterissamme (vasta myöhemmin tajusin, että koreografiat siihen oli laatinut tanssitaiteilija Ilta Leiviskä).

Näyttelyn ja koko juhlavuoden keskeinen henkilö on Tuire Ranta-Meyer, seuran puheenjohtaja, jolta odotetaan tänä keväänä vielä laajaa ja perinpohjaista Melartin-elämäkertaa. Lisäksi on mainittava kokenut näyttelyiden laatija Inkeri Pitkäranta, joka niin ikään johti Melartin-yhdistystä pitkän aikaa. Näyttely kannattaa käydä katsomassa, jos liikkuu siellä päin kaupunkia. Suuri määrä alkuperäistä esineistöä, muotokuvia, kirjeitä, käsikirjoituksia, valokuvia, esineitä, Melartinin omia maalauksia, mietekokoelmia – kaikki aseteltuina kauniisti tunnelmalliseen hämärään.

Nyt ei voi kuin ihmetellä sitä suunnatonta henkistä tarmoa, varsinaista élan vitalia, joka oli kaiken tuon takana säveltäjän melko lyhyen elämän aikana, sillä hän poistui keskuudestamme jo 62-vuotiaana oltuaan sairaalloinen koko ikänsä. Säveltäjän työnsä ohessa hän ehti opettaa ja toimia Helsingin Konservatorion rehtorina, kun sen rakennus valmistui Eduskuntatalon kupeeseen 1931.

Nyt kuitenkin lähestymme Melartinia ensi sijassa hänen musiikkinsa myötä, ja on se hienoa, että hänen työstään muistuttaa nyt muotokuva konserttisalin aulassa jättimäisen Sibelius-portretin vieressä (näyttelyssä oli hänestä kookkaampiakin kuvia, muun muassa yksi olisi tähän sopinut siellä vitriinissä, mutta sen jo omistaa Pekka Hakon mukaan Teosto, jota sitäkin Melartin ehti johtaa. Joka tapauksessa tämä Atran maalaama henkevä kuva löysi tiensä Ranta-Meyerin ansiosta Hyvinkään kaupunginkirjastosta lopulta tähän sille kuuluvaan paikkaan. Rehtori Kaarlo Hildén otti sen vastaan Taideyliopiston puolesta.

Konsertin ohjelmisto valotti Melartinin säveltäjänprofiilin valoja ja varjoja. Erkki Salmenhaara toteaa laajassa artikkelissaan säveltäjästä kirjassa Suomalaisia säveltäjiä (1994, 304-313), että hänen tuotantonsa kaksi pääaluetta ovat ”tyylillisesti uudistuksellinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen vakava musiikki ja kevyempi salonkityyliä lähelläoleva käyttömusiikki”. En nyt kuitenkaan jälkimmäistäkään ryhmää laskisi tuohon tunnettuun triviaalimusiikin kategoriaan, joka on lähellä kitshiä (saksalaisten teoreetikoiden mukaan). Hänen miltei kansanmusiikiksi muuntuneet sävelmänsä Totuuden henki. Minä metsän polkuja kuljen Mirjamin laulu, Häämarssi, Perhosvalssi ja niin edelleen ovat kaikki aitoa ja omakohtaisesti tunnettua estetiikkaa. Sibelius-Akatemian konsertissa ei nyt kuultu näitä kaikkein tutuimpia sävelmiä, mutta saatiin silti hyvin tuntumaa Melartinin eri tyyleihin.

Konsertin avausnumeroa Marionnettes op. 1 (1897) ei varmaan kukaan ollut kuullut aiemmin… niin, opus yksi eli kaiken alku! Todella hauska teos, oikea ilopilleri keskellä suomalaiskansallista synkkyyttä. Lievästi wagneriaaninen Duo amoureux eli 3. osa toi mieleen Reynaldo Hahnin Duo mimén. Adieux au soir tombant. Neliosaisen neljän käden sarjan pianolle soittivat mestarillisesti Kirill Kozlovski ja Ilmo Ranta. Todellinen harvinaisuus, toivottavasti nyt tuli löydettyä jatkoonkin!

Ruusu-Maaria Brousseau, laulu, ja Joona Uusitalo, piano, esittivät sitten kolme laulua V.A. Koskenniemen runoihin. Vanha Fauni oli yllättäen diskantissa ostinatokululla, jota ei liittäisi vanhuuteen. Mutta siinä oli myös villiä dramatiikkaa.

Samuel Eriksson soitti sarjan Noli me tangere. Stämningsbilder op. 87 ”Metsän synkän sokkeloissa…” lauletaan lumitunnelmassa; pyhäaamun tunnelma huipentui kirkonkelloihin; Aning on vähän kuin Tristania, Höstvind on ilmeisesti Chopinin b-mollisonaatin finaalin innoittama. Kiinnitin jo huomiota, miten näissä lyhyissäkin kappaleissa on usein dramaattinen ja juuri oikeasti mitoitettu huipentuma. Jos väittää Melartinia miniatyyrisäveltäjäksi, niin siinä ei ole välttämättä halveeraamista, sillä suppeassa muodossa voi ilmaista keskittyneesti sanomaansa paljon tiiviimmin ja vakuuttavammin kuin vuolaan monisanaisessa musiikissa. Eriksson on myös taidokas ja tyylin hallitseva muusikko.

Joona Uusitalo palasi lavalle soittaen tutun kappaleen I höjden op. 98 nro 3 (1918?). Muunnesointujen ilmeikkyys kiinnitti huomiota tässä herkässä tulkinnassa.

Laulun vuoro tuli sävelmällä Klarer himmel, joka on alun perin Paul Verlainen teksti, mutta Melartin käytti saksalaista käännöstä. Miksei hän säveltänyt suoraan ranskalaista? Lyhyeen melodiaan oli lisätty myös viulustemma (Aimar Tobalina).

Ensimmänen puoliaika huipentui Jenni Lättilän tulkitsemaan kolmeen lauluun saksalaisiin teksteihin. Heinen Der Tod das ist die kühle Nacht op. 42 on myös Brahmsin säveltämä… ja siitä muuten on kokonainen Musiikki-lehden numero (toim. Lauri Suurpää) omistettu sen erilaisille analyyseille. Jenni Lättilä on vaikuttava, upea ilmestys lavalla, hän ottaa heti yleisönsä ja nyt Kozlovskin myötä hän lisäsi draamallista painotusta Melartiniin.

Väliajan jälkeen siiryttiinkin enemmän soitinmusiikin puolelle. Sibelius-Akatemian käyrätorvikvartetti (jota kutsuttiin hauskasti ’corni’ ja yhtyeen nimi oli Moi Horn Quartet)esitti pienen kvartetin op. 185. Ei voi mitään sille, että tuo kärätorvien sointi on oma genrensa, joka heti tuo mieleen Weberin Taika-ampujan ja Paciuksen Kaarle Kuninkaan. Kvartetissa soittivat taidokkaasti Borge Rekstad, Tiago Nogueira, Rodrigo Freitas ja Yi-Ling Shih. Muuten jo nimet paljastavat, miten kansainvälinen laitos Sibelius-Akatemiasta on tullut.

Seurasi jakso lauluja Ture Aran ohjelmistosta, muun muassa Runebergin, Kallion, Hamsunin ja Melartinin itsensä teksteihin. Olen kuullut Ture Aran laulua opereteissa Mikkelissä. Hän oli Melartinin ystävä Ruusu-Ristissä. Sureva oli sävyltään traaginen. Pan oli yllätys, sillä siinä Melartin yhtäkkiä lainaa kansalaulua Tuolla mun kultani ain’ yhä tuolla… Kun et tule jo, kun et tule jo… Mitä se tarkoittaa? Pan on mytologinen, villi, metsäinen hahmo, joka kuitenkin kaipaa kiihkeästi inhimillistä lämpöä Hamsun runossa ja Melartinin musiikissa. Siksi tuttu kansansävelmä on kuin lupaus sellaisesta muutoin pakahduttavan tunnepitoisessa laulussa. Taidemusiikissa on toki vastaavia tapauksia, esimerkiksi Schumann lainaa C-duurifantasiansa ensi osan lopussa Beethovenin laulua An die ferne geliebte. Mutta ei juuri kukaan nykyajan kuulija sitä enää osaa tunnistaa! Sitä vastoin Tuolla mun kultani tunnetaan tietenkin Suomessa ja siihen voi reagoida välittömästi. Petteri Salomaa laittoi tähän kaiken taitonsa ja kokemuksensa oopperalavoilta ja onnistui! Yleisö liikuttui tästä sydämeen käyvästä tulkinnasta, jossa Ilmo Rannalla oli myös tärkeä rooli: hän kuunteli tarkoin laulajan vivahteita ja fraseerausta tullen esiin ja vetäytyen tarvittaessa.

Loppuun oli säästetty siirtymä absoluuttiseen musiikkiin. Melartinhan itse piti päätyönään kuutta sinfoniaansa (on vähän harmi, että siitä voidaan olla eri mieltä). Jousikvartetosta nro 4 F-duuri op. 62 (1908-1910) kuultiin jo edellisenä iltana Kansalliskirjaston Rotundassa ensimmäinen ja kolmas osa. Nyt kuultiin koko teos. Moderato-osassa Melartin kirjoitti sujuvaa lineaarista tekstiä; siinä on myös kansanomainen sivuaihe ja vapauttava melodia loppupuolella kaiken yllä. Scherzo on aluksi fugato raisussa kolmijakoisessa rytmissä: tässä on topos ’laukkaavat hevoset’ pastoraalityyliin; sitten sen ylle kohoaa harkitun kulmikas ja kömpelö suomalainen teema vähän kuin Uuno Klamilla. Andante on melankolisen ilmaiseva. Loppu osoittaa jo, samoin kuin ensi osa, taipumusta hieman bruckneriaanisiin Steigerungsanlageihi eli huipennussuunnitelmiin – piirre, jonka Helvi Leiviskä sitten peri sinfonioihinsa – vaikka Melartin sanoikin Helville tämän orkestraatiosta: ”Hups. Olettepas te maalannut paksusti!” (Ks. Eila Tarasti: Nouse ole kirkas, Helvi Leiviskän elämä ja teokset). Viime osassa on unisonohuipentuma hieman sibeliaaniseen tai tshaikovskiaaniseen tapaan.

Kvartetto on ehdottomasti mestariteos, jonka tulisi nyt levitä ohjelmistoihin. Siitä sai myös erittäin myönteisen kuvan juuri tämän eittämättä virtuoosisen Sibelius-Akatemian Ainola-kvartetin, Aimar Tobalna, Margaux Rouzeau, Harry Swanston ja Nadia Barrow, esittämänä. He valloittivat ja suorastaan villitsivät yleisön. Musiikki ei tunne rajoja!

–Eero Tarasti