Frank Peter Zimmermannin sulava virtuositeetti lumosi Finlandia-talon yleisön torstaina HKO:n, kapellimestari John Storgårdsin ja Zimmermannin esittäessä toisena iltana peräkkäin Jean Sibeliuksen viulukonserton. Raskassoutuiseen, pateettiseen traditioon sortumaton esitys innoitti tuoreudellaan. Vaikka yksityiskohtien tasolla Zimmermannin vaivaton soitto saattoi tuntua epäsibeliaaniselta, laveammalla muodon tasolla sen luonteikkuus oli tasapainoista ja taiturillisuudessaan mykistävää.Sibeliuksen konserton ensimmäinen osa on kokonaisuudessaankin fragmentaarinen, kuin yksi jatkuva, suuri kadenssi. Zimmermann onnistui kuitenkin jatkuvasti eteenpäin katsovilla, mutta luontevilla fraaseillaan pitämään liikkeen tunnun yllä. Vaikeaksi tiedetty soolostemma ei tällä kertaa teettänyt ylimääräisiä, ”tunteikkaita” hidastuksia, vaan Zimmermannin soitto nauroi teknisille haasteille ja onnistui puhdistamaan ainakin minun peruskliseisiin tottuneita korviani. Zimmermann myös rauhoitti tarvittaessa ja soitti g-kieleltä äärimmäisen korkeista asemista poikkeuksellisen upealla äänellä ja puhtaasti. Vain osan lopussa pieni kiirehtiminen aiheutti lievää sekaannusta orkesterissa, joka pysyi muutoin hyvin solistin kelkassa.
Ensimmäisen osan tapaan myös kolmas osa oli tempoltaan totuttua nopeampi. Zimmermannin läpeensä musikantti, hurmioutunut soitto oli kuin lievästi koleerista, mutta ennenkaikkea elämänjanoista nousuhumalaa. Mykistävän täydellisesti onnistuneen toisen osan jälkeen viimeisen osan briljantit juoksutukset ja vaivattoman taipuisat rytmit saivat ilahduttavasti edelleen vastakaikua Storgårdsin johtaman HKO:n soittajilta, jotka kovasta temposta huolimatta pystyivät toteuttamaan Zimmermannin näyn tästä itselleen niin tutusta konsertosta.
Ylimääräisenä soitetuissa Niccolo Paganinin God save the Queen -variaatioissa Zimmermann vahvisti sen, kuinka hän uskomattoman liukkaassa tempossa pystyy aivan luontevasti, suorastaan helppoudella tuomaan uskomattomien teknisten haasteiden sijaan näkyville muusikkoutensa ja huumorintajunsa.
Konsertin muissa numeroissa pysyttiin sitä vastoin maan pinnalla. Erich Korngoldin nuoruuden teos Tänzchen im alten Stil (Pieni tanssi vanhaan tyyliin, 1919), jonka kantaesitys on varsin tuore tapaus ja tapahtunut Jyväskylässä viime vuonna juuri Storgårdsin toimesta, oli tunnelmaltaan kevyt ja viihteellinen teos. Nostalgisessa hengessä sävelletty harjoitelman viihteellisyys syntyi hyvällä tavalla musiikillisen materiaalin keveydestä sekä helppoudesta ja vähemmän mairittelevalla tavalla dramaturgisesti epäkiinnostavasta rakenteesta.
Brucknerin kuudes sinfonia on säveltäjänsä sinfoniasarjassa jokseenkin poikkeava teos. Se ei tunnu pyrkivän myyttisiin hengellisiin näkyihin eikä täyttymyksen tunteeseen vaan pitäytyy varsin yksioikoiseissa ilmaisussa. Hyvin brucknermaista on sen sijaan varsinkin ensiosan toisteisuus. Yhdessä hyvin riisutun tematiikan kanssa se herättää ainakin minussa kuulijana kaipauksen erilaisiin muotoiluihin – klassismin traditiosta kumpuavaan tyyliin muotoilla toistuvia asioita aina hieman eri tavoin. Myöhäisromanttinen liiottelevuus ei Bruckneriin toki sopisi, joten Storgårdsin ja HKO:n sinänsä hieno, partituurille uskollinen esitys teki kunniaa teokselle. Erityisesti pidin puupuhaltimien elävistä sooloista, mutta hatunnoston ansaitsevat myös vaskien laadukas suoritus Brucknerin kovin korkealle kirjoitettujen soolojen parissa.