Category Archives: Arviot

Esa Ylönen. Kuva © Juha Metso

Esa Ylösen toinen jatkotutkintokonsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa lauantaina 27.1.2024 klo 14: Esa Ylönen, piano, Terhi Ignatius, viulu, Stephan Graffe, viulu, Miroslav Kovaf, alttoviulu, Michal Hreño, sello

Tämän arvion johtava teema on tietenkin Helvi Leiviskä, jonka musiikkia on nyt alettu esittää ja levyttää merkittävästi enemmän kuin aiemmin. Hänet on siis löydetty ja kun äänitteitä voi kuulla missä tahansa, on kyseessä myös Leiviskän kansainvälisen maineen leviäminen, minkä hän yhtenä 1900-luvun johtavista naissäveltäjistä ansaitsee.

Esa Ylösen jatkututkintokonsertti todisti, miten väittelytapahtuma voi olla monimuotoinen sisältäen puhetta, kuvaa ja musiikkia vuorotellen. Etenkin kun kyseessä on näinkin laaja historiallinen katsaus kuin Ylösen projekti Erkki Melartinin sävellysluokasta v. 1924. Se oli nimittäin lähtökohta ja alusta monen merkittävän säveltäjän uralle kuten Helvi Leiviskän ja Uuno Klamin ja myös vähemmän tunnettujen kuten Onni Lampénin ja Yrjö Gunaropuloksen – kukapa onkaan edes kuullut viime mainittuja nimiä, joten voi suositella, että sarjaan unohdettuja naissäveltäjiä liitettäisin toinen ryhmä: unohdettuja miessäveltäjiä.

Onni Lampénin (1899-1944) Viulusarja (1924) sai pätevän ja kauniin tulkinnan Terhi Ignatiuksen jousella. Ensiosa Chanson matinale sisälsi runsaasti kokosävelasteikkoja, tuli mieleen jo ranskalaisten klavesinistien periaate: Il faut noyer le son (täytyy hukuttaa sävel). Toinen osa Barcarole toi esiin vielä enemmän akvaattisia assosiaatioita alaspäisin arpeggioin. Oli myös dramaattinen keskitaite. Viimeisen osan Seireenit aikana projisoitiin kankaalle mm. Ville Vallgrenin Havis Amandaa eri puolilta, se sopi tähän erinomaisesti. Muuten kautta koko tilaisuuden nähdyt maisemat olivat mustavalkoisia kuvia Helsingistä 1920-luvulla. Yleensä ne elävöittivät tapahtumaa, eihän väitöksen tarvitse toki olla pitkästyttävä. Mutta joskus ne myös hieman häiritsivät Leiviskän ja Klamin kohdalla, kun huomion pitäisi kokonaan kiinnittyä musiikin kehittelyyn.

Toinen numero toi lavalle tshekkiläismuusikoita Brnosta. Heidän panoksensa oli keskeinen koko illan musisoinnin yleisilmeessä, sillä he edustivat tshekkiläistä viulukoulua ja traditiota, joka ei ole sama kuin suomalainen. Leiviskän trioa on viime aikoina alettu esittää runsaastikin mm. Tiina Karakorven, piano (ja Annemarie Åströmin, viulu, ja Ulla Lampelan, sello) ansiosta, mutta myös Zoltán Takács on vienyt sitä Keski-Eurooppaan japanilaisen pianistin Saki Konon ja Lauri Rantamoijasen (sello) kanssa. Nuotit on toimittanut Fennica Gehrman mutta em. muusikot ovat tehneet niihin omia muutoksiaan, kuten niin usein sattuu. Joka tapauksessa aiempien kuulemiskertojen perusteella Leiviskän (1902–1982) trio on 22-vuotiaan säveltäjän hämmästyttävän kypsä teos, ja suorastaan radikaalin dramaattinen. Ylösen ensemblen käsissä teos sai kuitenkin uudenlaisen tulkinnan, pehmeämmän ja romanttisemman. Pianisti vetäytyi hienotunteisesti hieman taka-alalle, jotta jouset pääsivät esiin. Joka tapauksessa Leiviskän varhainen kypsyys musiikin muodonnassa kävi jo selvästi ilmi. Mutta vahinko, että hän ei itse uskonut siihen, vaan halusi opiskella lisää ja aina vaan lisää säveltäjän taitoja. Lopulta hän alkoi 60-luvulla korjailla vanhoja sävellyksiään, mutta ei lainkaan niiden eduksi.

Väliajalla vaihdettiin kuulumisia paikalle löytäneiden musiikkitieteilijöiden kanssa ja muutenkin konsertissa oli runsaasti yleisöä. Järkevästi se oli laitettu maksuttomaksi.

Sulho Ranta (1901–1960) tunnetaan enää hänen hauskoista musiikinhistorioistaan, mutta aikanaan hän oli vaikuttava musiikkipersoona Helsingin musiikkielämässä. Säveltäjänä hän tahtoi olla radikaali avantgardisti. Hänen Quartetto inquietoa opus 9 en ollut koskaan ennen kuullut. Teoksessa on lukematon määrä osia eri karaktääreissä. Se on hyvin eleellistä, suosii raskaita klustereita bassossa, dramaattisia kärjistyksiä, lyhyitä fraaseja, eikä ole missään tapauksessa ’kehittelevää musiikkia’; efekti on usein suorastaan surrealistinen – ja tähän sopikin kuvitukseksi Helsingin koneromanttiikkaa tuolta vuosikymmeneltä. Muuten Sulho Ranta säveltäjänä tuo lähinnä mieleen tuon orientalistisen laulun Rarahu Katri Valan runoon, jota mm. Helen Metsä on tutkinut.

Yrjö Gunaropuloksen viehättävä Elegia altolle oli jo 1930-lukua, mutta atmosfääriltään sangen melartinmaista.

Uuno Klami (1900-1961) oli Helvin sävellyskumppani ja he molemmat läksivät Wieniin täydentämään opintojaan. Mutta Klami lähti sitten Pariisiin, minne Helvi ei ikävä kyllä koskaan päässyt, vaikka oli jo käynyt ranskan kurssejakin. Klamin Pianokvartetto D-duuri (1922) sisältää paljon jousien tiheää havinaa ihan kuin Sibeliuksella. Mutta harmoninen tekstuuri on sangen ranskalaista – mitä Helena Tyrväinen on tutkinut ansiokkaassa ja monumentaalisessa Klami-väitöskirjassan Helsingin yliopistoon. Hänen kirjansa on fundamentaali aivan samoin kuin Eila Tarastin ”Nouse ole kirkas” Helvi Leiviskän koko elämän suhteen. Nämä kirjat täytyy tuntea jos liikkuu tuon kauden suomalaisessa musiikkimaailmassa ylipäätään. Klami on samalla tavalla kehittelevän satsin kannalla kuin Leiviskä ja hänkin hiljenee mietiskelyyn hetkittäin. Mutta Klami ei olisi Klami, ellei finaalin Prestissimo energicossa lopussa puhkeaisi esiin groteskeja cancan-rytmejä. Loppu on varsin repäisevä ja assosioi populaarimusiikkiin.

Jäämme odottamaan vielä jatkoa tälle Ylösen tohtorikonserttien sarjalle, jossa hän tarjoaa sujuvasti omintakeisia ratkaisuja taideyliopiston väittelyperinteelle. Hän hallitsee erinomaisesti, ilmeikkäästi ja selkeästi puheen ja musiikin yhdistämisen samaan esitykseen, mikä on aika vaativa laji. Muusikkona hän jo kokenut ensemblesoittaja oli sitten kyseessä lied tai kamarimusiikki. Kaiken kaikkiaan iltapäivä oli innostava elämys ja retki suomalaisen musiikin lähihistoriaan.

– Eero Tarasti

YS Ritarihuoneella. Kuva © Eila Tarasti.

Ylioppilaskunnan soittajien konsertti Aku Sorensenin johdolla Helsingin Ritarihuoneella keskiviikkona 13.12.2023 klo 19, solistina Asko Padinki, fagotti. Augusta Holmès, Jerod Impichchaachaaha’ Tate, Igor Stravinsky

Ylioppilaskunnan soittajien eli YS:n satavuotisjuhlat lähestyvät (2026). He konsertoivat ahkeraan, muuallakin kuin Helsingissä. Mutta… miksi he eivät soita yliopiston juhlasalissa? Sinnehän he kuuluvat, tämä yliopiston ainutlaatuinen kulttuuri-instituutio; se perustuu musiikilliseen lahjakkuuteen, joka kokoaa nuoria kaikista tiedekunnista. Täydellistä idealismia.

Kuinka yliopisto kohtelee omia musiikkivoimiaan? Salin vuokra on n. 5000 euroa plus vahtimestarien ja garderoben palkkiot. Ei mikään vapaaehtoisuuteen perustuvat yhdistys voi sellaista maksaa. Ei myöskään HYMS eli yliopiston musiikkiseura, joka aikoinaan järjesti mittavia konsertti-ja esitelmäsarjoja tässä upeassa, historiallisessa salissa, joka sai Paciuksenkin muuttamaan Suomeen. Yliopiston periaate on nyt rahastaa musiikilla, ei rahoittaa sitä. Hämmästyttävä ja suoraan sanoen tyrmistyttävä asenne maassa, jonka ylpeys on juuri musiikki. Juhlasalin renovaatiossa poistettiin myös taiteilijahuoneet, joissa muusikot voisivat valmistautua lavalle. Eli politiikka on selvä: ei musiikkia Helsingin yliopistoon.

Freunde, nicht diese Töne….

Konsertissa kuultiin kaksi todellista löytöä, aivan tuntemattomia säveltäjiä Suomessa. Kuka oli Augusta Holmès? Never heard. Hän eli vuosina 1847-1903, oli irlantilaissyntyinen Ranskaan 1871 muuttanut säveltäjä. Väitettiin, että hänen oikea isänsä olisi ollut runoilija Catulle Mendès. Augustaa estettiin aluksi toteuttamasta säveltäjän kutsumustaan, kuten niin monia muitakin tuon ajan naissäveltäjiä. Hän kuitenkin opiskeli musiikkia, pianonsoittoa, ja näytti yhden sävellyksensä Lisztillekin. Hänen opettajansa oli César Franck. Heitä yhdisti Wagnerin ihailu. Mendèsin tyyli oli niin viriilin dramaattista, että häntä pidettiin ’miessäveltäjänä’. Saint-Saëns kirjoitti hänestä tähän suuntaan: ”Holmès on nainen, mutta ekstremisti.” Yhdessä vaiheessa hän käyttikin salanimeä Herman Zenta. Joka tapauksessa tuotannosta kasvoi laaja, muun muassa kolme oopperaa, joista yksi, La montagne noir esitettiin Pariisin oopperassa 1895, ainoana naissäveltäjän teoksena siihen saakka. Hänen arvostustaan heijastaa myös se, että juuri häneltä tilattiin oodi vallankumouksen satavuotisjuhlaan 1889.

Holmèsin monista sinfonisista teoksista kuultiin nyt Andromède vuodelta 1883. Teos oli pelkällä musiikillaan jo ilmeisen narratiivinen, ettei tarvinnut lukea mytologista juonta Perseuksesta ja merihirviöstä.Teos alkoi vaikuttavilla vaskilla, ja myöhemmin kuultiin monia wagneriaanisia aiheita. Ollakseen ranskalaista musiikkia teos oli hyvin dramaattinen ja väkevätehoinen, mutta myös esim. harppuja käsiteltiin solistisesti ja ajoittain tuntui jopa kuin Mahlerin läsnäoloa. Ehdottomasti hieno valinta konsertin avausnumeroksi.

Toinen teos oli kuitenkin pääseikka. Jo säveltäjän nimi pakottaa hieraisemaan silmiä: mikä ihmeen Impich-chaachchaaha… joko taas chachachaata à la Käärijä? Ei suinkaan, nimi on Pohjois-Amerikan intiaaniheimon chickasaw’n kieltä ja tämä v. 1968 syntynyt miessäveltäjä kuuluu juuri tähän heimoon ja sen kulttuuriin. En usko, että hänen musiikkiaan on aiemmin kuultu Suomessa. Ja kuitenkin hänellä on laaja tuotanto orkesterille, kaikkien otsakkeet viittauksina chickasaw-kulttuuriin, historiaan, mytologiaan ja eetokseen, on tunnettua ainakin Yhdysvalloissa, moneen kertaan palkittua ja esitettyä lukuisten keskeisten sinfoniaorkesterien ohjelmistossa.

Tästä ensi tutustumisesta tuli sytyttävä elämys ja johdatus aivan uuteen musiikkityyliin. Onko olemassa Pohjois-Amerikan intiaanien klassista musiikkia? Antonín Dvořák saattoi laittaa lainauksia Uuden maailman sinfoniaansa mutta pysyi tshekkiläisenä. L. M. Gottschalk teki pianoparafraaseja. Ferruccio Busoni kirjoitti neliosaisen Indianisches Tagebuchin, jossa hän taitavasti käytti melodioita ja rytmejä, jotka oli lainattu alkuperäisestä intiaanimusiikista.

Silti nyt kuultu mytologisaiheinen Ghost of the White Deer nousi esiin kuin uuden musiikillisen mantereen löytönä. Teos on fagottikonsertto, niitäkään ei ole paljoa kirjoitettu ja tällä soittimellahan on omat stereotyyppiset konnotaationsa eurooppalaisessa sinfoniamusiikissa (espanjalainen oppilaani Aurea Dominguez teki niistä väitöskirjan Helsingin yliopistoon). Fagotin tehtävä oli nyt kannatella tarinaa, joka perustui ajatukseen valkeasta peurasta. Onpa tuttua: meillähän on ikioma saamelaisaiheinen elokuvamme ja siinä Einar Englundin musiikki. Kuitenkin voi olla vaikea sanoa, edustiko fagotti tarinan sankaria, joka yrittää valloittaa intiaanitytön pyydystämällä hänestä vaaditun valkean peuran. Teos on kaiken kaikkiaan erittäin vauhdikas. Ostinatona kuullaan nopeita trioliasteikkoja, joista erottuu chickasaw-musiikin tyypillisiä intonaatioita. Teoksessa on myös raskaita aksentteja kaikille soitinryhmille. Keskitaite on lyyrinen, mutta additiivinen rytmiikka huipentaa teoksen. Fagottia toki käsitellään konsertoivasti ja se saa huipentaa teoksen voiton finaaliin. Mutta kaikkiaan sointikuva ja harmoniat kuulostavat jollain tapaa traagisen kohtalokkailta.

Asko Padinki suoriutui sävellyksen ilmeisesti erittäin vaativasta fagottiosuudesta väkevällä panoksellaan ja virtuositeetillaan. Tämän harvinaisuuden perusteella olisi varmasti syytä perehtyä laajemminkin säveltäjän tuotantoon; hänellä on ilmeinen paikkansa musiikin historiassa varsinaisena innovaattorina.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Stravinskyn Tulilintu; sitä kaikki orkesterit haluavat soittaa loistokkaan koloriitin ja kirjoitustavan johdosta. Aku Sorensen (s. 1997) johtaa nyt YS:ää nuorekkaalla innollaan ja musiikillisilla oivalluksillaan. Yhteistyö orkesterin kanssa oli erinomaisen taidokasta. YS:llä on varmasti hänen johdollaan edessään lukuisia voitokkaita esityksiä. Juttelin väliajalla Alf Nybon, erään YS:n entisen johtajan 70-luvulta kanssa. Aina ei YS:n historiassa ole ollut näin ilmeisen menestyksekästä toimintaa, 70-luvulla akateeminen kulttuuri ei ollut muodissa ja saattoi olla vaikea saada soittajia kokoon. Nyt on toisin. Ja se, että Ritarihuoneen yleisö koostui valtaosin ilmeisen nuorista musiikin harrastajista, ja soittajien kavereista on erinomaisen lupaava merkki taidemusiikin tulevaisuudesta. Nuoret haluavat soittaa sitä, hurmioitua sointielämyksistä, nauttia orkesterisoiton yhteisöllisyydestä. Ei siis syytä huoleen.

– Eero Tarasti

Arto Noras

Helsinki Seriös -sarjan konsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa V/X, 10.12.2023 klo 18. Arto Noras, sello, Ossi Tanner, piano, Tami Pohjola, viulu ja Atte Kilpeläinen, alttoviulu. Nadia Boulanger, Claude Debussy, Gabriel Fauré ja Camille Saint-Saëns

Sopii erinomaisesti, että Arto Noras (s. 1942) juhlii merkkivuottaan ranskalaisella ohjelmistolla, teoksilla, joista useimmat olivat harvinaisuuksia maamme konserttilavoilla. Ja kaiken takana on Pariisi. Muistan, kun saavuin opiskelemaan sinne 1973 ja asetuin suomalaisten muusikkojen, mm. Tapio Jalaksen suosittelemaan vaatimattomaan hotelli Celticiin Montparnassella, miten sen emäntä muisti elävästi ajat, jolloin Noras asui siellä ja harjoitteli sellon soittoa aamusta iltaan Paul Tortelierin oppilaana. Nyt Noras on itsekin yhtä legendaarinen ja kertynyt muusikon kokemus on valtava. Hän on muun muassa levyttänyt Pendereckin huippuvaikean ja radikaalin 2. sellokonserton, joten kaikki tämän soittimen tekniikat ovat tuttuja. Kuitenkin hän yleensä erottuu ihanalla sellon äänellään, jonka on saanut siirrettyä myös monille oppilailleen.

Joka tapauksessa tämä oli uutuuksien ilta. Nadia Boulangerin viehättävä Kolme kappaletta sellolle ja pianolle (1914) toimi mainiona johdatuksena: kaksi melankolista osaa ja yksi oikullinen, vauhdikkaampi. On tyypillistä ranskalaisille pitää selloa matalaäänisenä soittimena, jolloin pianon säestys pannaan ylärekisteriin.

Debussyn sellosonaattia d-molli (1915) on saatu kuulla tässä salissa jo opintoaikoina lukemattomia kertoja. Mutta Noraksen tulkinta oli aivan uusi. Nyt hän sai teoksen kuulostamaan modernimmalta kuin se on. Noras teki siitä pointillististen sävelten värikartan, hän eläytyi kaikkien kuvioiden semantiikkaan ja ilmeikkyyteen, soitti nopeat kuviot erittäin vilkkaasti, jolloin sointi muuttui jo sähäkäksi. Ossi Tanner osasi mukautua tähän ’uudistettuun’ versioon Debussystä.

Faurén sonaatti niinikään d-mollissa op. 109 taas on jo myöhempää Fauréta, tätä sonaattia en ole juuri kuullut aiemmin. Fauréhan kävi muuten Helsingissä soittamassa kamarimusiikkiaan v. 1910, mutta tämä ei voinut kuulua ohjelmistoon. Itse asiassa sävellys ei muistuttanut mitään aiempaa tuntemaani Fauréta. Joten kyseessä oli löytö musiikkiarkistosta.

Ranskalaisen säveltaiteen vahvuus ns. absoluuttisen musiikin alalla on juuri kamarimusiikki. Tämä johtuu siitä, että musiikkielämän päänäyttämö olivat salongit, varakkaiden naisten ylläpitämät salit ja musiikkiseurueet jo 1700-luvulta 1900-luvun puoliväliin saakka. Kaikilla säveltäjillä oli mesenaattinsa, jotka tilasivat teoksia ja jopa puuttuivat niiden sisältöön; ruhtinatar Polignac, alias Winnaretta Singer, amerikkalaisen ompelukoneen keksijän tytär, oli tällainen, mutta hänellä olikin erehtymätön maku. Näin Saint-Saëns, Fauré ym. pääsivät Bayreuthiinkin milloin halusivat.

Tässä mielessä on kiintoisaa, että näiden salonkien vakiovieras Marcel Proust julkaisi kaksi artikkelia Saint-Saënsista, Camille Saint-Saëns, le pianiste (Nouveaux Mélanges, 8.12.1895) ja Figures parisiennes: Camille Saint-Saëns (Le Gaulois, 14.12.1895) (lainattu kokoelmasta Essais et articles, Paris: Gallimard, 1971: 382–386).

Proustin essee liittyy konserttiin, jossa Saint-Saëns soitti erään Mozartin pianokonserton. Samassa konsertissa oli paikalla myös säveltäjä Reynaldo Hahn, joka luonnehti soittoa ’kuivaksi’, nimittäin sikäli, ettei hän käyttänyt pedaalia ollenkaan. Proustin mielestä Saint-Saënsin soitto oli kuninkaallista – nimittäin siinä mielessä että

[.…] kyseessä on tapa tervehtiä, hymyillä, avata käsi, tarjota tuolia, kysyä ja vastata, mikä osoittaa, että suuret kuninkaat ovat näyttelijöitä – ei siksi että he kantavat kruunua tai antavat orjien leyhyttää palmunoksia. Suuren näyttelijän esiintyminen on paljasta ja antaa vähän aihetta suuren kansajoukon ihailulle yksinkertaisuudellaan. Saint-Saënsin Mozart oli kuitenkin suuri asia. Soittajaa ympäröi muusien kuoro, joka hymyilee nerolle ylläpitäessään hänen sielunsa pyhää tulta ja lähettäen meille viehätyksensä, innoituksensa ja kunnioituksensa.

Toisaalta Proust antaa Saint-Saënsille omasta mielestään korkeimman arvosaseman muusikkona nimittäin:

[…] hän on suuri musiikkikirjailija (écrivain musical). Maalata soinnulla, dramatisoida fuugalla, ikuistaa tyylillä, käyttää yhtä paljon luovaa neroutta asteikkoon kuin melodian hahmoon, kuin muratti, joka kätkee antiikin monumentin, tarjota arkaismillaan jaloutta modernismille, tämä musiikillinen humanisti antaa neron kekseliäisyyden loistaa siinä mikä näyttää olevan vain tradition, jäljittelyn ja tiedon aluetta.

Hyvin poeettista, kuten Proust aina! Mutta jotain tästä on hyvä tietää pianokvarteton nro 2 B-duuri op. 41 (1875) taustana. Kyseessä on ehkä ennemmin pianokonsertto, koska pianolla on aivan keskeinen rooli, vaikka kyllä muutkin soittimet saivat esittää koruilevat resitatiivinsa. Tami Pohjolaa kuulin ensi erran nyt; Atte Kilpeläisen tunnemme Suomen johtavana alttoviulistina, molemmat ovat juuri oikeita valintoja tähän teokseen,

Erikoista tässä kvartetossa on, ettei siinä ole lainkaan hidasta osaa. Katsoin viime kesänä sen partituuria ja totesin, että se on todella vaikea teos. Ossi Tanner selviytyi tästä todella ’kuninkaallisesti’, täysi tunnustus, briljanttia soittoa, mutta dramaattisissa kohdissakin pysyen ranskalaisen musiikin tyylitajussa. Esitys sai erittäin innostuneen vastaanoton ja jotkut pomppasivat seisoen osoittamaan kunnioitustaan lavan virtuooseille

– Eero Tarasti

E. Illen, Moritz von Schwindin oppilaan maalaus Mestarilaulajista, Hans Sachs keskellä. Neuschwansteinin linna, postikorttisarja no. 208.

Helsinki Metropolitan Orchestra Temppeliaukion kirkossa keskiviikkona 15.11.2023. Kapellimestari Sasha Mäkilä ja viulisti Olivier Pons

Täytyy olla joku sysäys lähteä konserttiin paikan päälle ja nyt niitä oli kaksi: tietenkin illan sankari Sasha Mäkilä ja hänen orkesterinsa, mutta myös ehdottomasti Mestarilaulajien alkusoitto. Sashan ansioita en rupea tässä luettelemaan – paitsi että hän aloitti muusikon uransa Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella. Mutta hänen historiaan jäävä saavutuksensa on tietenkin tämä orkesteri (Madetoja-editioiden rinnalla). Nuoret etevät soittajat kokoontuvat vapaaehtoisesti musisoimaan ja ammattimaisella tasolla, tekevät kiertueita, muuntuvat oopperaorkesteriksi jne. Onkohan muuten missään muussa maassa niin monta toimivaa korkeatasoista sinfoniaorkesteria kuin Suomessa?

Mikäpä sopisi paremmin juhlaohjelmaan kuin Wagnerin Mestarilaulajien alkusoitto. Se sopii erityisen hyvin nuorille soittajille; muistan kun Leif Segerstam johti sen kauan, kauan sitten YS:n kanssa. Kyseessä on todella ikoninen teos, joskaan Wagner ei itse koskaan ollut mikään ikoni. Hän oli kyllä aikansa superjulkkis, mutta ei milloinkaan hyväksynyt yhdistyneen keisari-Saksan politiikkaa ja Bismarck piti häntä omituisena.

Mestarilaulajat sai tosin heti alkuun patrioottisen leiman Preussin-Saksan sodan yhteydessä 1871. Vielä 1920-luvulla, kun sitä esitettiin säveltäjän kotimaassa, yleisö nousi lopuksi seisomaan ja lauloi yhdessä Deutschland über alles. Vähän niin kuin meillä yleisö saattoi yhtyä Paavon virteen Viimeisten kiusausten esityksissä. (Saksassa tosin lukee monissa oopperataloissa seinällä: Mitsingen verboten, mukana laulaminen kielletty.) Se että Wagnerista tuli sitten väärinymmärretty ja tulkittu kvasi-ikoni on toinen tarina, jota hänen ei tarvinnut nähdä.

Mitä Wagner siis halusi? Hän tahtoi säveltää komedian, joka jäikin hänen ainoakseen. Katsokaa ja kuunnelkaa jo alkusoittoa: heti kun musiikki alkaa muuttua yhtään liian vakavaksi, se saa humoristisen, keventävän giocoso-käänteen. Mestarilaulajat on pitkä ooppera, mutta Wagner otti sen huomioon niin, että finaali onkin itseasiassa sama kuin alkusoitto, vain lavennettuna Hans Sachsin repliikeillä. Ja niistä viimeinen ylistää – ei mitään Saksan kansaa – holde deutsche Kunst, Saksan jaloa taidetta.

Niinpä Walther von Stolzingin kilpalaulu, joka voittaa, on jo itsessään koominen ja esitettävä paisutellen, schwellend. Mutta samalla se on niin oivallinen melodinen keksintö, että Wagner tahtoo ja antaa sen jäädä mieleen toistamalla sitä tuhat kertaa. Hieman niin kuin Berliinin ravintoloissa on periaatteena Lieber etwas gutes und dafür ein Bisschen mehr, mielellään jotain hyvää ja vähän lisää.

Mestarilaulajien alkusoitto on vastustamaton juhlanumero konsertissa. Kun mestarien marssiteema kohoaa korkeuksiin, on se musiikillinen ele (myös Adornon mielessä!): ”Hei, tulkaa kaikki mukaan.”

Illan toinen numero oli samalta kaudelta – mutta ’rintaman’ toiselta puolelta, nimittäin Édouard Lalon Espanjalainen sinfonia d-molli op. 21 (1874). Ranska oli siis juuri kärsinyt tappion, mutta paradoksaalisesti sen seurauksena kohosi musica gallica -liike, ja perustettiin Société musicale vaalimaan ranskalaista musiikkia. Lalolta tunnetaan nyt ainakin sellokonsertto, jota on meillä soittanut mm. Lauri Rantamoijanen.

Espanjalainen sinfonia on Espanjaa nähtynä Ranskan silmin. Siinä on kaikki espanjalaisuuden stereotypiat seguidilloista habaneraan ja malagueñaan. Jotka sitten periytyivät myös latinalaisen Amerikan musiikkiin. Mutta miten raikkaasti ja vetävästi tulkittuina. Sinfonia ei ole tietenkään sinfonia missään austrogermaanisessa mielessä – ranskalaisethan pelkäsivät sinfonioita ja kun kehittely alkoi, Debussy sanoi ”apua” ja lähti pois. Tämäkin teos kuuluu siis rapsodian kategoriaan, mutta kaikella kunnioituksella. Onhan siitä Vladimir Jankélévitch kirjoittanut suurenmoisen kirjan Rhapsodie. Verve et improvisation musicale (Flammarion, 1955)

Joka tapauksessa Lalon teos oli sykähdyttävä kokemus myös erityisesti sen solistin, viulisti Olivier Ponsin johdosta. Pons on ranskalainen, mutta asunut Suomessakin kahdeksan vuotta. Hänellä on hieno kansainvälinen ura ja nyt hän johtaa festivaalia Etelä-Ranskan linnoissa, joissa myös Sasha Mäkilä esiintyy. Ponsin soitto on virtuoosista ja samalla ilmeikästä kaikissa rekistereissä. En voi sille mitään, että mieleen tuli suomalaisten ikioma Heimo Haitto Ponsin soittoa kuunnellessa ja katsoessa.

Sasha Mäkilä sai orkesterinsa taas innostumaan. Hänen johtamiseensa on tullut lisää ponnekkuutta ja muotojen hallintaa. Hänhän pitää myös kapellimestarikursseja Sofiassa, Bulgariassa. Mielellään hänelle soi tämän jubileumin ansiokkaasta muusikon työstään – tähän saakka – sillä hän ehtii vielä paljon.

– Eero Tarasti

Erkki Palola v. 1977. Kuva © Savon Sanomat.

The Viola in Our Lives. Sävellyskonsertti. Palola, Romppanen, Wessman, Wiede. Erkki Palola, alttoviulu, Sari Blå, Tuomas Mali ja Ari Romppanen, piano. Maanantaina 6.12.2023 klo 19, Hakasalmen Huvila, Helsinki.

Kokonainen konsertti pelkkää alttoviulua! Se nyt on todellista avantgardea, sillä tämä soitin jää useimmiten viuluperheessä muiden loistokkaampien varjoon. Muusikkojen kesken kaikkein eniten vitsejä on alttoviulusta, mutta ne ovat enimmäkseen tällaisia: ”Mitä yhteistä on alttoviululla ja salamalla: kumpikaan ei osu kahta kertaa samaan paikkaan.” Joten ne voi nyt jättää sivuun.

Kuitenkin altolla on aivan erityinen tehtävänsä jousiorkesterissa – kuten Harri Wessman totesi konsertin käsiohjelmassa: ” […] koska alttosektio tekee soinnin kolmiulotteiseksi tuon instrumentin omintakeisen värin vuoksi.” Alton karaktäärin määrittelivät jo Berlioz ja Richard Strauss orkestroinnin oppikirjassaan (Treatise on Instrumentation, New York: Dover 1991, 60): ”Kaikista orkesterin soittimista on altto erinomaisine kvaliteetteineen ollut kaikkein laiminlyödyin. Se on aivan yhtä liikkuva kuin viulu. Sen matalilla kielillä on erityinen karhea sointi, kun taas sen korkeat sävelet erottuvat surullisen intohimoisella äänellään. Sen sävelten yleisluonne on syvä melankolia.”

Kyseistä myyttiä romutettiin tässä harvinaisessa konsertissa valikoidulle yleisölle. Konserttin pääjärjestäjä oli Erkki Palola. Mutta hänhän on viulisti, joka voitti Kuopion viulukilpailun jo v. 1977. Oikein, joskin siinä samassa hän on myös altisti. Ja kaiken lisäksi säveltäjä, joka on jo pitänyt useampia sävellyskonsertteja. Hänet muistetaan pääkaupungin sinfoniaorkesterien monivuotisena konserttimestarina. Silti hän hyppää elegantisti alton rooliin, kun tarvitaan.

Ihan niin kuin Paganini, jolle Berlioz sävelsi Harold Italiassa -sinfoniansa, jossa on ehkä orkesterikirjallisuuden tunnetuin altto-obligato soolo (tosin Paganini oli tyytymätön siihen, ettei hän saanut soittaa koko teoksen läpi, joten hän kieltäytyi esittämästä sitä).

Hakasalmessa aloitettiin luontevasti Palolan omalla teoksella Fin— ei kun Violandia, mikä oli kantaesitys. Siinä alttoa käsiteltiin radikaalisti uusilla tavoilla. Yleissävy oli lyyrisyydessään päättäväinen, oli pizzicatoja ja rytmikkäitä secco-sointuja, upeassa soolossa melodian lainauksia (mistä?), oli ehkä hieman unkarilaisen tai mustalaismusiikin vihjeitä. Pianossa Tuomas Mali toi esiin teoksen luonteen suurella tarkkuudella ja vivahteikkuudella, hän on armoitettu nykymusiikin esittäjä – muistissa on vuosi sitten, kun hän soitti Erik Bergmanin huippuvaikean sonaatin.

Seuraavaksi oli vuorossa illan toinen tähti Klaus Wiede. Hän on Itävallasta Suomeen v. 2004 muuttanut säveltäjä, joka on palkittu mm. Wienin Gustav Mahler -kilpailussa. Hän on perustanut täällä uudessa kotimaassaan Kantaaottavan musiikin yhdistyksen.

Wieden kappale altolle ja pianolle nimeltä The Birthday of the Infanta koki kantaesityksensä. Sitä luonnehti elegantti, pehmeä sointi; korukuviot viittasivat sävellyksen innoitukseen, Velasquezin kuuluisaan maalaukseen Espanjan Infantasta, Las Meninas. Se oli kuin hidasta sarabande-tanssia. Musiikissa oli vakaa satsillinen rakenne, siinä oli dialogia alton ja pianon välillä, soiva asu täyteläinen ja siro (trilli); oli tiettyä kohtalokasta sävyä ja sukua Satielle.

Ari Romppainen oli itselleni uusi tuttavuus.Aluksi kuultiin kaksi teosta altolle ja pianolle nimeltään Theses II ja Theses. Säveltäjä itse soitti sujuvasti pianoa. Ensiksi mainittu kappale oli aforistista, lyhyistä epitafeista koostuvaa tekstuuria. Musiikki oli ilmeikästä, oli huiluääniä, glissandoja. Jälkimmäisessä oli tiivis harmonia, atonaalista, taustalla rivi. Mieleen tuli Messiaen. Altolla esiintyi itsepintaisia kuvioita, pianolla repetitiota, altolla kadenssi, ja lopuksi dramaattinen kamppailu.

Romppasen japanilaisaiheiset pianoteokset tulkitsi Sari Blå, joka ilmoitti ohjelmassa olevansa myös musiikkifilosofi. 3. Tsubaki oli utuinen, uiskenteleva, mietteliäs. 4. Bara edusti Einfachkeitia, laskevin asteikoin, jotka olivat kuin hapuilevia askelia. Hyvin Blå virittäytyi näihin tunnelmiin.

Klaus Wieden toinen teos oli Aria sopra il buio d’abisso, joka oli tummasävyistä, ehkä Bergistä ja Schönbergistä innoittunutta ’kantaaottavaa’ eli engaged musiikkia. Vihdoinkin kuultiin altolla kaksoisotteita, musiikki jälleen tukevasti rakennettua.

Konsertti huipentui Harri Wessmanin muunnelmateokseen Summer Variations, jota on muusikkopiireissä kuulema kutsuttu ”Summerivariaatioiksi” (1998). Wessman osaa ottaa yleisönsä. Teos oli virtuoosinen ja rohkea, siinä oli mm. yhtenä variaationa tango. Ja finaalissa oli ranskalaisen variétéen väriä. Tästä muodostui alton mahtava triumfi itse asiassa.

Yleisö sai kuulla vielä ylimääräisenä Lauri Saikkolan sonaatin hitaan osan. Liikuttavan melodista suomalaista modernismia, rariteetti.

– Eero Tarasti