Category Archives: Arviot

Alttoviulisti Lilli Maijalan ensikonsertti Sibelius-Akatemiassa antoi kuvan monipuolisesta nuoresta huippuammattilaisesta, jolta löytyy niin solistista kuin kamarimusiikillista suvereeniutta. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui alttoviululle ja harmonikalle muokatuista duoista, jossa Niko Kumpuvaara tarjosi Maijalalle tasavahvan vastuksen. Ensimmäiseksi kuultiin J. S. Bachin (1685–1750) Sonaatti D-duuri BWV 1028 (alun perin viola da gamballe ja cembalolle), jossa huomio kiinnittyi erityisesti luontevaan barokkifraseeraukseen ja sopivilta kuulostaviin tempoihin. Soitto oli elävää menemättä liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, jotka olisivat rikkoneet peruspulssia.

Nykyisellä Etelä-Korean alueella syntyneen Isang Yunin (1917–1995) Duo vuodelta 1976 (alun perin alttoviululle ja pianolle) jakaantui neljään jaksoon, joissa käytiin läpi erilaisia tunnelmia alkaen rauhallisemmista pitkistä diskanttivoittoisista äänistä ja soinneista päätyen virtuoosiseen rymistelyyn, joka rauhoittui jälleen loppua kohti. Alttoviulu ja harmonikka toimivat mielestäni parhaiten juuri tässä teoksessa, eikä Maijalan viulun kielen katkeaminen kesken soiton häirinnyt duon sisäistynyttä ja rohkeaa tulkintaa.

Alttoviulu–harmonikka-duon viimeisenä kappaleena oli Igor Stravinskyn (1882–1971) Suite Italienne, joka oli tässä konsertissa oikeastaan sovituksen sovituksen sovituksen sovitus(!): Stravinsky sävelsi balettinsa Pulcinella (1919–20) Giovanni Battista Pergolesin (1710–1736) teosten (tai Pergolesin sävellyksiksi luulemiensa teosten) pohjalta. Baletista hän muokkasi useita eri sarjoja konserttikäyttöön, joista yksi on sovitus viululle ja pianolle. Alttoviulisti Robert Bridges on puolestaan muokannut tämän sovituksen pianolle ja alttoviululle, josta tämän illan duo oli mukauttanut sarjaa kokoonpanolleen sopivammaksi.

Esityksessä oli paljon hyvää Maijalan rouhevasointisen mutta ketterän sekä Kumpuvaaran konstailemattoman ja sopivasti pelimannityylisen soiton takia. Valitettavasti harmonikasta ei mielestäni kuulunut riittävästi tärkeitä bassolinjoja, mikä ei ollut soittajan vaan soittimen syy. Pianolla esitettynä linjat olisivat erottuneet selkeämmin, vaikka toki esitys diskanttivoittoisenakin oli mukaansatempaavaa ja hauskaa kuunneltavaa.

Väliajan jälkeen kokoonpano muuttui trioksi, jossa Maijalan partnereina olivat pianisti Anna Kuvaja ja sellisti Johannes Rostamo. Kaija Saariahon (s. 1952) Je sens un deuxième coeur (2003) on liian harvoin Suomessa kuultu täysipainoinen kamarimusiikkiteos harvinaiselle kokoonpanolle. Viisiosaisen teoksen inspiraation lähteenä ovat olleet samaan aikaan valmisteilla olevan Adriana Mater -oopperan hahmot, vaikka Saariaho kertookin käyttäneensä materiaalia lopulta abstraktisti. Maijala, Kuvaja ja Rostamo olivat parhaimmillaan erityisesti teoksen nopeissa osissa (2. Ouvre-moi, vite ja 4. Il faut que j’entre), jotka ovat Saariahon mukaan ”tutkielmia soittimellisesta energiasta”. On aina vaikuttavaa, kun muusikot soittavat yhtä aikaa äkkiarvaamattomia rytmejä. Ihailin myös tapaa, jolla trion jäsenet muotoilivat fraaseja – poissa oli ”nyt toteutetaan nuottikuvaa mahdollisimman oikein ja unohdetaan tulkinta” -tyyppinen ote, jota liian usein kuulee nykymusiikkia esitettäessä.

Konsertin päätösnumerona oli Johannes Brahmsin (1833–1897) Klarinettitrio a-molli op.114, josta säveltäjällä oli myös vaihtoehtoinen versio alttoviululle, sellolle ja pianolle. Suurin muutos tälle kokoonpanolle ei ollut niinkään klarinetin korvaaminen alttoviululla, vaan soittimien roolien keskinäinen muuttuminen: sello jää jonkin verran jalkoihin kun se ei enää ole ainoana jousisoittimena. Melodian siirtyessä korkeammasta soittimesta matalammalle (jota tapahtuu verraten usein ko. triossa) ei sellon sisääntulo tuo yhtä paljon lisäpainoa kuin klarinetin ja sellon yhdistelmässä. Tästä huolimatta trio oli nautittava, musikaalinen kokonaisuus, josta mieleen jäi Andante grazioso –osan vaivaton, tanssillinen liihottelu. Yleisö palkitsi Maijalan onnistuneen ensikonsertin raikuvin aplodein.

Joskus turhan suuret odotukset kostautuvat. Olen kuullut Mariinski-teatterin orkesteria Valeri Gergijevin johdolla kerran aiemmin, jolloin Pietarin filharmonian salissa Skrjabinin Ekstaasirunoelma lihaisine trumpetteineen ja polttavan hehkuvine jousineen painui lähtemättömästi mieleeni.

Nyt, vuosia myöhemmin, ilta Rodion Stsedrinin Lumotun vaeltajan parissa jätti olon perin hämmentyneeksi. Stsedrin tunnetaan maailmalla etupäässä balettimusiikista, jota hän on säveltänyt runsaasti vaimonsa Maja Plisetskajan tanssittavaksi. Näistä tunnetuin lienee konserttinumeronakin esitettävä, aivan viehättävä Carmen-sarja. Sitten on huumorilla ryyditettyä neoklassismia, kuten pianohumoreski ja pikkukappale Albenizin tyyliin, harmittomia mutta ihan hassuja kappaleita molemmat.

Uusklassismi on hankala tyyli, asiat kun on enimmäkseen saatu sanottua jo kauan sitten, usein vieläpä hyvin. Viimeksi mainituissa yhteyksissä Stsedrinin kuudenkymmenen vuoden takainen sävelkieli kuitenkin toimii. Lumotussa vaeltajassa – oopperassa 2000-luvulta – ei.

Neuvostosäveltäjien liiton pitkäaikaisen puheenjohtajan säveltämässä musiikissa on toki kauniita ja taiten orkestroituja kohtia, kuten kuoron soimaan jättämiä eteerisiä klustereita tai etäännytettyä kansanlaulumelodiikkaa. Aivan loppupuolella toivat piristystä antheilmainen sireeni ja patarummun glissandot. Mutta enimmäkseen ihmettelin, kuinka musiikista oli saatu niin kertakaikkisen pysähtynyttä. Säveliä oli kyllä aseteltu taidokkaasti peräjälkeen, mutta niistä oli riisuttu lähes kaikki merkityksellisyys ja ilmaisuvoima. Kaikki oli kuultu jo aiemmin, ja toisteinen, jankkaava satsi kuulosti impotentilta.

Etukäteispuffeissa jostain syystä aina mainittujen balalaikan ja muiden kansansoittimien musiikkiin tuoma eksotiikka oli höyhenenkevyttä. Tataarien tanssillisesta hevoskohtauksestakin puuttui meininki.

Kuoron työskentelystä sai välillä vaikutelman, että olisimme olleet seuraamassa harjoitusta. Muuten olkien täyttämä, monitasoinen näyttämökuva hidastettuine sadonkorjuubaletteineen oli kaunis, mutta nuotteja pläränneet ja välillä korvia tai neniä rapsutelleet kuorolaiset tekivät tahattoman brechtiläisen vaikutuksen. Ehkä vieras sali ja etäisyys orkesteriin vaikuttivat, mutta varsinkin miesäänten sävelpuhtaus oli ajoittain melko horjuvaa. Aleatoriset kohdat olivat epämääräisiä.

Orkesteri oli kokonaisuudessaan aivan liian epäpuhdas ja -tarkka voidakseen tällä kertaa tulla verratuksi huippukokoonpanoihin. Tosin ykköstrumpetti oli nytkin mehevä, ja aina ajoittain muutkin vasket ja soitinryhmät innostuivat rosoiseen alkuvoimaan.

Illan kolme solistia olivat komea- ja kaunisäänisiä ja eläytyivät voimakkaasti rooleihinsa, joiden ilmaisuun kuului välillä ihmeen ärsyttävää anemiaa. Sävelpuhtaus oli kyllä heilläkin, Stsedrinin pieniin ja suuriin sekunteihin paljolti nojaavan melodiikan keskellä, välillä liian epämääräistä ja harmaata.

Jos suomalaiset muusikot joskus luetteloivat saavutuksiaan, ei Venäjällä olla pekkaa pahempia: säveltäjä Stsedrinistä saamme tietää, että hänelle on myönnetty muun muassa Davosin maailman talousfoorumin kristallipalkinto, 3. luokan kunniamerkki ”palveluksista isänmaalle” sekä Pittsburghin sinfoniaorkesterin Vuoden säveltäjän arvonimi.

Voi tietysti olla, että minulta jäi kokonaan tavoittamatta jokin Lumotun vaeltajan myyttis-venäläinen aspekti, ja arvioni on kohtuuton. Mariinski-teatterin ohjelmistossa olisi kuitenkin ollut tällä hetkellä Tsaikovskin Patarouva ja Jevgeni Onegin, Borodinin Prinssi Igor ja kiinnostavalta vaikuttava kolmen yksinäytöksisen oopperan Gogoliadi. Olisivatpa tuoneet Kansallisoopperaan mieluummin jonkin näistä!

Jos Patricia Kopatchinskajan tassuttelusta lavalle paljasjaloin ei vielä ollut saanut vinkkiä, viimeistään Arnold Schönbergin viulukonserton avaavalla kohotahdilla tuli selväksi, että paikalla oli hieman toisenlainen viulusolisti, sellainen, joka ei haurasta ääntä pelkää.

Schönbergin kummallinen konsertto herättää ristiriitaisia tunteita: yhtäältä käy selväksi säveltäjän miltei pakkomielteinen kiinnostus ekspressiivisyyteen, jota laajat dissonoivat soinnut, herkeämätön intensiteetti ja solistin laajat hypyt ja hankalat kolmois- ja nelosotteet ilmentävät. Toisaalta, kuten säveltäjän erääissä muissakin teoksissa, on emotionaalinen vaikutelma välillä kuivakka ja akateeminen.

Kopatchinskajan vauhdikas temperamentti teki teokselle hyvää. Ihailin viulistin artikulaation monimuotoisuutta, vikkelien jaksojen vastaanpanematonta svengiä ja huiluäänten kirkkautta. Torinolaisesta Giovanni Pressenda -viulusta hän sai tumman ja lämpimän soinnin.

Radion sinfoniaorkesterikin soitti hyvin, vaikka kapellimestari Ilan Volkovin olisikin välisoitoissa suonut erittelevän tiheän kontrapunktin Haupt- ja Nebenstimmejä vielä enemmän. Orkesterin entinen konserttimestari Hannele Segerstam oli kirjoittanut käsiohjelmaan poikkeuksellisen henkilökohtaisen, siksi myös mielenkiintoisen esittelytekstin.

Ylimääräisenä saatiin nähdä ja kuulla täydellisesti ajoitettu, alle minuutin mittainen hetki musiikkiteatteria. Villin pikkukappaleen elementit soittajan ääntelyineen olivat osin samoja kuin Jörg Widmannin harmittoman oloisessa Con Briossa, joka taas sai pohtimaan huumoria vaikeana lajina. Puhaltajille kirjoitetut suhistelut Beethoven-fragmentteihin yhdistettyinä toivat mieleen Spike Jonesin ja PDQ Bachin kieli syvemmällä poskessa mutta juurevammin tekemän musiikin.

Väliajan jälkeinen espanjalaisväritteinen ranskalaismusiikki oli parhaimmillaan Maurice Ravelin Bolerossa, jonka hypnoottisesta otteesta Jani Niinimäen pikkurumpu paljolti vastasi. Mieleen jäi erityisesti Jussi Särkän fagottisoolo.

Colin Matthewsin orkestroimista Claude Debussyn preludeista en aivan vakuuttunut. Rytmit, varsinkin ensimmäisessä osassa, olisivat voineet kuulostaa espanjalaisemmilta – siis pidättyneellä, arvokkaalla tavalla intohimoisemmilta – ja kapellimestari Volkov olisi kenties voinut tässä auttaa. Toisen osan alussa cornot fraseerasivat hyvin kauniisti, vaikka samaisen osan loppu hieman lipsahtikin.

Helsingin kamarikuoro ja Helsingin Barokkiorkesteri esittivät sunnuntai-iltana Kallion kirkossa niin koskettavan ja mukaansatempaavan näkemyksen J.S. Bachin Johannes-passiosta, ettei ole vaikea ajatella tämänkin kirkkodraaman olleen aikanaan hyvin henkilökohtainen kokemus niin säveltäjälleen kuin esittäjilleen ja yleisölleen. Read More →

Sävellyskonsertti perisuomalaisena instituutiona on pahimmillaan jäykähkö rituaali, johon säveltäjä on kerännyt kokoon kaiken esittämättä jääneen tuotantonsa. Sellaisen konsertin kansoittavat säveltäjän sukulaiset ja tuttavat pelkästä velvollisuudentunnosta. Kuten ennalta saattoi arvata, ei Jovanka Trbojevic suostunut seuraamaan kangistuneita kansallisia kaavojamme. Ovien avautuessa Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisaliin kutsui miellyttävän levollinen musiikki yleisöä astumaan peremmälle. Konsertin muusikot, säveltäjä pianon ääressä, improvisoivat Trbojevicin filmimusiikin pohjalta (Erja Dammertin ohjaama dokumenttielokuva Arvoitusten huone vuodelta 2006). Improvisoinnissa erityisesti laulaja Aija Puurtinen tuntui olevan omassa elementissään: hän sai aikaan laajan skaalan mitä erikoisempia ääniä vikinöistä korahduksiin mikrofonin välityksellä. Samalla nämä ”ääniefektit” sulautuivat elimellisesti muiden soittamaan musiikkiin. En voinut välttyä pieneltä pettymyksen tunteelta sinä hetkenä, kun improvisaatio loppui ja ”virallinen” konserttiosuus alkoi. Onneksi Jovankan sympaattiset välijuonnot pitivät yllä välittömyyden tunnelmaa.

Konsertin alkupuoliskolla kuulimme kolme kantaesitystä:

Ensimmäinen teos oli Ismo Eskelisen tilaama ja kantaesittämä soolokitarateos Hysteria (2005-2007), joka perustuu T.S. Eliotin samannimiseen runoon. Kestoltaan laaja ja kitaran soittotapoja monipuolisesti hyödyntävä teos sai innoittuneen ja mukaansatempaavan esityksen. Aivan hysteriaan saakka musiikki ei päässyt yltymään, rauhoittajana taisi toimia runon peribrittiläinen iltapäivätee puutarhassa.

Hello, darling – nothing personal! –vokaaliteoksen oli nähtävästi tarkoitus olla koominen stand up –numero. Esittäjien (Aija Puurtinen, laulu ja Jovanka Trbojevic, piano) huomio tuntui siinä määrin jähmettyvän nuotinluvun ongelmiin, ettei esityksessä päässyt syntymään vapauttavaa kommunikointia yleisön kanssa. Niinpä teoksen tekstinä toimiva huvittavan-traaginen SMS-viestiin perustuva anekdootti jäi ainakin minulle hieman hämäräksi. Piano-osuuden säestyskuviot toivat jotenkin etäisesti mieleen Francis Poulencin laulut.

The Ashvamedha Horse sähkökitaralle ja nauhalle on syntynyt oheistuotteena konsertissa väliajan jälkeen kuullusta laajasta radiofonisesta teoksesta. Intialaiseen mytologiaan liittyvän teoksen ensimmäisessä osassa Raoul Björkenheimin melodisesti tarinoiva sähkökitara ja nauhalta kuuluva vesilammikoissa ravaava yhtenään hirnahteleva hevonen tuntuivat edustavan kahta toisilleen täysin vierasta maailmaa. Toisessa osassa maailmat vähitellen löysivät toisensa ja sähkökitaran soinnut sulautuivat höyryveturiksi muuntautuviin hevosääniin. Rytminen draivi vapautui liikkeelle ja musiikki fiilisteli klubimaisesti. Kolmannessa osassa syntyi erityisen kaunista ja koskettavaa musiikkia, kun Björkenheim soitti heleitä huiluääniä jousella ja nauhalta kuului etäisenä kontrastina hiljaista metallista kohinaa.

Konsertin päätöksenä ja huipennuksena väliajalla hieman harventunut yleisö keskittyi kuuntelemaan viime syksynä Prix Italia -kilpailun voittanutta 40-minuutin kestoista CreationGame-teosta. Radiofoninen ”luomiskertomus” kuuluu yhdessä Heart in a Plastic Bag (2003-2005) –oopperan kanssa Trbojevicin pääteoksiin. Olin kuunnellut CreationGamen aikaisemmin radiosta, mutta vasta nyt kamarimusiikkisalin ihanteellisissa äänentoisto-olosuhteissa kuultuna teoksen monitasoinen ja rikas äänimaailma pääsi oikeuksiinsa. Trbojevic on tehnyt tiivistä yhteistyötä ääniteknikko James Andeanin kanssa. Jyrki Kiiskisen kirjoittama teksti onnistuu yhdistämään lapsenmielisen leikkisyyden ja järkyttävän vision ihmisen pohjattomasta raadollisuudesta. Jovankan omat lapset Vuk ja Tara lukevat tieteellis-raamatullista tekstiä raikkaan spontaanisti, juuri niin kuin lapsilla on tapana tehdä. Oman lisänsä konserttiversion kantaesitykseen toivat Aino Palmun suunnittelemat valokuviot konserttisalin takaseinälle.