Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Tiedote: Valamon luostarissa juhlistetaan Sibeliusta

21.7.2015 15:06 , Jätä kommentti ,
Valamon luostari

Valamon luostari

Valamon luostarin loppukesän ohjelmatarjonta jatkuu musiikkipainotteisella linjalla. Luostarilla on menossa juhlavuosi: tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Valamon luostari muutti Heinävedelle.

3711565-110332-18148451jaakkolaElokuussa Valamossa muistetaan juhlavuottavaan viettävää Sibeliusta. Mezzosopraano Annastiina Tahkola esiintyy pianisti Ilkka Paanasen kanssa 13.8. esittäen Sibeliuksen tuotannon lisäksi myös T. Kuulan ja O. Merikannon sävellyksiä. Tahkola nousi suuren yleisön tietoisuuteen voitettuaan 1. Kansainvälisen Sibelius-laulukilpailun vuonna 2007. Tahkolan vuolas ja tulkinnoista kiitelty ääni taipuu niin dramatiikkaan kuin herkkyyteen. Tahkola on vieraillut solistina mm. Joensuun, Jyväskylän, Kouvolan, Lappeenrannan, Oulun, Porin sekä Turun kaupunginorkesterien konserteissa, sekä tehnyt runsaasti yhteistyötä eri sotilassoittokuntien sekä kamariyhtyeiden kanssa. Tahkola on mukana myös tammikuussa julkaistulla Jean Sibelius 150 -levyllä, jolla hän tulkitsee lauluja opuksesta 13. Levy sisältää uusia sovituksia mm. Finlandiasta ja Karelia-sarjasta.

3711567-677129-18148451jussilaElokuun kolmannella viikolla kuullaan pianisti Rauno Jussilaa hänen esittäessä kuulijoiden toivesävelmiä neljänä peräkkäisenä iltana 17.-20.8. Jussila on pitkän linjan pianisti, joka on opettanut pianonsoittoa vuodesta 1976 alkaen Lahden konservatoriossa ja ammattikorkeakoulussa. Hän on esiintynyt kamarimuusikkona ja soolopianistina, aktiivisemmin muutaman viime vuoden ajan. Valamon luostarissa Rauno Jussila on vakituinen esiintyjävieras.

Kesän jälkeen Valamoon saadaan jälleen näytteille väkevä kattaus kansallisten ja kansainvälisten kuuluisuuksien taidetta. Mestarin jälki II -näyttely tuo luostariin muun muassa useita Rembrandtin, Salvador Dalín, Marc Chagallin ja Andy Warholin kristillisaiheisia teoksia. Ensimmäinen Mestarin jälki -näyttely vuonna 2014 houkutteli paikalle ennätysyleisön, 7300 kävijää.

Lisätietoja:
munkki Simeon
puh 044 4259 232
simeon@valamo.fi

Valamon munkkiluostari on ortodoksisen uskonelämän ja kulttuurin elävä keskus. Heinävedellä jo 75 vuotta sijainnut luostari ottaa vieraita vastaan ympäri vuoden. Nykypäivän ihmiselle luostarin levollinen ilmapiiri ja ympäröivä luonto tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden rauhoittumiseen kaukana kaikesta kiireestä.

Valamon munkkiluostarin veljestö elää hengellistä yhteisöelämää, joka pohjautuu ortodoksisen kirkon askeesin perintöön. Vanhan perinteen mukaan luostarin tulee elättää itse itsensä. Nykyisin Valamon pääelinkeino on matkailu: luostarissa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vieraita, ja kaikki matkailusta saadut tuotot käytetään suoraan luostarin ylläpitoon ja kehittämiseen.

www.valamo.fi

Kategoria: TIEDOTTEET

Mariinskin festivaali Mikkelissä

10.7.2015 22:19 , Jätä kommentti ,

Jokakesäinen perinne, Mikkelin musiikkijuhlat, käynnistyi lauantaina 4.7. Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla, jota johti tällä kertaa Jyrki Lasonpalo, orkesterin konserttimestari. Hän on tunnettu erinomaisena ja monipuolisena muusikkona, ja soiva tulos oli sen mukainen. Ikävä kyllä kuulin vain konsertin viimeisen numeron, Sibeliuksen Voces intimaen, jota voi hyvin soittaa myös jousiorkesteriversiona. Sibeliuksen ’linjataide’, mestarillinen äänenkuljetus nopeissakin kuvioissa aivan niin kuin Grundlagen des linearen Kontrapunktes opettaa toteutui tarkkuudella ja schwungilla. Scherzo-osan ranskalaisvaikutteet tulivat esille ilmeisinä.

Itse Mariinskin konsertti alkoi vain varttitunnin myöhässä vaikka käytävillä kerrottiin, että Valeri Gergijev olisi Pietarissa myöhästynyt junasta. Sitä paitsi jotkut pelkäsivät koko festivaalin peruuntumista Venäjän vastavetona Suomen Etyj-päätökselle. Joka tapauksessa lavalle asteli aivan uusia muusikoita. Kuulemma viime hetkellä 45 soittajaa oli vaihdettu toisiin, mikä aiheutti viisumipulmia. Tämä vaikuttikin Mariinskin nuoriso-orkesterilta; yhtään samaa soittajaa kahdenkymmenen vuoden takaa, mitä olen näitä festivaaleja seurannut, en kyennyt erottamaan. Gergijevin ensimmäinen konsertti oli omistettu pääpainoisesti Sibeliukselle. Ensinumero oli Tuonelan joutsen, tuo suomalainen wagneriaanis-chaussonilainen musiikillinen fantasia. Ennen väliaikaa kuultiin myös konsertto, Tshaikovskin b-molli ja siihen oli luvattu äskeisen Tshaikovski-kilpailun voittajapianisti solistiksi. Nuori herra Dmitri Maslejev kaukaa Siperiasta ei tullutkaan, mutta hänet korvasi toisen palkinnon saanut amerikkalais-taiwanilainen George Li. Häntä oli jo sosiaalisessa mediassa mainostettu kilpailun varsinaiseksi voittajaksi. Tulkinta oli tuota räjähtävää superteknistä ihmettä. Tuli mieleen muuan suomalainen nuori pianisti, joka konservatorion koesoiton jälkeen kysyi: ”Soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti!” Teknisessä mielessä ei taituruutta voisi viedä pidemmälle kuin Lin tulkinnassa. Silti parhaiten jäi mieleen scherzo-osan pitsimäinen kuviointi orkesterin kanssa viehättävänä yksityiskohtana. Li soittaa kaikella sillä bravuurilla, jolla kilpailun jälkeen uskaltaa rentoutua. Silti totean: tätä musiikkia ei ole koskaan kirjoitettu tällaiseen kansainvälisen kilpailun käyttöön, joka pyyhkii yli musiikin sisällön, sanoman ja puhuttelevuuden.

Sibeliuksen 1. sinfonia osoitti, että Gergijevin näkemys suomalaismestarista oli muuttunut, kehittynyt ja syventynyt. Jos aiemmin Mikkelin yleisö vierasti Gergijevin dramaattisia tulkintoja niin kuin vain oopperaorkesteri kykenee soittamaan, kaikella kunnioituksella, niin nyt tempoja oli hidastettu ja eri teemaryhmien annettiin hengittää vapaasti. Tämä antoi myös tilaisuuden yksittäisten soittajien virtuoosisille suorituksille. Mutta venäläistä ja aidosti tshaikovskiaanista oli jousien cantilena, vastustamattomasti mukanaan vievä sekä vaskien täsmälliset kuorot. Sibelius on hyvin lähellä Tshaikovskia tässä teoksessaan. Sinfonian loppuratkaisu kääntyy traagiseksi viime metreillä – Ilmari Krohn piti tätä teosta Kalevalan Kullervon tarun tulkintana. Mutta silti mieleen jää soimaan vapauttavan duurihymnin melos ja intonaatio à la Brahms.

Konsertin huippukohta oli kuitenkin ylimääräinen, Tshaikovskin Kukkaisvalssi, joka alkoi loistokkaalla harppusoololla ja melko verkkaisessa tempossa, vasta lopussa se kiihtyi valssin pyörteisiin. Sointi oli täysin lumoava; en usko, että mikään orkesteri maailmassa kykenee soittamaan tätä ja Pähkinänsärkijää näin autenttisesti. Tämä balettihan on Tshaikovskin pääteos, läpeensä nerokas ja venäläisen kulttuurin lahja Euroopalle ja maailmalle.

Festivaalin toinen päivä sunnuntaina 5.7.

Iltapäivämatineassa esiintyi latvialainen nuori pariskunta, sopraano Elina Shimkus ja pianisti Vestards Shimkus. Elina Shimkusilla oli ensiksi ohjelmistossaan italialaisia opera buffa -aarioita, mutta ehkä enemmän kotonaan hän oli Rahmaninovissa ja Dvořákin Rusalkassa, sekä ylimääräisessä Puccinin Gianni Schicchin aariassa. Vestards Shimkus soitti säveltäjän otteella Wagnerin Isolden lemmenkuoloa suosien erityisesti matalan rekisterin ärhäkkää sointia. Hän opiskelee sävellystä latvialaisen minimalistin Peteris Vasksin johdolla. Shimkus on monipuolinen lahjakkuus, joka säestäessään pehmensi sointinsa sopivasti.

Illan orkesterikonsertti keskittyi Edgar Elgariin. Pomp and Circumstances -marssin haluaa aina kuulla, erityisesti sen hymnin takia, jota lauletaankin – kuten Sibeliuksen Finlandiaa – ja sanoilla ’Land of hope and glory’. Se on ’very British’ voisi sanoa, mutta se ei ole sävyltään sama kuin esim. Tshaikovskin keisarityyli vaan se on majesteettisuudessaan pehmeämpi, ylevä, ’sublime’, siinä mielessä. Charles Rosen soitti kerran pilan päiten Helsingin yliopiston juhlasalissa Elgarin hymniä ja Wagnerin Parsifalin ritarien kuoroa ehtoollisen jälkeen, aivan samat kuviot! Illan päätösnumerona oli Elgarin Enigma-muunnelmat, 14 variaatiota teemasta, joka ei olekaan – yllätys yllätys – se mikä kuullaan aluksi, vaan tuntematon, jääden taustalle. Mikä tämä enigma-teema on, on ollut loppumattoman pohdinnan kohde. Elgar itse sanoi, että se on jokin aivan tuttu pitkä teema, joka ei koskaan esiinny teoksessa sellaisenaan. Arvauksia on ollut lukemattomia, mm. Julian Rushton on tarkastellut sitä perusteellisesti. Olennaista on teeman karaktääri ’dark saying’, kuten Elgar itse sanoi. On arvailtu kaikkea Händelistä Brahmsiin ja God Save the Kingiin ja Rule Britannia – jota niinikään Wagner piti brittiläisen rodun aidoimpana ilmauksena. Joka tapauksessa ehkä joku semiootikko pystyisi ratkaisemaan Enigman arvoituksen. Tilanne on analoginen Sibeliuksen Tapiolan kanssa, siinäkään ei perusmotiivia koskaan kuulla suoraan, vaan se on taustalla generoiden kaikki pinta-aiheet. Kannattaa lukea Erkki Salmenhaaran tutkielma Tapiolasta. Sinänsä variaatiot kuvaavat Elgarin ystäviä ja heidän luonteenpiirteitään, kuuluisin nimeltä Nimrod, vakava muunnelma (nimi viittaa Vanhan Testamentin profeettaan),jota soitetaan usein erillisenä numerona vähän niin kuin Barberin Adagiota Yhdysvalloissa.

Illan huipuksi muodostui nuoren kilpailuvoittajan (2. palkinto) Yu-chien Zeng, 20 v., Tshaikovskin viulukonsertto. Uskomatonta soittoa, viulisti kotoisin Taiwanista, mutta viimeisin koulutus Philadelphian Curtis-instituutissa. Taas näyttö, ettei länsimainen taidemusiikki tunne kulttuurirajoja. Kaikki oli musiikillisesti oikein, jokainen sävy paikallaan, fraseeraus, puhuttelevuus, ilmaisevuus, tempot oikeat, ei hysteeriset kuten usein kilpailujen jälkeen. Tämä oli puhdasta musisointia, erityisesti viulun alarekisterin ilmaisevuus esikuvallista. Ennen kaikkea: Zeng on muusikko, joka ymmärtää kaiken mitä soittaa. Tämä oli näin jälkikäteen arvioiden koko festivaalin solistinen huippu.

Välissä esiintyi myös erittäin vaikuttava sopraano, mahtavaääninen Julia Matotshkina, Petroskoista kotoisin, mutta jo keskellä loistokasta uraa. Hän esitti aariat Berliozin Les Troyens ja Tshaikovskin Jeanne d’Arc -oopperoista.

Kolmas ilta

Mariinskin kolmantena iltana maanantaina 6.7. oli Tshaikovski jälleen pääsäveltäjä. Sello-kilpailussa palkittu ’meidän’ Jonathan Roozemanimme esitti Rokokoo-muunnelmat vakuuttavalla bravuurilla ja nuorella raikkaudella. Aina kun tätä kuulee tulee tietenkin mieleen Arto Noraksen tulkinta , joka on erittäin klassishenkinen ja siro. Roozeman toi esiin teoksen virtuoosisuuden, mutta eläytyi liikuttavasti myös mollitaitteeseen.

Alkunumero, Bartókin sarja baletista Puinen prinssi kuulostaa kuin Prokofjevilta, pohjimmaltaan kolmisointuja sivusävelin. Balakirev taas oli venäläisen ja orientaalisen musiikin aarreaitta muille Viiden koulun säveltäjille. Oli hienoa saada verrata tuota tuttua teemaa hänellä ja sitten Tshaikovskilla 4. sinfoniassa. 4. sinfonia on täysin elämäkerrallinen ja loppuun saakka säveltäjä pitää kuulijan epätietoisena, miten tämä draama päättyy. Aivan lopussa se kääntyy voitoksi, hieman niin kuin Mikki Hiiri merihädässä uhkaavien seikkailujen jälkeen. Sitä paitsi Sibeliuksen Lemminkäisen kotiinpaluu on hyvin samankaltainen ’happy end’. Ylimääräisenä kuultu poloneesi Eugen Oneginista oli venäläisen musiikin ja keisarikauden juhlaa. Miten usein Mannerheim saikaan kuulla tätä Pietarin chevalier-kaartin tanssiaisissa.

Finaali

”Finaali on banaali”, sanoi kerran Tapani Valsta pianotunnilla. Mutta näin ei onneksi ollut Mariinskin festivaalissa. Viimeisen illan, tiistain 7.7. tähti oli tietenkin 13-vuotias ihmelapsi pianisti Aleksandr Malofejev, lukuisten kilpailujen voittaja ja ilmiömäisen monipuolinen lahjakkuus. Musiikin henki on asettunut tuohon vaaleaa pikkupoikaan. Hän soitti Saint-Saënsin g-molli-konserton uskomattomalla bravuurilla. Mutta nyt voisi vähän rentoutuakin ja tuoda esiin musiikin ranskalaisia nyansseja, vaikka teos alkaa aivan Bach-tyylisesti. Viimeinen osa on tarantella, se on tietenkin hurja tanssi, mutta tempo oli ylinopea. Miksei kapellimestari hillinnyt sitä? Nuoren ihmisen aivot toimivat salamannopeudella mutta musiikki on tehty tiettyjen lakien ja toposten mukaan. Ylimääräisenä Malofejev soitti Stravinskyn Petrushkaa ja paljasti itsestään aivan uusia puolia. Hän haltioitti yleisön perkussiivisilla rytmeillään.

Rimski-Korsakovin sarja oopperasta Legenda Tsaari Saltanista oli erinomainen valinta. Tätä musiikkia kuulee äärimmäisen harvoin sen kotimaan ulkopuolella. Itse kuulin tämän oopperan kolme kertaa Yhdysvalloissa Indianassa, Bloomingtonin Musical Arts Centerissa v. 1987 ihastuttavana ’Indiana Russian style’ -versiona. Teos on värikylläinen ja loistokas satuooppera; sen hittinumeroa Kimalaisen lentoa ei ollut valittu tähän sarjaan. Illan sinfoniana oli Rahmaninovin ensimmäinen. Se sai ensiesityksessä Pietarissa 1897 murhaavan arvostelun. Cesar Cui kutsui sitä musiikiksi Egyptin seitsemään vitsaukseen. Säveltäjä masentui niin, että hänet lähetettiin Leo Tolstoin luo saamaan lohdutusta, mutta siitä ei ollut apua. Sinfoniaa vaivaakin tietty temaattisen aineksen neutraalisuus, narratiivisen kulun puute, kuulijan on yhä vaikea päästä perille, mistä on kysymys. Onneksi Gergijev pelasti illan johtamalla ylimääräisenä Stravinskyn Tulilinnun finaalin. Eldfågel – sanoi Oscar Parland romaanissaan, tuli ihan mieleen!

Toivotaan vain, että Mikkelin loistava Mariinski-festivaali jatkuu. Se tarjoaa aina ainutlaatuista kuultavaa Suomen maaseudulla. Yleisössä sillä on uskolliset kannattajansa ja tukijansa.

— Eero Tarasti

http://www.mikkelinmusiikkijuhlat.fi/

Kategoria: Arviot, Konsertit

Arvio: Soittoääniä ja soitettua hiljaisuutta – perjantai 26.6. Avantin Suvisoitossa

3.7.2015 9:34 , Jätä kommentti ,

kuvat (c) Heikki Tuuli.

ronchetti2

kuvat (c) Heikki Tuuli.

Avantin Suvisoitto toi viime viikolla jälleen kaivattua lisäystä kesäkuun musiikkitarjontaan muun muassa pääkaupunkiseudun klasariyleisölle. Itse ehdin perjantaina kuulla Taidetehtaan klo 18 konsertin ja onnekseni myös festivaalin Sävellyspajaan osallistuneiden säveltäjien monipuolisen ohjelman Kulttuuritalo Grandissa. Suvisoiton lippujen hinnoittelussa on merkillepantavaa, ettei tarjolla ole minkäänlaista sarjalippua. Suuri osa muualta tulevasta yleisöstä pitänee vierailunsa hyvien kulkuyhteyksien vuoksi yksipäiväisenä, mutta toisaalta esimerkiksi päiväkohtaiselle lipputyypille luulisi olevan kysyntää.

Sävellyspajan ohjenuorana oli tänä vuonna säveltäjän oman esittävän osuuden sisällyttäminen teoksiin, joiden kokoonpanona käytössä olivat Avantin jouset ja lyömäsoittimet Magnus Lindbergin johdolla. Eetu Ranta-aho soitti pasuunaa konsertin aloittaneessa melodisessa kappaleessaan Kinkakuji, joka alkoi hyödyntämällä osiin purettua soolosoitinta, mutta jatkui perinteisellä ilmaisulla. New Yorkilaisen Tomek Regulskin instrumenttina Waterfallissa oli eri tavoin ja eri puolilta soitettu sitar vahvistettuna, kun taas Juhani T. Vesikkala ja uusiseelantilainen Sarah Ballard toimivat omien sävellystensä laulusolisteina. Rennolla klassisella äänenkäytöllä laulava Ballard korosti tavoitelleensa äänensä ilmenemistä yhtenä soittimena muiden joukossa, mutta vaikka Bright cold soi kauniisti, idea vaikutti hieman keskeneräiseltä. Laulettavana oli nimittäin Chris Holdawayn tekstiä, josta ei ainakaan salin taemmassa osassa voinut saada selvää. Instrumentaalisempaa, joskin myös solistisempaa oli taitavasti äänteitä esittelevä, hyvin orkesterin kanssa kommunikoiva vahvistettu vokaali–ilmaisu Vesikkalan Marginaliassa.

Stephen Yipin ja Walter Sallisen live-työvälineeksi oli puolestaan valikoitunut piano. Teksasissa työskentelevän hongkongilaissyntyisen Yipin teos In a silent way II oli iltapäivän pisin, ja käytti orkesteria vakain ottein; Sallisen Hohkan soinnin ja volyymin loppuhuipennukseen liikuttiin loimuavan tehokkaasti. Humoristisin lähestymistapa oli Yhdysvalloissa vaikuttavalla korealaissyntyisellä Jung Yoon Wiellä, joka rakensi kappaleensa Telephone iPhonen Xylophone-soittoäänen ympärille. Teos ei ollut pelkkä toimiva vitsi: orkesteri hajotti soittoäänen sitä ensin toistettuaan pian miellyttäviksi, itsessään kiehtoviksi sukulaissoinneiksi, joissa ksylofonillakin oli osansa. Tomi Räisäsen kanssa pajaa vetänyt Jukka Tiensuu toimi iltapäivän rytmittäjänä naurua hersyttävillä, töksäyttelevillä juonnoillaan ja säveltäjähaastatteluilla, joissa huumorihakuisuutta oli välillä liikaakin.

Taidetehtaan Avanti!-salissa Claude Debussyn balettisuunnitelmaan pohjaavan Lucia Ronchettin Le palais du silencen (2013) ja taiteellisen suunnittelijan Matthias Pintscherin Sonic Eclipsen (2009-10) välillä kuultiin Arnold Schönbergin klassikko, ensimmäinen kamarisinfonia vuodelta 1907. Siinä ainakin salin keskiosassa jousten sointi kuului paikoin hieman ohuena. Kiihkeässä teoksessa on toki sisäänrakennettunakin puhallinvoittoisuutta, joka luonee haasteen balansoinnille. Hannu Linnun laajakaarista lennokkuutta oli innoittavaa seurata, ja avantilaiset soittivat solistisesta yhteistekstuurista purkautuvat soolonsa ilmaisuvoimaisesti.

Pintscherin Sonic Eclipsessa solisteina toimivat puolestaan Tomas Gricius, trumpetti ja Ville Hiilivirta, käyrätorvi. Teoksen osista celestial object I:n pääosassa on trumpetti, celestial object II:n käyrätorvi, ja viimeisessä osassa occultation molemmat. Avantilaiseen kokoonpanojoustavuuteen sopien esitys toteutettiin niin, että vapaavuorossa oleva solisti asettui orkesterin riveihin.

Otsakkeidensa mukaisesti sävellyksen lähtökohtana on ollut tähtitieteellisen pimennysilmiön musiikillinen peilaaminen – avaruusaiheista musiikkia Pintscher on säveltänyt aiemminkin, nimittäin Berliinin filharmonikoiden Ad astra-kokonaisuuteen, jossa Gustav Holstin Planeetat rinnastettiin viiden nykysäveltäjän teoksiin. Tilausteosten levyjulkaisu Holstin teoksen ja Colin Matthewsin Pluton kanssa oli hieno, kaupallisen potentiaalinsa kannalta popahtava nykymusiikkiprojekti: Suomessa Pintscherin, Matthewsin, Kaija Saariahon, Brett Deanin sekä Mark-Anthony Turnagen teokset kuultiin Planeettojen ja Kimmo Hakolan Le nuage d’Oortin rinnalla HKO:n esityksenä Helsingin juhlaviikoilla 2009. Towards Osiris (2005), jonka materiaalista Pintscher sittemmin muokkasi Pierre Boulezille omistetun laajemman Osirisin (2008), käsitteli muiden nykysäveltäjien teoksista poiketen egyptiläisjumalan tarinaa samannimisen ekstrasolaarisen planeetan sijaan.

Sonic Eclipsen taitava orkesterinkäyttö on luonteeltaan fragmentaarista, mutta puhkeaa räjähtäväänkin yhteissointiin. Sekä Gricius että Hiilivirta soittivat perjantaina vakuuttavasti. Soolotrumpetin osuudessa sointivärit tuntuivat olevan pääosassa, tylpästi törmäilevästä pulputuksesta viiltäväksi maskeerattuun sordiinosointiin ja valtoimenaan soivaan kiinteään ääneen asti. Mattapintaiselle käyrätorvelle kirjoitetussa ilmaisussa taas korostui vaativa melodinen linja sekä laaja ambitus. Solistien musiikilliset aiheet hahmottuivat kuitenkin myös toisiaan muistuttavina, ja osat nivoutuivat yhteen kipakoin lopetus- ja aloitusiskuin. Pimennyksen musiikillisen kuvan voisi ajatella olevan hyvin staattinen ja umpinainen, mutta Pintscherin okkultaatio on liikkeessä, alun kutkuttavasti vaimennetuista solistisoinneista myrskyävämpään materiaaliin ja samalla sävelellä soiviin loppueleisiin asti.

Tyytyväiset suosionosoitukset saanut Sonic eclipse oli yksi kuudesta Suvisoiton ohjelmaan sisältyneestä Pintscherin sävellyksestä. Erillisen teemasäveltäjän valitsematta jättäminen ei ole nykymuotoisen festivaalin historiassa poikkeuksellista – viimeksi näin oli Jukka Tiensuun suunnitteleman vuoden 2013 kokonaisuuden kohdalla – ja Pintscher on merkittävä nimi sekä kapellimestarina että säveltäjänä. Hän toimii kuitenkin muun muassa Ensemble InterContemporainin taiteellisena johtajana sellaisilla näköalapaikoilla, että ulkomaista uusinta musiikkia olisi festivaaliohjelmaan odottanut laajemminkin.

Ensemble InterContemporainin ohjelmistosta tuotua musiikkia edusti Ronchettin teos, jonka kantaesityksen Pintscher johti Pariisissa ensimmäisellä kaudellaan marraskuussa 2013. Debussyn No-ja-linakin tunnettu balettisuunnitelma jäi aikanaan hataraksi, ja Lontoon Alhambra-teatteri sai tilaussävellyksen sijaan ohjelmistoonsa lopulta orkesteriteos Printemps’n (1887/1912) koreografioidun version. Tämä asetelma on antanut Ronchettille varsin vapaat kädet Debussy-aiheen käsittelyyn, ja hän tekeekin sen valitsemalla fragmentteja Debussyn ”yrityksistä muuttaa mykkiä maisemia ääneksi”; katkelmia kuullaan pianokappaleista Tuuli aukealla, Lumeen painuneista askeleista, Uponnut katedraali, Kuolleet lehdet (kokoelmista Préludes I-II, 1909–13) sekä Puutarha sateessa (teoksesta Estampes, 1903).

Roomalaissyntyisen, kansainvälisesti Pariisin lisäksi erityisesti Saksassa toimineen Ronchettin tuotannossa näyttämöllisyys on määräävä tekijä. Myös Le palais du silence kuuluu laajempaan dramaturgioiden sarjaan. Nyt keskiöön oli asetettu rituaalinomaisesti flyygeli – Debussy-äänten koti – jota kolme lyömäsoittajaa ja kapellimestari soittivat sekä käsin että kättä pidemmällä. Kaksi lyömäsoittajaa musisoi koneiston puolella, ja kolmas soittimen alle kiinnitettyihin lisäosiin iskuja antaen: koskettimiston puolella teosta johtanut Lintu soitti flyygeliä vähiten. Toisaalta ryhmä tarvitsi välillä myös lisävoimia, kun koneiston läpi vedettiin harsomaista kangasta, ja Avantin vasketkin puhalsivat sointiaan flyygelin sisään silloin, kun eivät esimerkiksi upottaneet kasvojaan soittimiensa kello-osaan. Teoksen eräässä vaiheessa puolestaan jouset kietoutuivat harsokankaaseen ja soittivat soittimiaan sen läpi.

Monet musiikillisista eleistä olivat ensisijaisesti visuaalisia. Kun soittajat heiluttivat vedellä täytettyjä pulloja juhlallisesti ilmassa, liikuttiin jo totaalisen hiljaisuuden alueella; myös eri suuntiin lavan sivuille kohdistetun trumpetinsoiton akustinen efekti oli näyttämöllistä pienempi. Lyömäsoittajien teoksen lopulla flyygeliin suhisemat äänteet sekä koko esityksen lopettava Linnun kädenheilautuskin oli puhdasta visuaalista dramaturgiaa. Kaikista kikoistaan huolimatta Ronchettin sävellys ei jäänyt raflaavaksi puuhasteluksi. Se oli koskettava meditaatio hiljaisuudesta ja historiallisesta etäisyydestä.

— Justus Pitkänen

Kategoria: Arviot, Konsertit

Sedimenttikerroksia – Lauri Supposen reportaasi Klang (DK) ja Only Connect Festival of Sound (NO) -festivaaleilta.

23.6.2015 21:02 , Jätä kommentti ,

nyMusikk4 nyMusikk3 nyMusikk2 kuva (c) Henrik Beck

kuvat (c) Henrik Beck


Osa 2/2: Syväluotausta Oslossa

Pikajuna Tukholmasta, johon olin Katrineholmissa hypännyt kyytiin, saapui Oslon rautatieasemalle puoli kymmeneltä keskiviikkona 3. kesäkuuta. Suunnistin minulle muutamilla reissulla jo tutuksi tulleen kaupungin läpi ystäväni asunnolle, jossa aikomukseni oli viettää viikko niin musiikin kuin lomankin merkeissä. Only Connect on norjalaisen ISCM-jaoston (International Society of Contemporary Music) nyMusikk:in vuotuinen festivaali, joka esittelee nykymusiikin ja äänitaiteen kokeellista välimaastoa. Vaikka festivaalilla on selkeä painotus on norjalaisten säveltäjien, äänitaiteilijoiden ja esiintyjien esiintuomisessa, festivaalilla vieraili nimekkäitä kansainvälisiä osaajia kuten musique concrète instrumentalen grand old man Helmut Lachenmann ja floridalainen Miami Bass hip-hop -genren tutkija Dave Tompkins.

Omenamehua ja kärrynpyöriä

Festivaalin ensimmäisenä päivänä Oslon marmorisen oopperatalon valoisan aulan täytti iloinen pöhinä. Tøyenin koulun lapset juhlistivat taukoaan peruskoulupäivästä kärrynpyörin ja pyörivät tarkkaavaisina Maja Ratkjen pienen kahdeksankanavaisen ääni-installaation Vannstand:in seassa. Installaatio kiinnosti heitä erityisesti, koska saulaan tasaisesti valuva festivaaliyleisö kuunteli kaiuttimista nimenomaan heidän soittoaan. Ratkje oli kerännyt Norjan rannikolta paikallisia mittauksia veden korkeuden muutoksista muodostaen datasta graafisen partituurin, jonka musikaalista toteutusta Ratkje työsti yhden Oslon monikulttuurisimman kaupunginosan, Tøyenin koulun lapsien kanssa neljässä improvisaatiotyöpajassa.

Syntyneet äänet – koulun ja lasten soittimilla soitetut sekä puhutut katkelmat – sekoittuivat aulan meluun ja puheensorinaan. Noin seitsemäntoistaminuuttinen ääniteos koostui useasta lyhyestä interludista, joita oppilasryhmät olivat erikseen työstäneet. Vaikka teoksen musikaalinen sisältö jäi konseptiaan laihemmaksi, sointien erilaisuus ja niin dynaamisten kuin äänenvärillisten ääripäiden leikki oli viehättävää. Se, että Ratkje oli onnistunut yltämään niinkin suureen soinnin monipuolisuuteen lasten kanssa on kunnioitettava saavutus. Sointitilanteet eivät olleet arkoja. Lapset viipyivät huojunnoissa ja staattisissa soinnuissa, ja tuntuivat herkuttelevan säveliensä yhteensulautumisien kanssa. Voin vain kuvitella minkälaisen kokemuksen lapset ovat työpajoista saaneet.

Festivaalin taiteellinen johtaja Anne Hilde Neset lausui avajaissanat, ja esitteli tämänvuotista teemaa ’The Deep’ eli syvänne tai syvyys, joka ilmenisi paitsi äärimmäisen matalien sointien (Hip-hopin boom-bassot, subkontrarekisterin soittimet) mutta myös deep listeningin (vierailu kaiuttomassa tilassa) kautta. Neset puhui myös siitä, miten lasten kanssa työskentely on investointi  ’in the furthest future humanly possible’ eli inhimillisesti kaukaisimpaan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Kolonialismista välittämättä

Oopperan aulan installaatioon oli vapaa pääsy, kuten myös festivaalin ensimmäiseen konserttiin Majorstuenin kaupunginosan kirkon pienessä kappelissa. Kivisen salin seinämaalaukset uppoutuivat punaiseen valoon kiitos vitriinin ulkopuolelle asennetun valtavan värikalvon. Ilmassa oli jo valmiiksi rituaalin tuntua kun mustiin pukeutuneet Michael Duch ja Andreas Elvenes aloittivat tummanpuhuvan dialogin matalassa rekisterissä. Giacinto Scelsin Maknonganin tekstuuri oli niin yksinkertaista, että korva kiinnittyi unisonon yläsäveliin ja tilan sointiin. Tilan eri syvyyksiin. Oikeastaan vasta Schubertissa soitto muuttui dialogiksi. Duch seurasi alkuperäisen Der Doppelgänger -liedin pianostemmaa, ja loi hyvin yksinkertaisen vastaparin laulajan kertomukselle. Menetettyä rakkautta sureva mies näkee doppelgängerinsä kuun valossa, entisen rakastettunsa talon edessä. Sovitus korosti tekstin synkkyyttä.

Seurasi nopea hyppäys täysin eri estetiikkaan, pois klassisen musiikin perinteestä kohti ambientiä ja soundscapea. Hilde Holden aloitti ääniteoksensa Nattsvev trumpettimelodialla, josta kasvoi koko tilan täyttävä kumuinen ja rakeinen nauhateos. Melodia viittasi melismoillaan vahvasti Lähi-idän suuntaan, ja kappelin paljaiden kiviseinien vuoksi kaikuisan akustiikan kapasiteetti oli koetuksella. Matalat frekvenssit olivat hyvin saturoituja, suorastaan lyttäävän voimakkaita.

Illan ensimmäisen konsertin päättävä Three Fish and Bread kulki pitkän matkan saamelaisista joikuista, kurkkulaulun ja irlantilaisen kansantanssin kautta nimeämättömän aboriginaalikulttuurin rituaalimusiikkiin. Kitara- ja perkussiosäestykset olivat koomisia lisiä itse asialle, Torgeir Vassvikin ilmiömäiselle, erittäin muuntautumiskykyiselle lauluäänelle. Vassvik yhdisteli eri kansanmusiikkielementtejä intuitiivisesti. Sain esityksestä sellaisen käsityksen, että kurkkulaulu ja joiku ovat itsessään kauniita asioita, jotka voi erottaa todellisesta kontekstistaan problematisoimatta teon kolonialistista puolta.

Suoraan Guinnessin kirjasta

Hyvin pukeutunut festivaali valui hitaasti kappelista kirkon pääsaliin, joka täyttyikin pian tuloksena varsin meluisa hiljaisuus. Majorstuenin kirkon akustiikka on loistava, mutta varjopuolena tälle on se, että todellakin kaikki kuuluu. Jopa pieni asennon muutos kovilla puupenkeillä, varsinkin jos useampi sata kuulija päätti muokata asentoaan samanaikaisesti, aiheutti minulle keskittymisen miedon herpaantumisen.

Kööpenhaminasta palannut oslolainen Cikada-kamariyhtye avasi illan pääkonsertin yhtyeestä irrotetulla pianotriollaan. Francesco Filidein Corde Vuote – kirjaimellisesti ’avoimet kielet’ – nousi täyteen ahdetun kirkkosalin hiljaisesta melusta vaivoin, mutta syttyi vähän ajan päästä kauniiseen sointiinsa. Musiikki oli viehättävällä tavalla rajoitettu, viulu ja sello soittivat vain avoimia kieliä, ja pianokin toisti pitkään vain näitä yhteensä viittä säveltä eri oktaavialoissa. Vasta kun sointi oli päässyt avautumaan, siirtyi piano yhä kaukaisempiin sukulaissäveliin, viulun laskeutuessa lopuksi hitaasti ja kokonaisuuden selkeyteen nähden yllättävän dramaattisesti fissälle. Hento avaus, jonka pohdiskelevuutta Pessonin Ne pas oublier coq rouge dans jour craquelé (moments Proust) jatkoi. Pessonin teos piti kuulijaa tunnistettavuuden partaalla. Kokoelma muistelmia joistain nimeämättömistä tapahtumista. Teos selkeys ja jännitteisyys kuitenkin vakuutti, että sen muistelemat tapahtumat olivat todellisia, ja että soittajat sijaitsivat tukevalla perustalla.

Chiyoko Szlavnicsin Constellations ei yltänyt kappaleeksi asti, mutta oli pianon soinnin ja siniäänien välisiä huojuntoja tutkivaksi etydiksi erittäin onnistunut. Kenneth Karlssonin kuuntelu oli käsin kosketeltavaa, kun hän lomitti sointinsa siniäänien rakenteiden väliin.

Kansainvälistä mainetta niittänyt äänitaiteilija Jana Winderenin teos Dive oli alun perin New York Department of Transportationin tilaus Park Avenuen tunnelia varten, jossa monikanavainen ääniteos soi kymmenien kaiuttimien voimalla. Oslossa kuullun version Winderen oli sovittanut kuusikanavaiseksi. Äänilähteiden tarina on jo itsessään hurja. Winderen oli mukana Pohjoisnavalle matkustaneessa retkikunnassa, ja äänitti vedenalaisilla mikrofoneilla mm. ryhävalaita ja jäälauttojen hankaamisen ääniä. Teokselle tyypillisiä olivat isot ääniobjektit, ja niitä tauottavat hiljaiset ja hienorakeiset kaistat. Olin asettunut illan pääesiintyjää varten varsin lähelle lavaa, mikä ei tietenkään ollut surround-efektin kannalta järkevä ratkaisu. Niin kun ei myöskään lopulta pääesiintyjääkään varten!

Festivaalia edeltänyt hype sosiaalisessa mediassa profiloi tämän konsertin jo ennalta käsin ’siksi, missä pääsee kuulemaan ilmiömäistä oktobassoa’. Soitin totta vie dominoi kirkon pääsalia lähes viiden metrin korkeudellaan koko konsertin ajan. Soittimen rakennuttaneet Guro Skumsnes Moe ja Ole-Henrik Moe kokosivat soittimen ympärille soitinyhtyeen Norjan parhaimmista improvisoijista The Touchables, jotka kantaesittivät festivaalin Skumnes Moelta tilaaman, osin improvisoidun teoksen Svart/Hvitt. Musta/valkoinen.

Tuubat ja kontrabassoklarinetit pääsivät lähelle oktobasson yllättävän hentoa sointia kontrarekisterissä, joka on soittimen keskirekisteri. Bassorumpu ja kellot vahvistivat subkontrarekisterin sointia, joka kuului vaihtuvina pulsseina pikemminkin kuin yhtenäisenä sävelenä. Soittimen ääniaallot hipovat kolmattakymmentä metriä pituudeltaan, joten istuin raa’asti liian lähellä soitinta kuullakseni siitä juuri mitään. Puhaltimet ja pienemmät lyömäsoittimet dominoivat kuulokuvaa, vaikka niiden soundimateriaali olikin samaa rahinaa ja pulsatiivista vellontaa kuin oktobasson sointi. Siirryin niin hiljaa kuin mahdollista salin takariviin, ja lopulta keskelle keskikäytävää, kun improvisoijat asettuivat lopuksi yleisön ympärille laajaan kehään. Esityksen pisti kartalle pisin ja laajin yhtämittainen glissando, minkä olen koskaan kuullut. Suoraan Guinessin kirjasta. Se alkoi oktobasson subkontra-C:stä, ja nousi yli kymmenen minuutin ajan häkellyttävän sulavasti kohti Ole-Henrik Moen pikkoloviulun korkeinta huiluääntä – oktobasson palatessa salakavalasti sitä pohjalle vaanimaan, luoden muistuman koko improvisaation ensimmäisestä soinnista: lähes koomisesta etäisyydestä pikkoloviulun ja oktobasson välillä. Sen on täytynyt olla lähemmäs kymmenen oktaavia. 16,5 Hertzistä yli kahdeksaan tuhanteen.

Live and let live

Ennen toisen festivaalipäivän maratonkonsertti-iltamaa, piipahdin Norjan työväenpuolueen päämajan alakerran baarissa, Internasjonalenissa, kuuntelemassa musiikintutkijan ja DJ:n Dave Tompkinsin luentoa. Tompkinsin käsittelemä aihe, Miamin paikallinen hip-hop-subgenre nimeltä Miami Bass ei varsinaisesti kuulu Amfion.fi:n hakemistoon, eikä nyMusikk todennäköisesti tarkoittanutkaan luentoa festivaalinsa osaksi liittäessään, että sitä tulisi tarkastella Amfion.fi:llekin ominaisen klassisen ja nykymusiikin monokkelin läpi. Se, että luennolle saapuneet hip-hop-diggarit tulivat myös illan muihin konsertteihin, kertoo festivaalin pyrkimyksestä tuoda yhteen eri genreiden tekijöitä ja niiden uskollisia kuulijoita. Ei törmäytyshakuisesti, vaan yhteiseloa edistävästi. Live and let live.

Tompkins puhui nopeasti ja elävästi Miami Bassin subhistorioista ja sosio-poliittisista sedimenttikerrostumista, omia termejään vapaasti kääntäen. Hän sivusi myös meribiologiaa ja ekologiaa avatessa genren syntyhistoriaa ja estetiikkaa. Festivaalin johtaja saapui tilaisuuteen muistuttamaan, että tämäkin on jälleen yksi mahdollinen näkökulma festivaalin teemaan: The Deep.

Koska voin puhua vain siitä, mistä todella luulen jotain ymmärtäväni, siirryn illan seitsemän pienoiskonsertin maratonketjuun.

Genrekerrostumia

Vastaperustetun Oslo 14 kamarikuoron laulajat olivat jo asettuneet Fabrikkin alakertaan johtavan portaikon laidoille kun yleisö ohjattiin kulkemaan heidän välistään pääkonsertin avajaisnumerossa. Kuoron 14 naislaulajaa kaiuttivat ja kevyesti varioivat esilaulajan lyhyitä, toistuvia sävelsoluja, jotka jäivät runsaasti soimaan porraskäytävässä. Kuoro asteli kellaritilan halki lavalle, ja yleisö seurasi mukana. Laulajana paremmin tunnetun Susannan Mass For The Witch Woman koostui niinikään hyvin lyhyistä voihkaisumaisista sävelsoluista, jotka resonoivat laulajalta toiselle luoden yksinkertaisia rytmitekstuureita. Voihkimisien kiihtymiset kohti huippukohtaa oli helppo nähdä eroottisena viittauksena.

Entisen Astrup-Fearnley museon tilat on muutettu Fabrikk-nimellä toimiviksi monikäyttösaleiksi, mistä johtuen akustiikkaa ei ole erityisesti suunniteltu kamarimusiikille. Tämä asetti harmillisia haasteita etenkin Vollen Unitedille, joka joutui turvautumaan keinotekoisen kuuloiseen vahvistukseen. Edellisen illan pianisti Kenneth Karlsson soitti intialaista harmoonia brittiläisen Tansy Daviesin duossa harmoonille ja sopraanolle Song of Pure Nothingness, jonka Vollen United kantaesitti vuoden 2013 Ultima-festivaalilla. Vaikutuin harmoonin huojunnoista ja tremoloista, jotka säestivät Elisabeth Holmertzin 10-luvun occitaninkielellä laulamia kromaattisia melismoja. Harmooni kuulosti aivan syntetisaattorilta, luoden kiehtovia mielikuvia historiallisista kerrostumista. Martin Rane Bauckin Inner, sopraanolle, harmoonille ja viululle kärsi akustiikasta eniten. Hennot, katkaistut koraalit – joissa lomittain orkestroituna lainaus Guillaume Dufayn motetista – eivät hengittäneet ja sulautuneet yhteen niin hyvin, kuin partituurista ilmenevä huolellinen soitinnus ansaitsisi. Sitä vastoin Ylva Lund Bergnerin lyhyt musiikkiteatteriesitys Ljudlösa steg sisälsi tarpeeksi muita kuin äänellisiä elementtejä toimiakseen paremmin tässä haastavassa ympäristössä. Harmoonin lisäksi Karlsson soitti pientä Casio-syntetisaattoria, jonka retro-soundit tulivat kuivassa akustiikassa oikeuksiinsa. Elektroninen äänimaailma loi assosiaation elektroakustiseen text-ljud -genreen, ja sen kanssa keskustelevat, viulun ja harmoonin hengitykset kannattelivat sopraanon Sarah Falkstad Byrnen runoihin Händer mot betong ja Halogendansen  perustuvan kertomuksen pehmeämpää puolta.

Vollen Unitedin ohjelma oli Cikadan edellispäivän esiintymisen lisäksi festivaalin ainoa selkeästi nykykonserttimusiikiksi tarkoitettu. Sivumennen sanoen molempien yhtyeiden viulisti Karin Hellqvist seurasi minua koko kahden viikon festivaalikiertueen aikana, esiintyen Kööpenhaminan Klang-festivaalilla kolmessa, ja Oslossa kahdessa konsertissa sekä yhdessä avoimessa kenraaliharjoituksessa. Jälkimmäisessä tosin hänen viuluaan soitti säveltäjä Helmut Lachenmann estetiikkaansa näin hauskasti havainnollistaen.

Festivaaliyleisö siirtyi baarin kautta museokellarin suureen, betonilla vuorattuun saliin, jossa akustiikka oli satoja kertoja anteliaampi illan seuraaville esiintyjille. Miksi akustista osuutta ei sijoitettu tähän tilaan? Voiko olla kyse vain logistisesta ratkaisusta? Susan Stengerin Deep Songs yhdisti norjalaisen kansansoittimen, Hardingefelan, joita soittivat Nils Økland ja Britt Pernille Frøholm, matalan rekisterin alttohuilun sekä vulkaanisen toiminnan jyliseviä ääniä nauhalta. Taustalle oli jokseenkin päälleliimatun oloisesti projisoitu Siobhan McDonaldin stillejä talvisista maisemista ja maantieteellisistä tekstuureista. Minua riitti viehättämään upean Hardangerviulun sointi, ja soittajien taidokas, meditatiivinen improvisaatio matalien dronien päällä.

Chris Watsonin kantaesitys, soundscape-teos North Atlantic Drift (Boreal Mix) jatkoi kansallisromanttista linjaa. BBC:n kuuluisien luontodokumenttien ääniraidoista vastannut Watson miksasi Norjan vuoriston ja rannikon luonnonääniä taidokkaasti tilaan, sulkien lattialla mukavissa asennoissa istuvan yleisön sisäänsä. Teoksen tasaisesti jylisevä taustataso otti kopin edellisestä numerosta. Jylinän päälle asettui postikortteja mursuista, lunneista, kiisloista, ruokeista sekä jään ja tuulen äänistä.

Tässä vaiheessa lähdin vähin äänin valumaan pois. Osin kokonaisvaltaisen täyttymyksen (lue: ähky) vuoksi, mutta etenkin siksi, että ilta kehittyi varsin sulavasti kohti genrejä, joita en kokenut oikeaksi tarkastella kriittisesti klassisen musiikin perinteestä käsin. Toisin sanoen koin olevani jäävi liittämään niitä mukaan tähän artikkeliin. Eric Chenaux, mies kitaransa kanssa, Fennesz, ambient-tyylisine nauhateoksineen sekä lopulta em. DJ:t Dave Tompkinsin ja hip-hop-kirjailija Martin Bjørnersenin Miami Bass -setti raikuivat museokellarissa pitkään aamuyöhön minun jo henkisesti valmistautuessa kahden viikon festivaalirupeaman viimeiseen päivään.

Istu ja kuuntele aspiriinitablettia

Lukuun ottamatta sitä, mikä oli tullut festivaalin aikana selväksi; Only Connect -festivaali pyrkii tuomaan yhteen eri genreiden tekijöitä ja uskollisia kuulijoita hyvin erilaisissa konserttitilanteissa, mikään ei voinut valmistaa minua jälleen uuteen hämmennykseen, kun astuin Grüneløkkan hipsterikortteleissa sijaitsevaan Black Box -teatterin saliin viimeisen festivaalipäivän iltana. Sanon astuin, vaikka pikemminkin juoksin itseni ensin hikiseksi jätettyäni seuralaiseni kävelemään omampaa vauhtiaan, ja pääsin viimeisellä ovenavauksella sisään pieneen, kauttaaltaan mustaksi maalattuun teatteriin.

Hämmennykseni johtuu lähinnä siitä, etten ottanut etukäteen kovin tarkasti selvää mitä tuleman pitää, mikä taas johtuu siitä, että rakastan tulla yllätetyksi. Jenny Hvalin esitys oli kekseliäästi monologiteatterin asuun puettu mm. iPadin videokuvaustoimintoa ja Photo Boothia hyödyntävä pop-laulukeikka. Kehyskertomuksena oli yhdysvaltalaisen videotaiteilijan Zia Anderin luomat ritualistiset pyjamabileet, jonka puitteissa Hval esitti uuden albumin Apocalypse, Girl kokonaisuudessaan. Albumi löytyy muuten mm. Spotify:sta. Hvalin järisyttävän voimakas ääni kävi läpi harkittuja prosessointeja, muuttuen välillä matalan miehiseksi. Kekseliäs esitys oli ainakin klassisen nykymusiikkiesitysten mittapuulla, mikä on minulle ominaisin tarkastelukulma. Kollegani teatterin puolelta saattavat olla samaa mieltä, tai haukotella jo pelkälle ajatukselle iPadeistä ja Mac-tietokoneiden yksinkertaisimmista sovelluksista. Interludina taustalaulajat esittivät Toni Braxtonin Unbreak My Heart:in karaokeversiona, kera juustoisen, kullanvärisen fontin ja liilan taustavärin.

Tuskin ehdin tilata valkoviinin itselleni ja konserttikaverilleni, kun teatterin lämpiössä alkoi David Toopin ja Camille Normentin elektroakustinen esineimprovisaatio Normentin lausuessa matalalla, rauhoittavalla äänellään myyttistä, merellistä tarinaa. Äänien monipuolisuus ja erinomaisesti suunniteltu siirtyminen äänestä toiseen – kaiken tapahtuessa livenä, yleisön valheenpaljastavien silmien ja korvien edessä – oli vangitsevaa. Muistan taannoin sävellysopettajani sanoneen, että yleisöstä ja niiden kuuntelusta kyllä huomaa, kun yleisö kokee musiikin tapahtuvan vahvasti siinä hetkessä. Tämä yleisö seurasi herkeämättömästi kun Toop asetti kontaktimikrofonin vesilasiin, johon hän oli hetkeä aikaisemmin tiputtanut aspiriinitabletin. Syntyvä kohina oli vahvistettu ja kevyesti kaiulla prosessoitu. Monitasoinen äänimatto häkellytti, ei vähintään hyvin esillä olevan lähteen yksinkertaisuuden vuoksi. Esineteatteria, kohinateatteria. Kuin sukeltaisi halvan syntetisaattorin Seashore-äänen moniin mahdollisiin ulottuvuuksiin.

’Sit down. Sit down. Sit down. NOW!’ käski kirjailija John Doran, joka asteli noiserockbändin, Årabrotin eteen näiden ollessa täydessä transsissa lähes kaksimetristen bassovahvistimien edessä. Spoken word -esityksessään, Doran komensi yleisöä kuvittelemaan itsensä pois situaatiostaan, kohti taivasta ja rauhaa kaiken tykityksen keskellä.

Only Connect Festival of Sound näyttää, että musiikki voidaan mieltää musiikiksi genrerajoista ja perinteisistä musiikkilajien jaotteluista huolimatta. Toisaalta festivaali pyrkii elämään maailmassa, missä näitä rajoja ei tarvitse rikkoa. Maailmassa, missä rajoja ei alkuunkaan ole. Toisaalta festivaali pyrki tematisoimaan kaiken. Minua ärsytti jokainen kerta, kun ohjelmalaput tai puheet pyrkivät selittämään ja korostamaan, miten kukin ohjelmanumero liittyi festivaalin teemaan ’The Deep’. Jos kuulijan kokemus on aito, ja musiikin tekijät rehellisiä itselleen ja tekemiselleen, mitä väliä sillä on istuuko teos teemaan tai ei. Täysin tarpeetonta kategorisoimista ilmapiirissä, joka muuten selkeästi pyrkii pois kategorioista.

 

Only Connect Festival of Sound: The Deep
Oslo, 4.-6.6.2015

 

4.6.2015 klo 14 (Vapaa pääsy) Det Norske Opera & Ballett, aula

Maja S. K. Ratkje: Vannstand (ke), installaatio

Doppler Effects

4.6.2015 kilo 19 (Vapaa pääsy) Capella Johannea, Majortuenin kirkko

Giacinto Scelsi: Maknongan

Franz Schubert (arr. Duch): Der Doppelgänger
Michael Duch, kontrabasso
Andreas Elvenes, basso-baritoni

Hilde Holsen: Nattsvev
Hilde Holsen, trumpetti & elektroniikka

Torgeir Vassvik: Three Fish and a Bread
Torgeir Vassvik, laulu, kitara & perkussiot

Gargantuan Sounds

4.6.2015 klo 20.00 (NOK 200/150) Majorstuenin kirkko

Francesco Filidei: Corde Vuote

Gérard Pesson: Ne pas oublier coq rouge dans jour craquelé

Chiyoko Szlavnics: Constellations

Cikada:
Karin Hellqvist, violin
Torun Stavseng, cello
Kenneth Karlsson, piano

Jana Winderen: Dive
Jana Winderen, elektroniikka

Guro Skumnes Moe: Svart/Hvitt (ke)
The Touchables:
Gjertrud Pedersen ja Kristine Tjørgensen, (kontra)bassoklarinetti
Martin Taxt, tuuba
Laura Marie Rueslåtten, bassokellot
Ane Marthe Sørlien Holen, bassorumpu ja perkussiot
Ole-Henrik Moe, pikkoloviulu
Kari Rønnekleiv, alttoviulu
Kristin Strand, sello
Magnus Skavhaug Nergaard, kontrabasso
Guro Skumsnes Moe, oktobasso

5.6.2015 klo 17 (Vapaa pääsy)

Internasjonalen

Luento: Miami Bass with Dave Tompkins

The Factory
Fabrikken 5.6.2015 (NOK 250/200)

klo 19.30

Oslo 14

Susanna: Mass For The Witch Woman (ke)

klo 20.00

Vollen United

Tansy Davies: Song of Pure Nothingness

Martin Rane Bauck: Inner (ke)

Ylva Lung Bergner: Ljudlösa steg (ke)
Vollen United
Elisabeth Holmertz, sopraano
Karin Hellqvist, viulu
Kenneth Karlsson, harmooni ja sampleri

klo 20.45

Susan Stenger: Deep Songs (ke)

klo 21.15

Chris Watson: North Atlantic Drift (Boreal Mix) (ke)

klo 22.00

Eric Chenaux

klo 23.00

Fennesz

klo 24.00

DJ Dave Tompkins & Martin Bjørnersen

6.6.2015 klo 21.00 (NOK 240/180/140) Black Box Theatre

Jenny Hval: Apocalypse, Girl

The Deep End

 

6.6.2015 klo 22.00 (NOK 150/100) Black Box Theatre

Camille Norment & David Toop

Årabrot

feat. John Doran

Kategoria: Raportit

André de Ridder Musica nova Helsingin taiteelliseksi johtajaksi

18.6.2015 11:10 , Jätä kommentti ,
kuva © Marco Borggreve

kuva © Marco Borggreve

Kapellimestari André de Ridder on valittu Musica nova Helsingin taiteelliseksi johtajaksi. Festivaali järjestetään seuraavan kerran helmikuussa 2017. De Ridderin sopimus kattaa vuosien 2017 ja 2019 festivaalit.

Saksalainen André de Ridder (s. 1971) on kansainvälisesti profiloitunut idearikas nykymusiikin esittäjä, joka on uudelleenmäärittänyt nykymusiikkia eri tyylilajien kautta olipa kyseessä sinfoninen musiikki, pop, jazz, elektromusiikki, tai viime aikaisen afrikkalaisten muusikkojen kanssa tehdyn projektin osalta, minimalismi.

De Ridderin säännöllisinä yhteiskumppaneina ovat olleet nykymusiikin huippuyhtyeet kuten London Sinfonietta, Kölnin Ensemble Musikfabrik sekä de Ridderin oma stargaze kollektiivi, jonka kanssa hän on esiintynyt mm. Lontoon Barbicanissa ja Ruhrtriennale-festivaalilla. De Ridder esiintyy säännöllisesti kansainvälisillä festivaaleilla kuten esimerkiksi BBC Promsilla, Holland Festivalilla sekä Sydney Festivalilla. Saksalaiselle Haldern Pop Festivalille de Ridder on luonut nykymusiikkiohjelman, joka tavoittaa uutta nuorta yleisöä rock- ja pop-tapahtuman puitteissa.

André de Ridder on viime aikoina esiintynyt Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa, debytoinut Orchestre de Paris’n kanssa ja kuratoinut ja esittänyt kolme konserttia Melbournen sinfoniaorkesterin Metropolis New Music Festivalilla. Ensi kaudella hän esittäytyy New York Philharmonicin uuden musiikin sarjassa sekä Royal Concertgebouw -orkesterin kanssa. Suomessa de Ridder on johtanut Tapiola Sinfoniettaa ja viimeisimpänä tänä keväänä Kaija Saariahon Émilie-oopperan esitykset Suomen Kansallisoopperassa.

De Ridder kertoo nimityksestään: ”Olen innostunut ja hyvin otettu mahdollisuudesta työskennellä tämän upean festivaalin ja huikean taitavan ja monipuolisen suomalaisen musiikkikentän kanssa. Odotan innolla työskentelyä Musica nova Helsingin parissa, tavoitteena rakentaa nykymusiikkia juhlistava ohjelma sen kaikkine muotoineen ja ilmaisutapoineen.”

Topi Lehtipuu kertoo festivaalin pääjärjestäjien puolesta: ”Olemme hyvin iloisia saadessamme André de Ridderin kaltaisen inspiroituneen ajattelijan ja taiteellisen innovaattorin Musica nova Helsingin taiteelliseksi johtajaksi. Odotan Andrén vievän näkemyksillään festivaalin aivan uudelle tasolle.”

Musica nova Helsinki kuuluu Euroopan merkittävimpiin nykymusiikin tapahtumiin. Joka toinen vuosi järjestettävä festivaali esittelee kiinnostavinta kotimaista ja kansainvälistä uutta musiikkia. Musica nova Helsinki on perustettu 1981. Vuoteen 1998 saakka se järjestettiin joka toinen vuosi. Sen jälkeen siitä tuli jokavuotinen tapahtuma. Vuoden 2007 jälkeen Musica nova Helsinkiä on järjestetty jälleen biennaalina. Festivaalin pääjärjestäjinä toimivat Helsingin juhlaviikot, Helsingin kaupunginorkesteri ja Yleisradio sekä vuodesta 2015 alkaen Suomen Kansallisooppera ja Tapiola Sinfonietta. Sibelius-Akatemia toimi pääjärjestäjänä vuoteen 2015 saakka ja osallistuu jatkossa ohjelmanjärjestäjänä. Muutoksen taustalla on yliopistouudistus.

www.musicanova.fi

Kategoria: TIEDOTTEET, Uutiset