Näin lehdestä ilmoituksen uudesta Akseli-oopperasta ja Jorma Hynnisen läksiäisroolista. Jaahah, nyt ne ovat tehneet oopperankin Sibeliuksen ystävästä Axel Carpelanista, ajattelin. Mutta sitten oli kuva Hynnisestä ja muotokuvasta. Ompa erikoinen omakuva, ajattelin, muistuttaa ihan Gallen-Kallelaa. Vähitellen kävi ilmi, että kyseessä olikin Kimmo Hakolan Pekka Hakon librettoon säveltämä kamariooppera, jota esitettäisiin Ateneumissa. Hienoa idea, sinnehän se kuuluukin, keskelle Gallen-Kallelan maalauksia. Tätä täytyy mennä katsomaan. Valitsin sunnuntainäytöksen, koska silloin kerkiäisin käydä aamulla hiihtämässä, soittaa Chaussonia, syödä lounasta ja lähteä sitten näytökseen – ihan niin kuin Pariisissa! Read More →
Helsingin musiikkielämä usein tiivistyy juuri ennen joulua, kesken kiireiden, mutta joka pystyy irrottautumaan näihin konsertteihin, palkitaan. Odotettu ja merkittävä tapahtuma oli Radion sinfoniaorkesterin Béla Bartók– tai sanoisinko Andras Schiff-, tai miksei Sakari Oramo -festivaali 14. ja 19.12. Musiikkitalossa.
Käsiohjelma antoi jo odottaa jotain epätavallista, se oli kokonaan Helsingin slangilla; roolihenkilöt olivat ’tyyppejä’ kuten ’eka kundi’, ’toka kundi’, ’kolmas kundi’, ’eka nainen’, ’Yön Quningatar’, jne. Helsingin Metropolia-ammattikorkeakoulun tuottama Zauberflöte kuului sarjaan klassikkojen modernisoinnit – joihin yleensä vakavamielinen kuulija/katsoja suhtautuu torjuvasti, niin mahdottomia versioita on jo saatu nähdä ja pahimpia tässä ovat saksalaiset. Liian usein ohjaajat rakentavat omat ’neronleimauksensa’ hienojen teosten päälle niiden sanoman tärvellen. Mutta nyt menin katsomaan Metropolian Taikahuilua hieman cocteaulaisessa mielessä: jusqu’ou on peut aller trop loin! (Mihin saakka voi mennä liian pitkälle). Perussääntö on ehkä se, että jos yleisö tietää, miten teos tehdään ’oikeasti’, voi sitä jo alkaa ’modernisoida’ ja parodisoida. 
Tämänkertaisessa Eero Tarastin päiväkirjassa pääsemme professorin asiantuntevalla siivellä Kaija Saariahon passiomusiikin syövereihin, Mikkelin kaupunginorkesterin konserttiin, Edinburgh’hin muistelemaan musiikkitieteen merkkihenkilöä, Wien Modern -nykymusiikkifestivaalille sekä Berliinin filharmonikoiden Helsingin-vierailulle. 
Viime viikolla oli Helsingin yliopistolla ja kaupungilla muutenkin eräänlainen tšekkiläinen festivaali. Oopperassa esitettiin loppuunmyytyjä näytöksiä Janá?ekin Tapaus Makropuloksesta – ja yliopistolla väitteli Tiina Vainiomäki monivuotisen tutkimustyön jälkeen Leoš Janá?ekin puhemelodian teoriasta. Tämä oli odotettu tapahtuma. Jo Erkki Salmenhaara sanoi aikoinaan nähtyään Vainiomäen ensimmäisen seminaarityön Janá?ekin puhemelodiateoriasta, että vihdoinkin joku esittää sen tajuttavasti, kaikki vain puhuvat siitä, mutta idea jää hämäräksi. Näin ei käynyt kellekään väitöksen jälkeen