Sebastian Silén ja Satu Elijärvi. Kuva © Eila Tarasti.
Viulun kevät -sarjan luentokonsertti Helsingin yliopiston Kielikeskuksen Musiikkisalissa 5.5.2026 klo 16. Sebastian Silén, viulu ja Satu Elijärvi, piano
Käsite ’pohjoinen musiikki’ on kyllä sinänsä ongelmallinen. Tarkoittaako se Pohjolan musiikkia, skandinaavista musiikkia, pohjoismaista musiikkia, vai mitä? Carl Dahlhaus on korostanut, että Euroopan musiikin kaksi suurta ’sfääriä’ ovat saksalainen eli soitinmusiikin piiri ja italialainen eli vokaalimusiikin kukoistus.
Pohjoinen säveltaide jää tämän ulkopuolelle, sillä kuten muuan toinen germaaninen auktoritteetti Eggebrecht totesi kirjassaan Musikgeschichte im Abendland, ’alles andere verbleibt am Rande’, kaikki muu jää reunalle. Kungliga Musikakademien julkaisi 1998 kirjan Musik i Norden, jossa tähdennetään, ettei ’nordisk musik’ ole sama kuin eri pohjoismaiden kansalliset musiikit, siis Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen säveltaide. Kyseisen antologian toimittajat ovat tosin ruotsalaisia, joiden lausuntoa motivoi se, että heillä ei ole tuota yhtä suurta nimeä kuten Nielsen, Grieg tai Sibelius. Emme Suomessa paljoa tunne muuta pohjoismaista musiikkia… mutta sitä oli nyt ansiokkaasti koonnut Sebastian Silén tähän konserttiinsa.
Hiljattain pidettiin Ritarihuoneella Martin Malmgrenin järjestämä Moses Pergament ’symposium’ johon oli kutsuttu Svenska Dagbladetin musiikkiarvostelija Ålen. Kun sanoin hänelle, että meidän pitäisi varmaan matkustaa Tukholmaan kuulemaan ruotsalaista musiikkia, Stenhammaria, Alfvenia, Peterson-Bergeriä ja niin edelleen, hän vastasi: ”Turha toivo, ei ne soita meillä muuta kuin Sibeliusta.”
Silén käytti matinean runkona Mikko Heiniön luokittelua suomalaisuuden piirteistä musiikissa, joita olivat kansanmusiikin lainaukset, modaaliset asteikot, Klangfläche, staattiset harmoniat, melankolisuus, sibeliaaninen tyyli ja niin edelleen. Silén viittasi puheessaan myös ruotsalaiseen aukoriteettiin Gunnar Wennerbergiin, joka korosti pohjoismaisen musiikin laulelmallisuutta, tietenkin Bellman esikuvana. Mutta ruotsin kielen käyttöä ei voi pitää yhteispohjoismaisena piirteenä, sehän sulkisi Suomen pois suuressa määrin.
Silén oli tehnyt varsinaisia löytöjä pohjoiseen repertuaariinsa kuten tanskalaisen Fini Henriquesin, jota ei juuri koskaan kuule Suomessa. Ja kuitenkin hän oli Sibeliuksen lähimpiä ystäviä tämän Berliinin aikana 1887-1889. Aivan oikein: Erik Tawatstjerna vanhempi sanoo hänestä: ”Henriques, boheemi boheemien joukossa oli arvostettu kamarimusiikin soittaja” (s. 166) ja lainaten Sibeliuksen kirjettä kotiväelle: ”Muuan tanskalainen säveltäjä Fini Henriques on lähin ystäväni täällä. Loistava lahjakkuus ja reilu poika.” (s. 172, Tawaststjerna: Sibelius I).
Saatiin kuulla muun muassa Wiegenlied ja humoristinen Hyttystanssi, vastine Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennolle. Sibeliukselta Silén oli valinnut Romanssin op. 78 jonka hän tulkitsi erityisen ilmeikkäästi. Hän esitti myös vähemmän tunnetun Impromptun samasta opuksesta. Siinä kuultiin noita staattisia sointukulkuja. Taas luonto on kategoria, johon usein viitataan Sibeliuksen kohdalla. Hänellä on teos Auf der Heide (Nummella) op. 115. Sen ohjelmana on Florestan, joka kävelee sitten metsään tätä liikettä imitoivalla liikkeellä. Henriquesin soittoa on säilynyt levyllä vuodelta 1936. Sitä ei saatu kuulla, mutta sille karakteristisia glissandoja Silén matki oivallisesti. Glissando ei ole meidän aikanamme enää ’sallittu’ tyylikeino, ja jos 11:stä intervallista 9 on glissandoja kuulostaisi se meidän korviimme humoristiselta.
Christian Sindingiltä Silén oli valinnut sävellyksen Abendstimmung op. 120. Siinä oli tyypillisesti värikäs pianotekstuuri, jota Elijärvi tulkitsi hienostuneesti ja varmaotteisesti. Sindingin melodinen kyky on siinäkin ilmeinen. Hän on lähellä Wagneria ja Straussia, mutta hänen tyylinsä on Tawaststjernan mielestä ’eklektistä´ (en ole samaa mieltä). Berliinin pohjoismaisille taiteilijakavereille Sinding oli auktoriteetti eikä Sibeliuksen Pianokvintettoa voisi kuvitella ilman Sindingin vastaavaa teosta, jonka Busoni soitti tuolloin Leipzigissä ennen Sibeliuksen kvintettoa. Sinding oli pianisti ja sen kuulee hänen teoksissaan aina Waldesrauschenia myöten.
Viimeiseksi teokseksi Silén oli valinnut Sibeliuksen niinikään viimeisen sävellyksen op. 116. Siinä ilmenevät tiivistettyinä kaikki hänen perusaiheensa ja tyylinsä, mutta erityisesti viimeisen osan kirkastunutta ilmettä Silén piti profeetallisena viittauksen tulevaan. Vahinko, ettei sitä tullutkaan, vaan seurauksena oli 30 vuoden hiljaisuus.
Mutta ei se ollutkaan viimeinen, kuten Heikki Klemetti olisi sanonut, vaan ’ylimääräisenä’ palattiin Henriquesiin ja tämän virtuoosiseen Paholaistanssiin. Näin Silén saattoi tuoda esiin tämänkin puolen runsaista viulistin lahjoistaan. Yhteistyö Elijärven kanssa oli hioutunut täysin saumattomaksi. Pianisti sai myös esiin pianon väripaletista monia valöörejä, säteileviä kuvioita ja rytmikkäitä tekstuureja. Hän valmistaa tohtorintutkintoa Lisztin Années de Pélérinagesta ja Schumannista.
Taas Silénin soiton suuri ansio on se, että hän hallitsee ikään kuin monia eri tekniikkoja, ja otteita soitossaan aina pelimannimusiikista romanttiseen tunteellisuuteen, joskin hänen mielestään Sibelius on siinä suhteessa pidättyväinen ja katsoo asioita ikään kuin etäältä (vaikka ei sen puoleen, ero Sindingiin on aivan ilmeinen, sellaiseen paatokseen kuin Sibeliuksen kvinteton keskiosassa Sinding ei yllä; ehkä se onkin finnougrinen piirre, jota on vaikeampi liittää pohjoismaisuuteen). On myös harvinaista, että muusikko esittää aivan luontevasti vaativan soiton keskellä älykkäitä kommentteja musiikista. Tässä Silén on aivan omaa luokkaansa.
Nyt kun Viulun kevät sarja päättyi, yleisö jo kysyi, mitä jatkossa? Sitä emme vielä tiedä, mutta olisiko se ehkä ”Sellon syksy”?
– Eero Tarasti