Kaksi kattausta suomalaisia yksinlauluja. Kokkolan pääkirjastossa 15. ja 16.7.2026 sekä Vohvelikahvilassa 15.7.2026. Minna-Leena Lahti, sopraano. Matti Pohjoisaho, piano.
Erkki Melartinin (7.2.1875 Käkisalmi – 14.2.1937 Helsinki) yksinlaulujen kohtalo on yksi suomalaisen musiikkikulttuurin merkillisimmistä. Säveltäjän elinaikana ne olivat maamme eturivin laulajien keskeistä ohjelmistoa, niistä tehtiin lukuisia orkesterisovituksia, ja niitä kuultiin niin liedkonserteissa kuin sinfoniaorkesterienkin ohjelmissa.
Nykyään Melartinin yksinlauluja kuullaan konserttiohjelmissa enää harvoin. Kokkolassa niihin oli kuitenkin mahdollista syventyä kolmessa konsertissa, jotka sopraano Minna-Leena Lahti ja pianisti Matti Pohjoisaho esittivät Vohvelikahvilan vanhojen puutalojen ympäröimällä sisäpihalla ja Kokkolan pääkirjaston erinomaisessa akustiikassa.
Konsertit herättivät samalla kysymyksen siitä, miksi aikanaan näin keskeinen ohjelmisto on vähitellen kadonnut konserttilavoilta. Vastausta voi etsiä myös laajemmasta kulttuurihistoriallisesta taustasta.
Kirjallisuudentutkijat Hanna Karhu ja Anna Kuismin ovat äskettäin osoittaneet, että vuosisadanvaihteen suomalaisessa kulttuurissa kansanlaulun vaikutus ei kulkenut vain yhteen suuntaan. Suullisen kansanrunouden ja rekilaulujen kertova ilmaisu siirtyi osaksi taiderunoutta, josta se edelleen löysi tiensä sävellyksiin, kuorojen ohjelmistoon, laulujuhlille ja koululaulukirjoihin. Kyse ei ollut kansanperinteen säilyttämisestä sellaisenaan, vaan jatkuvasta vuoropuhelusta, jossa kansanomainen ilmaisu jalostui uusiksi taidemuodoiksi ja palasi niiden kautta jälleen yhteiseen käyttöön. Karhun ja Kuisminin mukaan tämä kulttuurinen kierto oli yksi vuosisadanvaihteen suomalaisen taiteen keskeisistä ilmiöistä.
Kasimir Leino kirjoitti vuonna 1897, että uuden runouden kiinnostuksen kohteena eivät enää olleet vain kansalliset ihanteet vaan tavalliset ihmiset: ”rakastavaiset ja rakkautta kaipaavat, juopottelewat rehwanat, kerjurit ja kulkurit”. Kaikissa heissä runoilija näki ”jotain huomattavaa ja laulettavaa”.
Melartinin Oravan jäljillä tarjosi tästä ilmiöstä oppikirjamaisen esimerkin. Larin-Kyöstin runo kokoelmasta Kulkurin lauluja ammentaa suomalaisen rekilaulun estetiikasta, jonka Melartin säveltää taidelauluksi. Sen orkestroi myöhemmin Nils-Eric Fougstedt, ja lopulta laulu päätyi koulujen laulukirjoihin.
”Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta. Sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta.”
Sama ilmiö toistuu useissa Melartinin lauluissa. Kansanrunoudesta tai loruperinteestä ammentanut teksti muuttuu taidelauluksi, mutta löytää myöhemmin elämän osana suomalaista yhteislauluperinnettä. Melartin sävelsi myös runsaasti kansanomaisia tekstejä suoraan lasten- ja koululauluiksi. Hän ei siis ainoastaan hyödyntänyt kansanomaista runoutta, vaan osallistui aktiivisesti siihen kulttuuriseen kiertoon, jota Karhu ja Kuismin kuvaavat.
Tutkijoiden käyttämä käsite vernakulaari esitysareena viittaa kulttuurisesti jaettuihin arkisiin laulupaikkoihin – kyläkeinuille, kylänraitille ja muihin yhteisiin ympäristöihin, joissa laulaminen oli osa elävää arkea. Vohvelikahvilan historiallisten puutalojen ympäröimällä sisäpihalla järjestetty konsertti tuntui hetkittäin palauttavan Melartinin laulut juuri tällaiseen ympäristöön. Ne eivät soineet vain konserttiohjelmistona, vaan osana yhteistä kesäistä iltapäivää, jossa ihmiset hälisivät, naakat kinastelivat ja musiikki sulautui luontevasti ympäröivään elämään.
Kerronnallinen traditio kuuluu myös Eino Leinon tekstiin sävelletyssä Minä metsän polkuja kuljen -laulussa. Kun välitaitteessa kertoja näkee ”niin vienoa ihmeellistä all’ lehvien vihreäin”, muuttuu musiikki satumaisen unelmoivaksi Melartinin tyyliin: una corda -sointi kylpee E-duurin hehkuvassa valossa. Tämä sävellaji liittyy Melartinin tuotannossa usein kesään ja luontoon – esimerkiksi suuren viulusonaatin loputtomaan elinvoimaan ja mestarilliseen Kesäsinfoniaan.
Luonnon ja ihmisen välinen yhteys jatkui Lumpeenkukassa. Ihanasti liplattava pianosäestys (una corda, col poco ped.) piirtää kuvaa salolammen lempeästä kukasta. Laululinjassa kuultiin straussmaista värikylläisyyttä ja voimaa, tenhoavia harmoniakäänteitä sekä korkealla kimmeltävää kirkkautta. Teoksen kantaesittivät Hanna Granfelt ja Oskar Merikanto, ja sen orkestroi myöhemmin Toivo Haapanen.
Konserttien vaikuttavimpiin hetkiin kuului mestariteos Sydänmaan lammella.
”Ja itkuni ääntä ei kuulunna ken,
ja hiljaisna uinui notkossa korven äänetön lampeni tuo.”
Näitä säkeitä ympäröi Melartinin sävelkielessä sysimustaan hiipuva as-molli, jonka varaan rakentuu poikkeuksellisen rikas ilmaisullinen kudos. Tenuto, portato, poco rubato, forzato, smorzando ja mezzavoce dolcissimo seuraavat toisiaan tiheään. Säveltäjä tarkentaa nuottiin musiikin hengitystä, painotuksia ja sisäistä liikettä. Myös Sydänmaan lammella levisi aikanaan laajalle ja päätyi useisiin laulukirjoihin.
Varhaisessa Surevassa (”Pois meni merehen päivä”) Melartin kuljettaa Kallion kalevalamittaista tekstiä vaihtelevasti 9/4-, 7/4- ja 6/4-tahtilajeissa. Piano ei tälläkään kertaa tyydy säestämään, vaan maalaa ympäröivän luonnon ja vuodenaikojen vaihtelun, jota vasten laulajan sielunmaisema piirtyy esiin.
Mademoiselle Rococo näytti konsertissa toisenlaisen Melartinin. Nyt musiikki liikkui kevyesti, keimailevasti ja näyttämöllisesti. Erna Gräsbeckille omistettu laulu on kirjoitettu aikansa johtavan koloratuurisopraanon vahvuudet tuntien. Koristekuviot, korkealle kohoavat sävelkulut ja glissandot vaativat laulajalta teknisen varmuuden lisäksi kykyä tyylitteleviin irtiottoihin.
Kiinnostava yksityiskohta on cadenza ad libitum, josta säveltäjä tarjoaa esittäjälle oman ehdotuksensa, muttei poissulje muitakaan. Lahden virtuoosisuus ei muuttunut itsetarkoitukseksi: keimaileva keveys säilyi osana kokonaisuutta, eikä laulun elegantti huumori muuttunut karikatyyriksi.
Mademoiselle Rococosta tuli yksi Melartinin suosituimmista yksinlauluista. Sitä painettiin vuoteen 1959 mennessä 3400 kappaletta, ja siitä tehtiin peräti kolme orkesterisovitusta.
Hartaampaa sävelkieltä edustaa Rosa rorans bonitatem. Latinankielinen otsikko – ”Ruusu, joka tihkuu hyvyyttä, tähti, joka säteilee kirkkautta” – johdattaa kuulijan keskiaikaisen Maria-symboliikan maailmaan. Birger Mörnerin teksti kasvaa vähitellen rukoukseksi:
Låt mig i din mantel gråta, säg du vill förlåta.
Melartin huipentaa laulun Ave Maria -fraaseihin, joissa laululinja avautuu liturgiseen loistoon. Teoksen orkestroi säveltäjä itse vuonna 1907 Ida Ekmanin käyttöön.
Yhtä vaikuttava oli Chrysanthemum, V. A. Koskenniemen runoon sävelletty laulu, jossa Melartin tavoittaa intensiivisesti runon symbolistisen maailman:
”Minä tunnen, ne elämän ankarat lait. Kukat parhaat on kukkia surun!”
Melartin antaa harmonian ja pitkien laululinjojen kantaa ajatusta. Myöhemmin laulusta laativat orkesterisovitukset Leo Funtek ja Sulho Ranta.
Konsertin päätti Melartinin Nocturne Koskenniemen tekstiin. Laulun lopussa kuullaan mestarillinen laskeva harmoniakulku sanoihin:
”kuinka paljon ijäks unhoon meni, kuinka vähän koskaan todeks saikaan.”
Melartin päättää laulun pastoraaliseen rauhaan, F-duuriin. Myös tästä laulusta on olemassa Funtekin orkesterisovitus.
Melartinin laulujen rinnalle ohjelmistoon oli sijoitettu kaksi uutta suomalaista teosta.
Stephen Webbin Sävellyssanomat (2023) sai alkunsa kirjaston lukusalista, mikä näkyi teoksen rakenteessa ja esitystapahtumassa. Puhe, laulu ja näyttämöllinen toiminta sulautuivat yhteen.
Tajunnanvirtamaisesti etenevä teos tarjosi kiinnostavan kontrastin Melartinin lauluille. Skandaali-osassa barokkiviittausten rinnalla kuului jazzin vivahteita. Vaikuttava oli esimerkiksi kohta, jossa sanat ”Jäljellä on ainoastaan vuokra-asunto Säästöpankinrannassa Helsingissä” huipentuivat sanan ”Helsingissä” virtuoosiseen, ylitsevuotavaan venytykseen. Hetki oli samanaikaisesti humoristinen ja traaginen.
Maleena Linjaman Onneni maa (2019) päätti ohjelman luontevasti. Säveltäjän oma teksti keskusteli Saima Harmajan ja Eila Kivikkahon runojen kanssa, ja päätösosa Oi valkene, onneni maa palautti ohjelman samaan valon ja luonnon maailmaan, josta Melartinin laulut olivat lähteneet liikkeelle. Linjanmaan täysromanttinen sävelkieli ei jäljittele Melartinia, mutta sen romanttisessa hehkussa ja pitkissä laululinjoissa oli jotakin samaa.
Aikalaislaulajat pitivät Melartinin liedejä suuressa arvossa ja esittivät niitä ahkerasti. Syytä sille ei tarvitse etsiä kaukaa. Melartinin laulut vaativat laulajalta lähes oopperamaista ilmaisuvoimaa: laajaa tunneasteikkoa, suurten jännitteiden hallintaa ja kykyä rakentaa dramaattisia ja hengittäviä linjoja. Ne eivät palkitse kliinistä tarkkuutta vaan suurta esittäjyyttä – sellaista, jossa jokainen nyanssi palvelee musiikin kokonaisdraamaa.
Juuri tässä Minna-Leena Lahden taiteilijuus pääsi täyteen mittaansa. Hänen kykynsä kantaa pitkiä fraaseja, rakentaa laajoja dynamiikan kaaria ja heittäytyä tekstin tunnevoimaan teki laulujen poikkeuksellisen rikkaasta merkintämaailmasta elävää musiikkia.
Melartinin yksinlaulut eivät ole laulajalle ensisijaisesti laulutekninen vaan ilmaisullinen haaste. Nuottikuva rakentuu jatkuvasti vaihtuvista tenutoista, portatoista, rubatoista, dynamiikkamerkinnöistä ja hengityksen hienovaraisista muutoksista. Kuten Lahti konsertin juonnossaan osuvasti totesi: ”Ei meinaa keretä tehdä kaikkea, mitä musiikissa on.”
Juuri siksi Melartinin musiikki tarvitsee aikaa ja esteettistä kehystä, jossa ilmaisun rikkaus ja tulkinnan syvyys asetetaan kaiken muun edelle. Kuten useimpien hänen aikalaistensa musiikki, myös Melartinin sävelkieli edellyttää jatkuvasti hienovireisesti hengittävää fraseerausta sekä rohkeutta viipyä ja elää todeksi musiikin pienimmätkin vivahteet.
Myös Matti Pohjoisahon soitossa tämä ajatus toteutui luontevasti. Melartinilla piano rakentaa ympäristön, jossa runon tapahtumat ja laulajan ilmaisu voivat syntyä. Pohjoisahon soitossa oli herkkyyttä, joustavuutta ja sävykkyyttä jopa sähköpianolla. Hänen kykynsä hengittää laulajan mukana loi pianosta tasavertaisen kumppanin.
Kokonaisuutena Lahden ja Pohjoisahon kesäinen konsertti teki näkyväksi sen, etteivät Melartinin yksinlaulut ole musiikinhistorian kiinnostavia sivupolkuja, vaan suomalaisen laulukulttuurin keskeistä ydintä. Niiden runollinen ilmaisu, hienostunut sävelkieli ja poikkeuksellisen rikas esityshistoria antavat vahvan perusteen niiden palauttamiselle näkyväksi osaksi suomalaista konserttiohjelmistoa.
Ja kaiken tämän sai kokea maksutta Kokkolan aurinkoisessa iltapäivässä. Mitä muuta kesäiseltä musiikkielämykseltä voisi toivoa?
– Teksti ja kuvat Henrik Järvi