Alin. Suomalaisia kamariorkesterikonserttoja, Ritarihuone la 17.10.2026 klo 19. Kapellimestari Tapio von Boehm. Solistit: Teemu Kauppinen, kontrabasso; Vivian Neff, klarinetti; Joel Papinoja, piano. Ilari Kailan, Markku Klamin, Lotta Wennäkosken ja Matthew Whittallin sävellyksiä.
Ritarihuone on erinomainen tila kamariyhtyeille ja nykymusiikille, sillä kaikki kuuluu selvästi ja kaikuisasti – ja silmä lepää aina välillä seinien aatelisvaakunoissa, joiden avulla voi kerrata mielessään Suomen historiaa. Tapio von Boehm, joka tunnetaan monien orkesterien tason kohottajana pääkaupunkiseudulla, on perustanut tämän Uuden Ajan Ensemble -nimisen orkesterin ja tuonut sen avulla julki muuten kenties vähemmän soitettuja teoksia. Saliin tullessani se oli tyhjä, joten siellä oli siis oikea avantgarde-konsertin ilmapiiri, mutta pian sali täyttyi kiitettävästi.
Parasta näissä nykymusiikkitilaisuuksissa on aina se, ettei voi yhtään aavistaa, mitä on tulossa. En nyt myöskään hankkinut QR-koodin kautta lisätietoja kenenkään taustoista, sillä minulla ei ole sellaista älypuhelimessani, jonka käyttöä vielä opettelen. Kyseessä oli siis akusmaattisen kuuntelun tapaus, eli vain musiikki ratkaisee. Tai ei ihan, sillä tärkeää on myös nähdä musiikin fyysinen tila ja soittajien toiminta siinä.
Kuullut teokset edustivat nyt puhdasta modernismia sen alkuperäisessä merkityksessä, ei siis mitään paluuta minnekään, ei mitään post-tyyliä vaan uuden sävelkielen luomista kaikissa. Siinä onnistuttiinkin, sillä jokainen teos omasi aivan erityisen sointimaailmansa. Monet olivat myös sovituksia säveltäjien aiemmista teoksista, konsertoista ynnä muista.
Ilari Kaila – nimi tuo tietenkin mieleen Kailojen taiteilijasuvun ja Eino Kailan, nomen est omen – aloitti teoksellaan Kellojen kumarrus. Se on muistoteos ja kellothan mielletään transsendenssin ja kuoleman symboliksi, katsokaa Eva Maria Jensenin kirjaa Död og evighed i musiken 1890-1920(s. 136-137, 2011), jota hiljattain käytin Sibelius- ja symbolismi-esseessäni. Teoksen sävy oli mietteliäs, eleginen, piano toimi kelloina, ylevää tyyliä, välillä lyyristä resitaatiota, niiden purkauksia lyhyisiin motiiveihin, paikoin pateettisen elokuvamaista, lavea ote; pianon bravuuri asettui jousia vastaan, temaattista unisonoa, tuli välillä mieleen Ravelin Vallée des cloches. Oli sooloa ja 2-äänistä tekstuuria, kun taas äkilliset kasvut lähtivät liikkeelle lyhyistä motiivesita. Joel Papinoja tavoitti teokselle ominaisen tunnelman vakuuttavasti ja toteutti pianon eri tekstuurit briljantisti.
Matthew Whittallin teos Negative Space johdatti mieleen tietenkin kysymyksen, miten musiikki aikataiteena tapahtuu myös tilassa. Mutta onko kyseessä ulkoinen tila, siis eri rekisterit, vai sisäinen eli ainesten jännitteisyys toonika-dominantin tapaan? Hieman tässä tuli mieleen se,mitä Steve Reich sanoi musiikin hitaasti muuttuvista prosesseista. Eri soittimet astuivat sisään tähän ’tilaan’ kukin omia aikojaan. Ne olivat kuin jonkinlaisia toisistaan irrallisia epigrammeja. Olisiko John Cagen Music of Changes yksi esikuva? Sitten jotkut soittajat alkoivat liikkua ympäri salia; mieleeni tuli taas tässä vastaava tilan käyttö Pierre Boulezin teoksessa, jonka kuulin kerran Pariisin Hôtel de Villessä säveltäjän johdolla, jossa niinikään orkesteri oli siroteltu eri puolille salia (nyt en muista teoksen nimeä). Hetkittäin puhaltajat kasvattivat yhden sävelen osuuksiaan sietokyvyn rajoille kuten Messiaenin Aikojen lopun kvartetossa. Harppu oli kuitenkin tavallaan johtava soitin, puhaltimet saivat kuin puhua toistensa päälle. Teos päättyi morendo. Vaikuttava, mietteliäs musiikillinen hetki kaikkiaan.
Lotta Wennäkoski elää uransa kansainvälistä nousukautta. Yleensä hänen teoksensa ovat lyhyitä ja päättyvät yllättävästi, mutta nyt ei ollut niin. Hänen tyylinsä on fragmentaarinen, eikä siinä ole mitään negatiivista: jo Friedrich Schlegel julisti, että suuret teokset ovat muuttuneet fragmenteiksi. Mutta nuo katkelmat, joissa oli myös äkillisiä aggressioita, olivat aina värikylläisiä. Soinnin sisällä sykkii rytmi tai siis teoksella on oma sykkeensä. Siinä on semiotiikan kielellä sanottuna aktorialisia häivähdyksiä muistumia joistain tunnetuista, mutta tunnistamattomista melodioista. Kyseessä on kontrabassokonsertto, jonka osuuden soitti erittäin virtuoosisesti Teemu Kauppinen. Tosin ei tämä ole mikään Rautavaaran Angel of Dusk. Ainoastaan olisin kaivannut, että kontrabasso olisi sijoitettu lavalle eteen, nyt se sulautui liikaa muuhun orkesteriin. Joka tapauksessa tätä täytyy ehdottaa ystäväni ja oppilaani, Berliinin filharmonikkojen kontrabassovirtuoosi Janusz Widzykin, ohjelmistoon. Teos oli muuten otsakoitu Alin tarkoittaen jotain matalia rosoisia sointeja, mutta lopultakin se olisi yhä hyvin voinut olla Ylin.
Väliajan jälkeen kuultiin vielä kaksi nykymusiikkiteosta, eikä korva ollut vielä kyllästynyt hylkimään kaikkea uuden uutukaista soundia. Markku Klamia en ollut aiemmin kuullut, (itse asiassa luulin että soitettaisiin Uuno Klamia), mutta tämäkin teos oli jotain muuta alunperin, klarinetti tietenkin konsertoivana. Teoksen nimi oli Clair II; ei kuitenkaan Clair de lune. Musiikki kietoutui klarinetin yhden pitkän äänen ympärille sitä varioiden arabeskimaisesti kuin käärmeenlumoojan soitto. Perusääneen tulee lisää sekunti-intervalleja, ja sointikimppujen tulvahduksia klarinetin antamista impulsseista. Teos siis perustuu solistin varaan pitkänä katkeamattomana disurssina, ääninä jotka välillä hajoavat ornamenteiksi; ylärekisteriä käytetään myös vastakohtana kimeästi. Vivian Neff hoiti myös tehtävänsä mallikelpoiseti roolissaan kamariyhtyeen johtavana äänenä. Ylipäätään on hauskaa todeta, miten sisäinen kommunikaatio toimii juuri kamarimusiikissa eri soittimien kesken.
Sebastian Hillin teos Peach lupasi keveää haaveunta valoisana kesäpäivänä, mutta teokselle olivat pikemminkin ominaisia kiihkeät Steigerungit, jopa sireenimäisen läpitunkevat sointikentät ja kohoavat jännitteet toistamiseen. Teos tuntui perustuvan soinnulle, joka levittäytyy dysforisina dissonansseina. Rytmiä edustavat iskut johtavat kellojen gongeihin, vaikka on myös alaspäisiä glissandoja tässä erittäin värikylläisessä ja hallitussa partituurissa. Tapio von Boehmin johdolla teokset pysyivät koossa hänen vahvassa ohjauksessaan, joka tosin antoi tilaa myös itse kunkin soittajan panokselle.
Edellämainitut kuvaukset ovat siis täysin fenomenaalisia tai fenomenologisia elämyksiä ja musiikin verbalisointeja, jotka perustuvat kuulijan välittömään ensivaikutelmaan. Jos saisin partituurit käsiini, voisi niitä täsmentää havainnoilla itse tekstuurista ja miten se on tehty. Toivottavasti nyt alkavassa ’kriitikkojen’ koulutuksessa painotetaan tätä seikkaa. Oikea kritiikki voi perustua vain kompetenssiin eikä verbaaliakrobatiaan.
– Eero Tarasti