Konsertti Mikkelin Pitäjänkirkossa torstaina 7.8.2025 klo 19. Philharmonia Orchestra, Ylioppilaskunnan laulajat. Joht. Santtu-Matias Rouvali, Johanna Rusanen, sopraano, Ville Rusanen, baritoni
On harvoja musiikin historian tapahtumia, joilla on ollut niin käänteentekevä vaikutus kuin Sibeliuksen Kullervon ensiesityksellä Helsingin yliopiston juhlasalissa 1892 säveltäjän itsensä johdolla. Suomalainen kalevalainen sävel murtautui esiin ilmestyksenomaisesti, samoin se, miten suomen kieltä intonoitiin ja fraseerattiin taidemusiikissa. Ennen Kullervoa, joka siis syntyi Wienissä, ei nuorella säveltäjällä ollut juuri muuta näyttöä kuin Berliinissä professori Beckerille tehty Pianokvintetto, viisiosainen kuten Kullervo. Se on Sibelius ennen Sibeliusta mutta eroaa jo kuitenkin esikuvastaan Christian Sindingin Pianokvintetosta, jonka hän oli kuullut juuri aiemmin. Pianokvintetostaan Sibelius siirsi suoraan aiheita Kullervoonsa. Mutta molempien kohtalo oli sama: Sibelius jostain syystä veti ne pois esityksestä. Niinpä ensimmäinen levytys Kullervosta oli Paavo Berglundin ja Bournemouth Symphony Orchestran vasta 70-luvulla kuten kaikki tietävät. Hauskaa kuulla, että taas brittiorkesteri on astunut lavalle Kullervon kanssa, sillä he kyllä ymmärtävät Sibeliusta toisin kuin eräät muut.
Santtu Rouvali tuo tulkinnoissaan aina esiin jotain uutta ja raikasta, ja niin oli nytkin. Hänen valttinaan on ensinnäkin läheinen suhde koko orkesteriin; hän ei unohda yhtäkään soittajaryhmää vaan houkuttelee esiin niiden parhaat kvaliteetit. Näin sinfonia oli täynnä yllättäviä detaljeja, soinnilllisia ja temaattisia, joita ei oikestaan aiemmin ollut tullut ajatelleeksi. Rouvalin äärimmäisen ilmeikäs elekieli elävöitti koko teosta. Mutta samalla hän määrätietoiesti piirtää esiin suuret linjat ja kohoaa monumentaaliseeppiseen dramatiikkaan kuoron kanssa. Beethovenin yhdeksännestä lähtien kuoron mukaan tuominen absoluuttiseen soitinmusiikkiin on erityisen haastavaa. Mutta toisaalta Kullervo on jo niin lähellä oopperaa, ettei siitä olisi ollut kuin kukonaskel jatkaa sitä Martin Wegeliuksenkin toivomaa oopperalinjaa tosin wagneriaanisissa merkeissä. Wagnerillahan puolestaan keskeinen pulma on: ovatko hänen musiikkidraamansa teatteria vai sinfoniaa.
Sibelius ei valinnut ensiksimainttua, mutta kohosi silti Kullervon vokaaliosuuksissa huippuvaikuttaviin mittoihin. Tottakai tässäkin on Wagneria taustalla eikä vaikutteita ei ole vaikea löytää, mutta yleisilmapiiri on peruuttamattoman suomalainen kaikessa hurjuudessaan. Kullervo on todella suomalainen tarina: ”Se oli surma nuoren miehen, kuolema kovaosaista…” Kaikki tämä ei voi olla aina syvästi liikuttamatta kotimaista kuulijakuntaa. Kullervo on eniten sävelletty Kalevalan sankaritarina. Autenttisempia tulkkeja vokaaliosuuksille ei taas olisi voinut ajatella kuin Johanna ja Ville Rusanen. Sisaren rooli kohoaa Brünnhilden jäähyväisten suuruuteen, Johannan äänessä on juuri oikeaa dramatiikkaa mutta myös eloisaa herkkyyttä ja taas Kullervo on desperado persoona, jonka päättäväisyys ja epätoivo sävyttivät Ville Rusasen tulkintaa.
YL oli valmennettu erinomaisen huolellisesti (Pasi Hyökki) keskeiseen tehtäväänsä kuin antiikin tragedian kuorona, joka on yhtaikaa kertova elementti ja elävä muuri katsomon ja lavan välillä, mikä oli muun muassa Schillerin näkemys siitä. Kuoron laulussa kaikki oli merkityksellistä, tauot, crescendot, jylhä pidättyvyys, eleetön eeppisyys, mikä vain korosti tarinaan traagisuutta.
Kun sinfonia alkaa suoraan modaalisella Kullervo-teemalla, joka samoin kuin Lisztin sinfonisissa runoelmissa kuullaan suoraan valmiina päähenkilön muotokuvana, on se samalla myös koko sinfonian keskeisten motiivien repertuaari. Rouvali esitytti sen melko nopeassa termpossa mutta antoi sen sitten laantua vähän myöhemmin. Ehkä hyvä näin sillä näin se säästetään lopun kertauksessa kaikkeen painavuuteensa. Muutenkin kun teos on näin pitkä samoin kuin Pianokvintetto on katsottava, mihin tulevat huippukohdat ja missä kevennetään, ettei tästä tule kuulijalle – ja soittajille – liian raskasta kokemusta. Kullervon nuoruus oli näin oikealla tavalla aluksi pehmeän lyyrinen ja sotaanlähtö kaikessa toistossaan loistokas vaskien fanfaareineen. Mutta kaikki tietävät, että huippukohta on viimeinen osa Kullervon kuolema,joka on milloin kuin verististä italialaista ooperaa à la Verdi milloin taas liikuttavaa lyriikkaa kun luontokin itkee Kullervon kohtaloa. Kaiken kaikkiaan: hyvin vaikuttavaa! Täysilukuinen yleisö eli noin 1000 henkeä olikin tovin hiljaa esityksen päätyttyä mutta puhkesi sitten raikuviin aplodeihin.
Pitäjänkirkko ei ole akustiikaltaan täysin ongelmaton sinfoniaorkestetille ja kuorolle. Jo En Sagassa en sivusiivessä kuullut jousien ja puhaltimien synkroniaa. Kun sitten siirryin istumaan viidennelle riville ei tätä ongelmaa ollut. Kuoro taas laulaa vasemmalta laidalta, vaikka tietysti vaikuttavampaa olisi jos se kuultaisiin keskeltä.
– Eero Tarasti