Amfion pro musica classica

Kamarikesän varjoleikki monisti merkityksiä

Nyt kahdeksatta kertaa järjestettävä nuorten lahjakkuuksien Kamarikesä-festivaali haastaa totunnaista konserttikonseptia vuosi vuodelta raikkaammin. Keskiviikon konsertissa runous, musiikki ja musiikillinen vuoropuhelu sekä visuaalinen draama sulautuivat hivelevän rikkaaksi  unimaailmaksi, jonka ytimessä oli Arnold Schönbergin jo itsessään monitasoinen, kaunis ja kaamea Sprechgesang-sykli Pierrot lunaire, Kuuhullu Pierrot. Rohkeat nuoret muusikot, säveltäjä Miika Hyytiäinen ja ohjaaja Jaakko Nousiainen olivat kehineet Pierrot’n ympärille tasoja toisensa jälkeen, mutta salaperäinen unimaisuus ja toteutuksen vilpittömyys ylläpitivät miellyttävää harmonisuutta.

Sopraano Annika Fuhrmannin miniatyyrimäisten unipäiväkirjojen pohjalta oli Miika Hyytiäinen luonut Schönbergin teoksen lomaan kolme kommentoivaa interludia tai varjounta, Schattenträume. Varjounet (tai univarjot) nousevat sirosti imitoiden Schönbergin sävelkielestä, mutta erkanevat siitä vähitellen yhä kauemmaksi kehittyen lopulta performanssimaiseen tilaan. Sävyllisesti Hyytiäinen pysyttelee kuitenkin koko ajan Schönbergin ja dekadentin Pierrot-tekstin maailmassa, ja epätodellinen, jopa harras yötunnelma säilyy rikkoutumattomana.

Varjon irtaantuminen isännästään ja varjossa elävän vapautuminen voidaan nähdä myös Albert Giraud’n (ja saksalaisen tulkitsijan, O. E. Hartlebenin) alkuperäisen runosarjan tulkintana. Kuuta riutuen tuijotteleva Pierrot, viaton commedia dell’arte -hahmo, muuttuu runoissa suoranaisen psykoosin symboliksi. Vasta monivaiheisen mestaamisen jälkeen Pierrot palaa omaan ulottuvuuteensa, ja lopulta puhuja voi katsella vapaasti katsella ”auringon kehystämästä ikkunasta rakasta maailmaa.” Joskus hieman irrallinen, mutta vähäeleisyydessään viehkeä dramatisointi sekä Jari Piitulaisen valot tukivat antoisasti tekstiä: kokonaan mustiin maskeerattu Fuhrmann oli valkoisen, kuuta muistuttavan Pierrot-nuken varjo, joka vähitellen vapautui elottomasta taakastaan ja sai itse valkoisen puvun. Ensemblen muusikot olivat vahvasti läsnä näytellen vuorotellen omia kuvaelmafragmenttejaan.

Hyytiäisen varjomusiikki ei kuitenkaan samalla lailla löydä omaa minuuttaan varjojen jälkeen, vaan puolivälin venytettyä puhettu jäljittelevän vaikuttavan jakson jälkeen muuttuu melko lyhytjänteiseksi elesarjaksi, jonka silti olisi kaivannut päätyvän jonkinlaiseen kehiteltyyn materiaaliin. Mistään lässähdyksestä ei kuitenkaan voi puhua, niin ainutlaatuisen intensiivisesti ja sävykkäästi esittäjät kannattelivat tulkintaansa. Ensemble hengitti tekstin ja partituurin värihäilähdysten mukana herkästi, ja Annika Fuhrmannin metallisen selkeä, monivivahteinen sopraano ulottui höytyvänpehmeästä, hellästä kuiskinasta naiivin irvokkaaseen määkynään ja voimallisiin lauluaksentteihin – Pierrot lunairen nyanssin tulevat harvoin näin merkityksekkäästi esiin.

Vastaa

Post Navigation