Category Archives: Päävalikko

Sellotaiteilija Markus Hallikainen, Varkauden KesäKlassisen  perustaja ja johtaja. Kuva © E. Tarasti.

Varkauden KesäKlassinen 4.-6.7. 2025, kaupungilla eri paikoissa.

Kyllä Varkaudessa alkaa jo olla sitä kuulua ’paikan henkeä’ eli genius loci, kun sellisti Markus Hallikainen jo kahdeksatta kertaa järjestää tämän Savossa ja koko valtakunnassa merkittävän kamarimusiikkitapahtuman. Tällä kertaa rahoitusta riitti vain nelipäiväiseen festivaaliin. Mutta lyhyt kesto ei merkinnyt festivaalin sisällön niukkuutta… vaan päin vastoin se oli innoittanut suorastaan ylitsepursuavaan musiikin lajien, soitinten ja säveltäjien rikkauteen.

Mutta mitä on kamarimusiikki lajina? Sen peruskokoonpano on jousikvartetti, joka syntyi 1700-luvun puolivälissä. Saksalaisessa musiikkitieteessä puhutaan siitä, miten vain ne musiikin lajit, jotka ovat theoriefähig eli teoriakelpoisia (Eggebrecht) ovat säilyneet musiikin historiassa. Esimerkiksi sinfonialla ei ole teoriaa, niitä sävellettiin vain siellä, missä tuo laji oli arvossaan.

Jousikvartetolla – ja siitä laajentaen kaikilla trioilla, kvintetoilla, sekstetoilla, septetoilla, okteteilla ja noneteilla – oli kaksi lähtökohtaa: ankara neliääninen satsi fuuga esikuvana. Mozartista alkaen säveltäjien koulutus alkoi siitä. Kun Sibelius oli kirjoittanut ensimmäisen suurimuotoisen teoksensa, viisiosaisen pianokvinteton Berliinissä 1887 ja näytti sen opettajalleen Martin Wegeliukselle, tämä sanoi: Olisit nyt edes ensiksi tehnyt kunnollisen jousikvarteton!

Kvarteton toinen aspekti on keskustelu: se on neljän äänen, karaktäärin, välistä diskurssia. Muuan italialainen kirjoitti Haydnin kvartetoista: 1. viulu on kuin henkevä keski-ikäinen mies, joka johtaa keskustelua; 2. viulu on häntä säestävä ystävä; sello on iäkkäämpi vakava mies, joka esittää kommenttinsa lakonisesti – ja altto on naishenkilö, joka puuttuu vilkkaasti keskusteluun, vaikkei hänellä ole juuri mitään sanottavaa! Melkoisen sovinistinen käsitys siis, jonka nyt ainakin tässä festivaalissa kumosivat Amy Beachin ja Clara Schumannin inspiroituneet teokset.

Kaiken musiikin ensimmäinen elementti on sointi (Klang), on kapellimestari Christian Thielemann sanonut. Mutta sointi ei ole vain akustista stimulanssia, vaan merkitsevää. Siinä toteutuu tuo nykyinen jo kaikkeen mediaan levinnyt muotitermi: merkityksellisyys (joka tulee Roland Barthesin luomasta käsitteeestä signifiance, siis ei signification, merkitys). Ja samalla kamarimusiikki on yhteisöllistä, mikä on toinen aikamme päähänpintyymä. Vackert så, ainakaan siis kamarimusiikki ei ole mitään pölyttynyttä historiaa, vaan elää ajassamme.

Itse asiassa kaikilla soittimilla on perusmerkityksensä, jotka ilmenevät niiden edustamissa lajeissa: on siis pianomusiikkia, viulumusiikkia, huilumusiikkia, kantelemusiikkia, harmonikkamusiikkia. Lukemattomia musiikin lajeja. Pohjimmaltaan laji voi olla lähes mitä tahansa musiikissa: soitin, muoto, tyyli ja niin edelleen. Mutta se on aina sopimus säveltäjän ja kuulijan välillä. Teoksen otsake paljastaa lajin, jonka perusteella kuulija tietää odottavansa määrätynlaista musiikkia, laji on siis tärkeää musiikin kommunikaatiossa. Samalla lajit uudistuvat alinomaa, kun niitä käytetään yllättävästi.

Varkauden KesäKlassisen avauskonsertti ravintolassa Kaksi Ruusua perjantaina 4.7.2025 oli otsikoitu Tarinoita kielillä. Keskeisenä oli kantele. Tämä soitin on noin 1000 vuotta vanha ja vahvasti symbolinen Suomessa: ensinnä tulee kukaties mieleen Kreeta Haapasalo ja ”Mun kanteleeni kauniimmin/taivaassa kerran soi”… ja tietenkin Väinämöinen, kantelesankarimme. Siinä missä sampo takasi aineellisen hyvinvoinnin, siinä kantele turvasi henkistä puolta. Wilhelm Ekmanin maalaus Väinämöisen soitosta, jota kaikki kuuntelevat, on nähtävillä Helsingissä Vanhan Ylioppilastalon toisen kerroksen salissa.

Laura Linkola on kanteleelle omistautunut muusikko, joka on sovittanut yllättävää musiikkia soittimelleen. J.S. Bachin teoksissa kantele on tietenkin cembalon korvike, kuten taiteilija sanoi. Mutta Ravelin Hanhiemon Pavane yllätti, vaikkei tämä ollut se Pavane, jonka kaikki tuntevat pianoteoksena yhtenä Ravelin soitetuimmista teoksista (jota kuuluu soittaa äärimmäisen hitaasti, kuten säveltäjä itse; tämäkin Pavane tosin kuultiin pari päivää myöhemmin sovitettuna harmonikalle Tony Iivosen, varkautelaista syntyperää olevan virtuoosin, kartanokonsertissa). Joka tapauksssa Hanhiemossakin kanteleen sointikapasiteetti paljastui Keijujen puutarhassa. Hämmästyttävää, mutta tietenkin soitin oli sähköisesti vahvistettu. Tietyn modernistisen efektin luo se, että kanteleella vierekkäiset äänet sekoittuvat helposti klustereiksi. Joka tapauksessa tämän jälkeen oli luontevaa esittää myös argentiinalaista Piazzollaa, joka toi tangon taidemusiikkiin. Se nyt on sitä varsinaista lajien crossoveria kuten sanotaan. Linkola vakuutti kuulijansa tulkinnoillaan.

Lauantai alkoi musiikillisella aamuhartaudella niille, jotka jaksoivat laittautua aamulla 5.7. Kangaslammin kirkkoon 20 km:n päähän. Moderni kirkkorakennus on Kai Mikaelin piirtämä ja puiset alttarikoristeet tumman ruskeaa betoniseinää vasten ovat Eeva Ryynäsen. Nyt esiintyi koko festivaalin keskeinen ’yhteisö’: Johanna Koponen viulu, Elias Nyman viulu, Jussi-Matti Haavisto alttoviulu, Markus Hallikainen sello, Laura Linkola kantele ja Alise Methuen piano. Kuultiin lyhyitä vakavahenkisiä kappaleita, Sibeliuksen Des-duuriromanssista O. Merikantoon ja Toivo Kuulaan. N.E. Fougstedtin elokuvasta tuttu Romanssi oli sovitettu tuoreesti, samoin Suvivirsi.

Kangaslammin kirkko, Varkaus. Kuva © Eila Tarasti.

Illaksi siirryttiin uuteen paikkaan Varkauden Vanhalle asemalle, joka toimii nyt juhlatilana. Erittäin sopiva miljöö musiikille kahvi- ja kakkutarjoiluineen. Keskeisessä roolissa oli nyt piano ja sitä soittanut Maija Väisänen. Hän on erikoistunut muun muassa Poulencin musiikkiin, jota olisi joskus hienoa kuulla hänen soittamanaan. Joka tapauksessa hänen pianistinen ilmaisuskaalansa ja tekninen valmiutensa on harvinaisen laaja. Kuulen taustalla hänen opettajansa Liisa Pohjolan ideoita, häneltähän sai itse kukin omaksua juuri muusikkoutta. Robert Schumannin Phantasiestückessä Markus Hallikainen osoittautui myös romantiikan tyylilajia hallitsevaksi. Rasch-elementti tuli oikein etualalle (vrt. Barthesin kuulu essee).

Sitten kuultiin amerikkalaisen Amy Beachin sarja From Grandmother’s Garden, ei siis mihinkään lajiin kuuluvaa musiikkia. Oli arpeggioita, vähän Sindingiä, romanssia, etydiä, kuten jossain Palmgrenin En Routessa, mutta muuntuen välitaitteessa salonkivalssiksi.

Clara Schumannin Kolme romanssia viululle ja pianolle toi lavalle Johanna Koposen, taitavan ja tyylitietoisen viulistin Tampereelta. Siinä oli näiden soittimien musisointia dialogué tapaan, hieman Im Legendenton sävyä (Robertilta!), trillejä, säestys oli hetkittäin stürmisch, aaltoileva, mutta oli myös staccato-tekstuuria, brava sen toteutuksesta pianolla Väisäselle!

Konsertin kruunasi itse asiassa harvoin kuulemani Šostakovitšin varhaisteos Pianotrio nro .1. Siinä oli vakava huokauksenomainen muisteleva pääaihe, mutta pian myös jo säveltäjän tyypillistä ironiaa, pianon repetitiota, sellon valitusta, hieman Rahmaninovin kaltaisia huipennuksia, pianon klusterisointuja à la R.Straussin Rosenkavalier.

Juhlat jatkuivat Luttilan kappelissa yöklassisella klo 21. Hautausmaan kirkko on paikallisille tuttu, mutta vieraille aika kaukana keskustasta.Tässä koruttomassa miljöössä kuultiin Piae cantiones -sävelmä ”Nyt maailman ahdistavan” Jussi-Matti Haviston hienostuneena sovituksena, jossa hyödynnettiin alton kielien näppäilyä soinnillisena keinona. Tuo keskiaikainen laulukokoelmahan painettiin 1582, ja sen sävelmät ovat enimmäkseen keskieurooppalaisia, mutta jotkut on ehkä sävelletty jopa Suomessa. Professori Timo Mäkinen on tutkinut niitä väitöskirjassaan. Kuultiin myös orientaalinen laulu Gurdijeffilta… eli ne varietatem timeamus, emme pelkää vaihtelevuutta, voisi todeta.

Koko päivä huipentui sitten Markus Hallikaisen tulkintaan J.S. Bachin soolosellosarjasta d-molli. Hallikainen on erikoistunut näihin sarjoihin aivan kuten Pablo Casals aikanaan, ja hän esitti teoksen vaikuttavalla intensiteetillä tuoden esiin jokaisen osan erityisen karaktäärin barokin tansssina. Preludi taas oli mielestäni sukua Händelin d-molli cembalosarjalle. Se oli sitä varsinaista ’lineaarista kontrapunktia.’ Tilaisuus oli täynnä yleisöä, kuten lähes kaikki muutkin konsertit.

Tässä vaiheessa jouduin jättämään festivaalin, vaikka edessä olisi ollut harmonikkaan keskittyvä Tony Iivosen matinea sunnuntaina 6.7. klo 13 Rauhalan kartanossa, minkä viehättävän historiallisen miljöön sen emäntä Kirsti Lumiala oli tarjonnut jälleen festivaalin käyttöön. Myös 90 vuotta täyttävä Aulis Sallinen, taitava harmonikkasäveltäjäkin, oli huomioitu.

Saman päivän iltana oli päätöskonsertti Varkauden pääkirkossa, jossa tärkein teos oli Schubertin myöhäisen tuotannon unohtumaton C-duurijousikvintetto. Siinä tuli mukaan myös Tampereen orkesterin mestarillinen sellon äänenjohtaja Kalle-Pekka Koponen. Joka tapauksessa tuo teos on juuri tuota ’traagista duuria’, kuten Ralf Gothóni on schubertinsa määritellyt… mutta samalla Schubert on aina wieniläistä, kategoriassa gemütlich(mukava)! Lopuksi oli Sibeliuksen Andante festivo, Se jos mikä on lajia, jonka määrittää sen funktio – promootiomusiikkia, joka kuullaan loputtomana toistona akateemisissa tilaisuuksissa.

– Eero Tarasti

Kuva © Eila Tarasti.

Konsertti Arvo Pärt 90 vuotta: Mestariteokset Musiikkitalossa. Urkuyö & aaria Festivaali / Espoo. Musiikkitalo 3.6.2025 klo 19. Kapellimestari Nils Schweckendiek, Musiikkitalon kuoro, Tapiola Sinfonietta, Janne Teivainen visualisointi ja videotaide.

Musiikkimaailma on jo aloittanut virolaisen säveltäjämestarin juhlinnan, vaikka varsinainen pääjuhla on vasta tulossa ensi syksynä lokakuun puolivälissä Viron Laulismaan Arvo Pärt -keskuksessa, jossa vietetään syntymäpäivää musiikin ja symposiumin merkeissä. Sinne olen itsekin menossa Tallinnan Musiikkiakatemian kutsumana.

Olen siis aloittanut Pärtin musiikkikuurin hankkimalla kirjallisuutta hänestä – jota on onneksi runsaasti -, kuuntelemalla äänitteitä ja soittamalla itsekin. Lähinnä tuttuja ovat tähän mennessä Fratres versiona sellolle ja pianolle, Spiegel in Spiegel samoin sellolle (kamarimusiikkipartnerinani Markus Hallikainen) ja pianokappale Für Alina. Viimeksi mainittu on todella niukka, askeettinen, mutta oudolla tavalla kiehtovan soiva ja lyhyt teos h-mollissa ilman johtosäveltä, vain kaksi ääntä rinnakkain ja bassossa matala h. Kappaleessa ei ole myöskään lainkaan tahtiviivoja, joten se on aivan kuin schenkerläinen Urlinie, tiivistys jostakin. Mutta mistä?

Sain tietää, että ennen siirtymistään minimalismiin Pärt oli läpikäynyt monenlaisia tyylikausia, joten teosta voi ajatella rikkaan säveltämiskokemuksen fokusoituna abstraktina. Miten tällainen salaperäinen ytimekkyys ja minimaalisten keinojen käyttö on mahdollista?

Pärtillä on uskollinen ihailijakunta Suomessa. Tulevatko he Pärt-konserttiin hakemaan musiikillista kokemusta vai henkisyyden elämystä? Lähes kaikki Pärtin musiikki toimii uskonnollisen, pyhän tyylin ulottuvuudella, tekstit ovat Raamatusta, psalmeista tai ortodoksisesta hesykastisesta kirjallisuudesta tai suoraan ortodoksien hymneistä ilmeisesti kirkkoslavoniaksi. Pärtin musiikin perustunnelma on kiistatta melankolia, mutta se ei ole pohjoismaista melankoliaa à la Griegin Solveigin laulu tai Sibeliuksen Valse triste, vaan toimii ihmisen tiedostamattoman syväminän tasolla. Se on kuin musiikkia jälkeen Heideggerin Scheiternin, toisin sanoen romahtamisen. On siis jo tapahtunut jotain, ennen kuin musiikki edes alkaa ihan niin kuin Wagnerin Parsifalissa, ja se mitä kuullaan, on sen erilaista kommentointia, kaipuuta kriisiä edeltävään viattomuuden tilaan. Tällainen oli erityisesti viimeiseksi kuultu Aatamin valitussuurelle 130-päiselle kuorolle ja jousiorkesterille sekä lyömäsoitimille. Säveltäjän ohjelmat tehtiin yleisölle tiettäviksi paitsi käsiohjelman tekstein myös Janne Teivaisen taitavalla ja hienostuneella videototeutuksella, jossa käytettiin alkuperäisiä ikonikuvia ja maalauksia ortodoksiseen tyyliin. Ne virittivät kuulijan oikeaan atmosfääriin eli tuohon Heideggerin Befindlichkeitiin.

Konsertti kesti vain 1h15min ja se koostui asteittain aina pidemmistä teoksista. Minimalismia tämä oli tuon arte poveran mielessä toisin sanoen tavassa käyttää hyvin vähäisiä musiikillisia elementtejä niitä toistaen ja enimmäkseen vailla teleologisia prosesseja. Musiikki ei siis sinänsä tuntunut johtavan mihinkään paitsi antamalla kuulijan vajota Pärtin musiikin ’matkalla’ johonkin syvähenkiseen mielentilaan. Pärthän kuuluu tuohon Baltian maiden minimalistit -’koulukuntaan’ Liettuan Bronius Kutavičiuksen ja Latvian Pēteris Vasksin rinnalla. Ehkä en rohkene liittää myöhäistä Erkki Salmenhaaraa kuitenkaan tähän ryhmään.

Ensimmäinen lyhyt jousiorkesteriteos Für Lennart oli muistomusiikkia Lennart Merelle. Sen raskaasti hengittävä tekstuuri oli jollain tavalla sibeliaanista tai Samuel Barberin Adagioon vivahtavaa. Toinen teos Orient & Occident oli samanlaista, mutta jousien glissandot voi tulkita orientalismiksi. Tietty laskeva ele toistui sanojen Light of Light kohdalla.

Mein Weg oli omistettu urkuri Kari Jussilalle, sen aikana heijastettiin videofilmiä, jossa liikuttiin surrealistisessa maisemassa tietä pitkin. Kiinnitin huomiota siihen, että Pärtillä on yleensä vain yksi karaktääri teosta kohti. Eloisampaakin rytmikkaa oli kyllä ja viulujen ja sellojen dialogia, tässä ikään kuin kiiruhdettiin jonnekin; toisin sanoen liike-energia saattaa Pärtillä olla vilkkaampaa kuin sitten koraalimaisessa kuorosatsissa.

Se että musiikki on kutenkin sukua noille Steve Reichin hitaille muutosprosesseille on saanut aikaan sen, että Pärtin musiikkia on runsaasti käytetty myös elokuvien taustana. Se suorastaan houkuttelee johonkin viuaaliseen vastineeseen. Philip Glassin Monsters of Grace, jonka näin ja kuulin kerran Minnesotan yliopiston kampuksella säveltäjän johdolla, saattoi tulla mieleen.

La Sindone -teoksen ohjelmana oli Torinossa pyhäinjäännöksenä säilytettävä Kristuksen käärinliina, joka projisoitiin hämärästi kankaalle. Tämän kappaleen toisessa osassa oli mahlermainen surumarssi ja lyömäsoittimia, kuten gongeja, käytettiin rytmin korostamiseksi.

Kahteen viimeiseen teokseen saapui lavalle todella runsaslukuinen kuoro, joka huipensi illan mahtaviin forte-tehoihin erityisesti Aatamin valitus -teoksessa. Pärtin musiikissa on aito uskonnollinen tunne aina takana, se on tämän musiikin isotopia kuten semiotiikassa sanottaisiin. Kun melodiset linjat olivat yleensä mollivoittoisen laskevia katabasiksia, koettiin lopuksi kuitenkin kohoavat harmoniat, joita säestivät jousien pizzicatot. Tämä ilmeisestikin kuvasti ihmisen pyrkimystä transsendenssiin, josta ranskalainen eksistentialisti Jean Wahl käytti termiä trans-a-scendence.

Tapiola Sinfonietta oli virittynyt koko illan oikeaan tunnelmaan tämän hartaan musiikin äärellä. Musiikkitalon kuoron taas Schweckendiek oli saanut soimaan koko äänimassansa mahdilla vaikuttavasti. Ylipäätään hän johti kaikki teokset niiden erikoisluonteen oivaltaen ja samalla toteuttaen uskollisesti Pärtin ideat soivalla tasolla. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään väkinäistä pingoittunutta syvällisyyden tavoittelua, vaan hänen otteensa muusikoihin oli luontevaa, heidän kvaliteetteihinsa sulautuvaa ja ennen kaikkea Pärtin maailman osuvaa tulkintaa. Yleisö otti konsertin vastaan bravo-huudoin.

– Eero Tarasti

Martin Malmgrenin sooloresitaali Temppeliaukion kirkossa 8.1. 2025 klo 19 otsakkeella Planetaario. Suomalaisen pianomusiikin ilta. Jean Sibelius, Aarre Merikanto, Erkki Melartin, Moses Pergament, Väinö Raitio, Erik Bergman, Helvi Leiviskä ja Paavo Heininen.

Martin Malmgren. Kuva © Eila Tarasti.

Luulen, ettei pianomusiikki ole se genre, joka ensimmäisenä tulee mieleen kun puhutaan suomalaisesta musiikista. Siinä määrin nämä ’suuret’ lajit ovat vallanneet kentän sinfoniasta oopperaan. Siksi Martin Malmgren osoitti rohkeutta omistaessaan koko illan etupäässä miniatyyrimuotoisille kappaleille, jotka olivat suurelle yleisölle joko tuiki tuntemattomia tai sitten ’lasten’ musiikiksi miellettyjä tai niin populäärejä, että on uskaliasta soittaa niitä konsertin päänumeroina. Sibeliuksen puusarjan monet kuviot ovat niin tuttuja, että tulee mieleen Erik Tawaststjernan (vanhemman) sanonta: ”Täytyy olla suuri runoilija rohjetakseen sanoa ’Taivas on sininen'” (tosin Tawaststjerna tarkoitti tällä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalin käännettä d-mollista D-duuriin).

Malmgren tulkitsi Puusarjan op. 75 kyllä omintakeisesti jopa korostaen teosten pienimuotoisuutta ja intiimiyttä ja välttäen kansallispatrioottisia painotuksia. Suomalaisille Kuusi on tietenkin suomalaisuuden symboli. Kun myrsky koittaa musiikin arpeggioissa, se huojuu mutta ei kaadu.

Aarre Merikannon Kaksi kappaletta op. 20 ovat harvoin jos koskaan soitettuja. Oliko Pan sukua sille Merikannon nerokkaalle laululle, joka juuri kuultiin Musiikkitalossa Anu Komsin tulkitsemana?

Erkki Melartinin Kuusi kappaletta op. 118 vuodelta 1923, ovat tuttuja pianopedagogeille, mutta eivät nuo viehkeät karaktäärikappaleet kovin helppoja ole teknisestikään. Syyskuva, Salaperäinen metsä, Noita, Loitsu, Virvatuli, Peikkotanssi ovat supisuomalaisia ohjelmia niille.

Ennen väliaikaa kuultiin vielä Moses Pergamentin Sulamithin tanssi vuodelta 1915 eli siltä ajalta, kun tämä juutalaissyntyinen säveltäjä muutti Ruotsiin. Malmgren on oikeastaan jo toiminnallaan pelastanut Moses Pergamentin Suomessa, järjestämällä hänen musiikkinsa esityksiä ja seminaareja muun muassa Ritarihuoneella, Lisäksi hän on upeasti levyttänyt tämän pianokonserton ja kamarimusiikkia Sebastian Silénin kanssa ja lisää on tulossa, sillä Malmgren valmistelee tohtorin väitöstä Sibelius-Akatemiaan ja siinä Pergament on aivan keskeinen säveltäjä.

Väinö Raition Neljä väritunnelmaa olivat ihastuttavia tutkielmia pianon soinnin mahdollisuuksista, sen impressionistisesta kimalluksesta modernistisessa tekstuurissa, Osat olivat nimelään Haavan lehdet, Punahattaroita, Kellastunut koivu ja Auringonsavua, siis hieman arvoituksellisia.

Väliajan jälkeen jälkipuoliskon aloittivat kaksi teosta, Erik Bergmanin SeptiimitsarjastaIntervalles 1949, jota Liisa Pohjola aikoinaan soitti ja Helvi Leiviskän Canto intima op. 29 nr. 1. Hassua, mutta Bergman kuulostikin suorastaan romanttiselta, vaikka käytti riviteknikkaa ja taas Leiviskä kuulosti modernilta vaikka vasta hipoi atonaalisuutta.

Sitten seurasi konsertin varsinainen painopiste: kantaesitys Paavo Heinisen Etydeistä op. 104a (2007). Oikeastaan etydisarjaa oli jo kuultu muun muassa Tampereen pianokilpailussa 2016, kuten Ilmo Ranta tiesi kertoa ja se on ollut jo pidempään olemassa painettuna. Kyseessä on sangen monumentaalinen, lahjomattoman avantgarden saavutus. Laaja teos jonka kuuleminen saati esittäminen asettaa korkeat vaatimukset. Tätä sarjaa vertaisi mielellään esimerkiksi Debussyn etydeihin – Heininenkin viittaa intervalleihin kuten oktaaveihin ja seksteihin – tai Ligetin etydeihin, jotka kuultiin Helsingissä jo aikoinaan, kun säveltäjä kävi täällä Musiikkieteen laitoksen vieraana ja etydit tulkitsi säveltäjän nimenomaisesta toiveesta Louise Sibour.

Onneksi sain Malngrenilta seuraavana päivänä Heinisen etydien nuotit, sillä oli pakko päästä katsomaan likeltä ja kokeilemaan itsekin, miten ne on oikein tehty. Muistan, kun tapasin säveltäjän opiskeluaikana Pariisin Cité des artsissa 1973, jossa hänkin tuolloin oleskeli sävellystyötä varten… ja selosti pitkät illat ateljeessaan estetiikkaansa.

Sanottakoon suoraan, että etydisarja noudattaa sitä periaatetta, että taide ei saa koristella (schmücken) ja että nykymusiikin tulee olla karua, koska nykymaailmassa ei ole mitään syytä mihinkään hilpeyteen. Tämähän oli Adornon teesi Philosophie der neuen Musik -teoksessa ja siitä tuli kaiken eurooppalaisen sotienjälkeisen modernismin vaalilause. Jos siis kuullaan oktaaveja, pitää Heininen huolen, että toisen käden oktaavit ovat sekunnin tai noonin päässä niistä ja jos kuullaan kvartteja tai sekstejä, sama juttu. Ei ikinä mitään konsonanssia, kolmisointua tai terssiä. Eikä mitään musiikin muodon tavallisia klassisromanttisia funktioita: alkavaa, kehittelevää, päättävää. Musiikki alkaa mistä sattuu ja päättyy vailla mitään kadenssia. Etydeillä on kyllä karakteristiset otsakkeet, jotka ehkä vähän auttavat orientoitumaan tähän peräti ja yhä vieläkin radikaaliin sointimaailmaan: ”pulppuaa”, ”hyppelee”,”kutoilee”, ”sirittelee”, ”inisee”, ”kehräilee”,”suppukämmen”, (tulee mieleen Ingeborg Hymanderin pianonopettajan ’räpyläkäsi’), ”iltalaulu”, ”pistelee”, ”lepokämmen”, ”purskuilee” ja variaatioita. Mutta ei näistä kuulija saa aikaiseksi mitään johdonmukaisia narraatioita.

Säveltäjä on onneksi antanut muutamia ohjeita partituurissa, kun hän sanoo, että etydejä voi soittaa vaikka eri järjestyksessä tai valiten vain muutamia. (John Cagekin sanoi että hän voisi kyllä johtaa kaikki Beethovenin sinfoniat – jos ne saisi soittaa päällekkäin!) Hän myös liittää ne laajempiin sävellyksellisiin suunnitelmiinsa, jotka kuitenkin saattavat olla suurelle yleisölle tuntemattomia. Heininen vertaa etydejään Szymanovskin vastaaviin teoksiin. Ja kertoo että ’etydi’ otsake esiintyy usein hänen tuotannossaan eri puolilla ja ennen kaikkea Opus Sylvanum teoksessa. Hän viittaa myös Palmgrenin etydeihin – esikuvana? – ja neuvoo muodostamaan rohkeasti konsertteja, joissa lajeja sekoitetaan; esimerkiksi etydit limittäin Heinisen pianotanssien kanssa: etydi – masurkka – etydi – valssi – etydi. ”Hivenen pianoa”-sarja ja niin edelleen.

Kun tarkemmin katsoo etydien tekstuuria on todettava, että niissä toki tietyt kuviot toistuvat eli siis on tiettyä redundanssia, ei vain entropiaa: tyypillinen on rinnakkaskvinttien tai kvarttien kuvioinnit ja usein hemiolana: oikean käden neljä tai viisinottia vasemmman käden kolmea, seitsemää, yhdeksää tai muuta vastaan. Oktaavit tai pikemmin noonit esiintyvät usein kompaktina repetitiona säästämättä kuulijaa dissonanssilta. Riitasoinnun ei tarvitse enää edes yrittää miellyttää, mistä jo Nietzsche puhui Tragedian synnyssään. Joskus esitysohjeet hämmästyttävät. Miksi esimerkiksi Variaatio-teoksen tahdissa 88 pitää soittaa cantando sonore, solenne vaikkei itse musiikin subtanssi ole mitenkään sellaista? Miksi osan nimi on Canto vaikkei siinä ole mitään laulullista? Mutta muutoin esitysohjeet ovat ilmeikkäitä ja auttavat kyllä varmaan tulkinnassa. Käden täytyy kyllä olla iso ja yltää reilusti oktaavin yli.

Malmgren toi siis lavalle tämän sangen monumentaalisen suomalaisen pianokirjallisuuden teoksen erittäin vakuuttavasti. Hän pystyy muuntamaan otettaan pianoon, kosketusta ja tekniikkaansa aina tarpeen mukaan, niin että samaan iltaan mahtuu vaivatta herkkää romantiikkaa ja rajua avantgardea.

On aivan selvä, että tämä kantaesitys oli merkittävä tapahtuma musiikkielämässäme. Tempppeliaukion kirkko sopii kyllä pianolle, mutta sen sointi kuulostaa aika erilaiselta riippuen siitä, istuuko edessä vai takana. Tämän havaitsi muun muassa paikalla ollut Meri Louhos. Mutta kyllä piano silti saliin sopii. Hankalampia ovat muut kokoonpanot. Konsertti oli hauskasti otsikoitu Planetaario. Kyllä, tosiaan, ainakin Heininen vei meidät kuin kokonaan toiselle planeetalle!

– Eero Tarasti