Kaikki se hehkutus, mitä viime aikoina on ollut luettavissa Venezuelan musiikki-ihmeestä ja sen lippulaivasta Simon Bolivar -orkesterista, on totta! Tiistainen konsertti jää varmasti mieleeni yhtenä suurenmoisimmista konserttikokemuksista: soiton korkean tason lisäksi siitä välittyi vastustamaton musiikin tekemisen riemu, jota piti yllä ja lietsoi kapellimestarikomeetta Gustavo Dudamel, hänkin orkesterin kasvatti ja nykyisin orkesterimaailman kuumimpia kansainvälisiä nimiä.
Dudamelin ryhdikästä johtamista oli nautinnollista katsoa. Ekonomiset ja tarkoituksenmukaiset liikkeet olivat kaiken aikaa valtavan ilmaisuvoimaisia. Hankalatkin tempojen vaihdokset olivat tarkkoja, ja kapellimestarilla tuntui olevan hyppysissään mahtava arsenaali muovata äänten alukkeita ja johdatella niiden sointia eteenpäin.
En muista koskaan kuulleeni yhtä energistä ja alkuvoimaisen rouheaa tulkintaa Igor Stravinskin Kevätuhrista. On helppo kuvitella, miten osa lähes sadan vuoden takaisen ensiesityksen kuulijoista suhtautui teokseen nuivasti, kun musiikki voi vieläkin kuulostaa niin röyhkeältä! Simon Bolivar -orkesterin suurimpia hyveitä on suvereeni ja tiukka rytminkäsittely niin tanssillisissa kuin lyyrisemmissäkin kohdissa. Tämä perustunee osittain soittajien perimään ja meitä pohjoiseurooppalaisia parempaan svengiin. Varmasti myös harjoitustyö on tehty huolella, sillä Kevätuhrin kompleksiset tekstuurit pysyivät todella kirkkaina. Orkesterin jättimäisen jousiston ansiosta sekä rouheat aksentit että hypistellyt pianissimosävyt toteutuivat hienosti. Laulavissa kohdissa panin merkille jousisektion lähes jatkuvan mutta maltillisen vibraton, joka varmasti auttoi tuottamaan lämpimän ja leveän soinnin.
Väliajan jälkeen kuultu Pjotr Tsaikovskin viides sinfonia oli kaunis ja soi lämpimästi, mutta ehkä Stravinskin kulmikkaasta fraseerauksesta ei täysin päästy irrottautumaan: välillä legato jäi mielestäni hieman pliisuksi. Myös Dudamelin tulkinta oli erikoisen katkonainen esimerkiksi ensiosan johdannossa. Kaikki puhaltajien soolot eivät olleet aivan timanttisia: hitaan osan kuuluisa käyrätorvimelodia oli kyllä kauniisti muotoiltu, mutta valitettavan ylävireinen. Ylipäänsä pidin puhaltajien sointia hieman kapeana, mutta tämä saattaa olla koulukuntiin liittyvä ero.
Ylimääräisinä kuultiin Jean Sibeliuksen Finlandia ja orkesterin vanha sotaratsu, Mambo Leonard Bernsteinin Sinfonisista tansseista. Finlandian ensitahdit kirvoittivat aplodit ja bravo-huudot, mutta teosta ei varmaankaan oltu harjoiteltu kovin pitkämielisesti. Mambo taas oli juuri niin hulvaton ja energinen kuin Youtubesta on voinut nähdä.
Minuun teki suuren vaikutuksen maestro Dudamelin toverillinen asenne: kapellimestari ei kertaakaan kumartanut korokkeelta vaan laskeutui aina soittajien keskelle halailemaan muusikoitaan, antaen näille suurimman kunnian.
Tällä viikolla tehdään suomalaisen musiikkiteatterin historiaa: Aleksanterin teatterissa esitettävä Veli-Matti Puumalan (s. 1965) esikoisooppera Anna Liisa (2001–08) on yksi kaikkein merkittävimmistä suomalaisista oopperoista, samaa luokkaa Aarre Merikannon Juhan, Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten, Paavo Heinisen Silkkirummun ja Kaija Saariahon Kaukaisen rakkauden kanssa. Anna Liisa on onnistunut kaikilla osa-alueillaan: Puumalan musiikki on vahvaa, dramaattista ja taidokasta, säveltäjän Minna Canthin näytelmän pohjalta kirjoittama libretto on tiivis ja jännitteinen, ja teoksen sanoma on ajaton ja koskettava. Erinomaiset elementit yhdessä synnyttävät harvinaisen voimakkaan ja rikkaan oopperakokemuksen. 
Sibelius-Akatemian sävellysprofessorina vuodesta 2005 toiminut Veli-Matti Puumala (s. 1965) on aikamme merkittävimpiä ja kiinnostavimpia suomalaissäveltäjiä, jonka musiikkia kuulee valitettavan harvoin. Pianokonsertto Seeds of Time (2004) oli neljän pohjoismaisen orkesterin yhteistilaus, joka sai Teosto-palkinnon vuonna 2005. Oli korkea aika kuulla teos vihdoin Helsingissä; suunniteltu pääkaupungin-esitys keväällä 2007 kun peruuntui solistin sairastumisen vuoksi.Puumala on pianokonsertossaan halunnut välttää perinteistä virtuoosisolistin ja orkesterin välistä taisteluasetelmaa. Teoksen piano-osuus ei tosin millään muotoa ole niukka tai passiivinen, sillä solisti on äänessä lähes koko kappaleen ajan. Tiheä, virtuoosinen ja tarkkuutta vaativa soolo-osuus on myös pianistille ehdottoman haastava. Uudenlainen konserttolähtökohta näkyy ennen muuta soitinnusratkaisuissa: orkesteri on jaettu erilaisiin pienempiin ryhmiin ja yhtyeisiin, ja varsinaista tutti-jaksoa ei teoksessa kuulla oikeastaan lainkaan. Orkestraatio ohenee asteittain teoksen loppua kohti solistin saadessa samalla enemmän tilaa. Puumalan näkökulmat orkesteriin ovat persoonallisia, ja orkesterivärejä hän käyttää erittäin vaihtelevasti ja kiinnostavasti.