Category Archives: Arviot

Kaikenlaiset juhlavuodet konserttiohjelmien suunnittelijan työkaluina ovat usein kyseenalaisia, mutta epäilyt hälvenevät, kun Olivier Messiaenin (1908-1992) syntymän satavuotisjuhlavuonna kuullaan niin paljon kertakaikkisen merkittävää musiikkia. Radion sinfoniaorkesterin ja Kirkko soikoon -festivaalin yhteisprojektina toteutettiin perjantaina Meidän herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastuminen (1965-1969) ensi kertaa Suomessa. On ihailtavaa, että kapellimestarit ja orkesterit eivät epäröi tarttua näihin massiivisiin ja kenties myös epäkaupallisiin haasteisiin, joihin voidaan viime ajoilta lukea melkein tarkalleen vuosi sitten Rso:n konsertissa kuultu Messiaenin Turangalîla-sinfonia tai Helsingin kaupunginorkesterin esittämä Gustav Mahlerin kahdeksas sinfonia vielä vuotta aiemmin.Messiaenin musiikista on vaikeaa kirjoittaa yksinkertaisesti tai yksiselitteisesti, mutta Jouni Kaipaisen teksti käsiohjelmassa oli ansiokas valaisevuudessaan ja viihdyttävyydessään. Säveltäjä oli poikkeuksellinen persoona, jonka maailmankatsomuksessa rakkaus, avaruus, luonto ja ihmisen kaipuu tuonpuoleiseen yhdistyivät saumattomasti. Hänen teoksensa rakentuvat esimerkiksi hindulaisten rytmien, lintujen tarkasti muistiin merkittyjen äänien ja säveltäjän kehittämien modaalisten asteikoiden perustalle. Kaikkea tätä ja muutakin sitoo yhteen horjumaton katolinen usko, mystiikan ja panteismin värittämänä. Messiaenin musiikki on yhtäältä ekstaattista ja visionääristä, toisaalta myös järjestelmällistä ja jyhkeää.

Radion sinfoniaorkesteri soitti herpaantumattomalla intensiteetillä Sakari Oramon johdolla. Esitystä varten pääkaupunkiseudun eri kuoroista yhdistetty laulajajoukko teki vaikutuksen sävelpuhtaudellaan ja yhtenäisyydellään ja oli saumaton osa jättikoneistoa, joka yhdessä toteutti Messiaenin fantastisen rikasta orkestraatiota ja väripalettia.

Kirkastumisessa on kaksi osaa, joiden rakenne on symmetrinen ”seitsemikkö”, pyhä luku. Kussakin on Matteuksen evankeliumin jakso ja sen kaksi meditaatiota, joita seuraa toinen evankeliumi ja uudet kaksi meditaatiota. Seitsemikön päättää massiivinen koraali. Teoksen alussa kerrotaan, kuinka Jeesus vei kolme opetuslapsistaan korkealle vuorelle, jossa ”hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.” Suuria hyppyjä sisältävän yksiäänisen laulustemman ja putkikellojen rinnakkaiset liikkeet sähköistivät tunnelman heti. Viimeistään toisessa osassa valkeni, miten erilainen teos on parikymmentä vuotta varhaisempaan Turangalîlaan verrattuna, samantapaisesta muodosta huolimatta. Sävelkieli on pointillistisempaa ja jotenkin ankarampaa kuin maallisen rakkauden suloisuutta ylistävässä sinfoniassa. Vaikutelmaa lisää pianon, sellon, huilun, klarinetin ja kolmen lyömäsoittajan muodostama (seitsemän soittajan) solistiryhmä, joka soittaa enimmäkseen eläväistä, rytmisesti kompleksista tekstuuria. Mieleeni tuli Messiaenin oppilaan Pierre Boulezin ja muiden ankarampien modernistien sävelkieli, joka edellisellä tuli osaksi orgaanista kokonaisuutta. Suurin soolo-osuus on pianolla, ja Jouko Laivuori selvitti ornitologisen tehtävänsä erinomaisesti. Risto Poutasen sellosoolot olivat mehukkaita.

Viides osa ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi” vei kuitenkin ajatukseni Johannes Brahmsin Saksalaiseen requiemiin, jossa käytetään samaa tekstiä. Tyylien erilaisuudesta huolimatta molempien teoksien kauneus on ylitsepursuavaa. Messiaenin sydämellisimmässäkään musiikissa ei tonaliteetti silti ole kaikkea puoleensa vetävä magneetti, vaikka Kirkastuminen päättyykin juhlallisesti e-duuriin. Tekstuurissa on usein mukana sekä pieni että suuri terssi, jotka yhdessä synnyttävät ambivalentin duurimollisoinnun; tonaaliset värit ovat jumalallisen kokonaisuuden yksi ilmentymä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni toiseksi viimeisessä osassa ”Ilmestyi koko kolminaisuus”, jossa vahvastikin dissonoivan tekstuurin keskeltä ilmestyy yhä uudelleen samalla sekä jännitettä purkava että pakahduttava sointukulku a-duurista e-duuriin lisäseksteineen. Ehkä konsertissa kävijäkin kirkastui, ainakin mieleltään.

Virtuosi di Kuhmo -kamariorkesteri on yli 15-vuotisen toimintansa aikana näyttänyt hienoa esimerkkiä siitä, mitä yhteinen asiaansa pyhittäytyminen ja taito saavat aikaan jousiorkesterin soinnissa ja ilmaisurikkaudessa. Orkesterin ilahduttavan monet Helsingin konsertit ovat aina kauden merkkitapauksia. Mieleen tulee eräs niistä, jossa Virtuoosit vuosi sitten Okko Kamun johdolla toivat kuultavaksi Tsaikovskin Serenadin suurenmoisella energialla ja musikaalisuudella. Tämän hienon orkesterin julkinen tuki on jäänyt aivan liian pieneksi samalla kun heidät on unohdettu maan viralliselta vientilistalta. Asiaan toivotaan pikaista muutosta.Ritarihuoneen konsertti oli taas monella tavoin merkittävä. Orkesteri osoitti kykenevänsä ilman kapellimestariakin hienoon yhteissoittoon, innostus on jokaisen orkesterin jäsenen perusominaisuus, rutiini ei ole hetkeäkään läsnä. Jousisto kykenee täyteläiseen ja värikkääseen ilmaisuun samalla kun pianissimot hivelevät herkkyydellään. Mozartin pianokonserton ja Haydnin sellokonserton orkesteriosuudet toimivat korkealla kamarimusiikillisella tasolla. Myös Pro Musica-säätiö on jo vuosikymmeniä toiminut suomalaisen taidemusiikin eräänä tukipilarina jakaen tänä aikana yli 1000 apurahaa ja palkintoa. Tämän toiminnan merkitystä voi tuskin yliarvioida. Oli suurenmoista nähdä miten tämänvuotisen apurahan saajista nuorimmat, alle 10-vuotiaat Melartin-kilpailun voittajat hakivat silmät pyöreinä kukkasensa hetkeä ennen kuin Grand Old Maestro ja Pro Musican hallituksen entinen jäsen Erkki Rautio taikoi ikinuoruutta ja elävyyttä Haydnin C-duuri sellokonserttoon.

Lähes täysi salillinen sai kuullakseen kauttaaltaan suurenmoisen konsertin. Herkän ja samalla virtuosisen Schubertin Quartettsatzin esityksen jälkeen kuultiin myös Pro Musican apurahaa nauttineen Valeria Resjanin taidokasta ja luonnollista Mozartia. Musikaalinen fraseeraus ja kristallinen artikulaatio osoittivat Valerian olevan parhaassa pianistisessa kunnossa mistä voi lämpimästi onnitella myös Helsingin Ammattikorkeakoulua, jossa Valeria konsertointinsa ohella toimii pianon ja säestyksen lehtorina. Väliajan ja apurahojen jaon jälkeen orkesteri herkutteli Tsaikovskin Andante Cantabilen pehmeydessä ja Erkki Raution häikäisevä ja dynaaminen Haydn-esitys kruunasi hienon illan.

Tulkoon Pro Musican juhlakonsertista vuotuinen traditio!

Onneksi on makuasioita! Helsinkiläisiä musiikinystäviä hemmotellaan korkeatasoisilla, persoonallisilla esityksillä, joista yksi nauttii, saa väristyksiä ja vakuuttuu taiteen tehtävästä maailmassa, kun taas toinen jää mietteliääksi, välinpitämättömäksi tai vaille tyydytystä. Molempi parempi, arjen yläpuolelle kohottautuvina kokemuksina.

Marko Ylönen on tunnetuimpia sellistejämme, ja Sibelius-Akatemian sali tulikin kiitettävän täyteen; myös harvemmin konserteissa vierailevia silmäätekeviä nähtiin. Yhteistyö pianisti Arto Satukankaan kanssa oli parhaimmillaan konsertin päättäneessä Frederic Chopinin (1810–1849) laajamittaisessa sonaatissa. Duotyöskentely oli luontevaa, ja Ylösen lähes horjumattoman puhdas soitto, suuren soinnin jatkuva kvaliteetti ja tulkinnan määrätietoisuus tekivät teokselle oikeutta. Satukangas selvitti vaativan piano-osuuden kunnialla. Chopinia edelsi Jean Sibeliuksen (1865-1952) Malinconia, joka möyrii traagisissa tunnelmissa, muttei mielestäni kuulu säveltäjän parhaisiin teoksiin. Tulkinta oli tässäkin kappaleessa hehkuvan intensiivistä.

Konserttiohjelma vaikutti rakentuvan keveyden ja painokkuuden vastakkainasettelulle, ja molemmilla puoliskoilla kuultiin aluksi pienempi konserttikappale ennen mittavaa sonaattia. Konsertin aloitti Alexander Glazunovin (1865–1936) Trubaduurilaulu, miellyttävä tunnelmapala, joka katosi kuitenkin muistista nopeasti. Sitä seurasi Francis Poulencin (1899–1963) ihastuttava, sävellysajankohtanaan virkistävän anakronistinen sonaatti. Keskeistä Poulencin musiikissa on mielestäni älykäs, humoristinen melodisuus, hienostuneesti nostalgialla parfymoituna. Sellosonaatin Ballabile-osassa säveltäjä kenties muistelee samppanjalla marinoituja Les Six -ryhmän kekkereitä kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ylönen ja Satukangas tuntuivat olevan väärissä juhlissa ja saivat myös tämän teoksen kuulostamaan jotenkin slaavilaiselta. Tempot olivat nopeita, jopa kiireisiä, ja vaikka virtuoosimaisessa päätösosassa ihastelin Ylösen suvereenia teknistä osaamista, jäi turhan moni yksityiskohta ja äkillinen tunnelman muutos vaille huomiota.

Esiintyjät virittivät heti lavalle tultuaan tunnelman, jota voisi kuvailla keskittyneeksi ja vakavamieliseksi – minusta se oli totinen, jopa ankara. Tunnelma heijastui myös musisointiin, ja monin paikoin olin sitä mieltä, että lempeämpi ja maltillisempi ote soinnissa ja erityisesti agogiikassa eli sävelten ja taukojen ajoittamisessa olisi ollut eduksi. Käsiohjelmassa Ylönen kertoi läheisestä suhteestaan kamarimusiikkiin, jota hän kuitenkin soittaa hyvin solistisesti, taka-alalle suuremmin vetäytymättä. Tämä vaatii kumppanilta yhtä intensiivistä, dynaamisesti fraseeraavaa otetta, mutta Satukangas pysytteli enimmäkseen säestävässä roolissa. Piano-osuuden tekstuurit jäivät paikoitellen epämääräisiksi, joskin konserttisalin kehnossa kunnossa olevalla flyygelillä saattoi olla osuutta asiaan.

Ylösen soitossa on objektiivisesti ottaen monia erinomaisia piirteitä. Paraskin kvaliteetti, häikäisevin virtuositeetti tai laajamittaisin muodon taju voi kuitenkin alkaa kuulostaa urheilusuoritukselta ja saa tämän kuulijan kaipaamaan myös hauraita, pienimuotoisia ja sallivia sävyjä soiton inhimilliseen kokonaisuuteen.

Helsingin Kaupunginorkesterin torstaikonsertti esitteli kaksi nykymusiikkiteosta, joista kumpikin omalla tavallaan ottaa etäisyyttä modernismin perinteeseen. Lisäksi kuultiin muhkea romanttinen sinfonia keskeisimmän kantaohjelmiston ulkopuolelta.Matthew Whittall (s. 1975) on Suomeen kotiutunut, perusopintonsa Yhdysvalloissa käynyt kanadalaissäveltäjä, jonka inspiraationlähteinä ovat usein runous ja luonto. Musiikillisia vaikutteita Whittall on ottanut monesta suunnasta, mutta perinteiset tonaaliset ainekset eivät hänelle ole mitenkään tabu. Niinpä orkesteriteos Of Aspens, Hills and Shattered Dreams (2000–2001) on paljolti kolmisointuista, osin jopa romanttista ja elokuvamaista musiikkia, jonka sointikuva on miellyttävän pehmeä ja kokonaismuoto selkeä. Kenttämäiset orkesteritekstuurit ja tietyt sointiväri-ideat taas tuovat teokseen tarvittavaa särmää ja kertovat myös modernimman musiikin vaikutteista.

Of Aspens, Hills and Shattered Dreams, joka lienee Whittallin ensimmäinen orkesteriteos, on monessa mielessä vakuuttava ja lahjakkuutta osoittava näyttö. Kappaleen identiteetti välittyy vahvasti, ja otsikon lupaamat tunnelmat teos tavoittaa osuvasti. Sävellyksen kokonaiskaarros on tyylikäs ja eheä, joskin tiettyinä hetkinä musiikissa olisi voinut olla enemmän suuntaa. Teoksen soitinnus kärsii välillä balanssiongelmista, mutta kokonaisuudessaan orkestraatio on pohdittua, persoonallista ja kiinnostavaa.

Brittisäveltäjä Mark-Anthony Turnage (s. 1960) on etsinyt vaikutteita jazzin ja rockmusiikin suunnalta, mutta on pitäytynyt lähinnä atonaalisen harmonian maailmassa. Kaksiosainen klarinettikonsertto Riffs and Refrains (2003) tarjosi ensiosassaan suorastaan punk-henkistä draivia, raivoa ja rytmistä kiihkoa. Osan sointimaailma oli kova ja kirpeä, ja virtuoosinen soolo-osuus hyödynsi klarinetin äärirekistereitä tehokkaasti. Hidas ja soinniltaan kuulas toinen osa tuntui innostavan alun jälkeen sovinnaiselta ja mitäänsanomattomalta pettymykseltä. Onko Turnagen kenties vaikea löytää musiikkiinsa innoitusta silloin, kun aineksina ei olekaan räiskettä ja rätinää? Klarinettisolisti Michael Collins oli uskomaton taituri, joka loisteliaalla tulkinnallaan ja karismallaan valloitti yleisön suvereenein ottein.

Sergei Rahmaninovin (1873–1943) soolopianoteokset ja pianokonsertot ovat tärkeä ja persoonallinen osa myöhäisromanttisen musiikin historiaa. Olikin kiinnostavaa miettiä, voisiko Rahmaninov vakuuttaa yhtä lailla myös sinfonikkona.

Sinfoniassaan nro 2 e-molli (1907) Rahmaninov on epäilemättä onnistunut löytämään oman orkesterisoinnin, ja myös hänen tapansa rakentaa sinfonista muotoa on varsin omintakeinen. Parasta Rahmaninovia sinfonia tosin ei ole. Sen teemoista puuttuu profiilin terävyyttä, temaattisesta kehittelystä taas pitkäjänteisyyttä ja keskitystä. Musiikki velloo kyllä monina hetkinä vahvasti, mutta laajojen muotokokonaisuuksien rakentaminen ei oikein tunnu uskottavalta. Lyhennettynä versionakin sinfonia tekee ylipitkän vaikutelman.

Kapellimestari Yasuo Shinozaki muotoili konsertin kaikki teokset tarkasti ja varmaotteisesti, mutta Rahmaninovin sinfoniassa hän olisi voinut repiä orkesterista irti slaavilaista paatosta enemmänkin.

Grigori Sokolov on jo 1960-luvun lopulta lähtien käynyt ahkerasti Suomessa konsertoimassa, ja hyvä niin. Maailmanluokan pianisteja kuulee Helsingissä soolo-ohjelmiston parissa aivan liian niukalti. Yleisö on kyllä löytänyt Sokolovin – konsertti oli loppuunmyyty. Sali olikin tupaten täynnä ja lämpötila toisella parvella kohosi konsertin loppua kohden melkoiseksi.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui kahdesta Mozartin F-duuri-sonaatista, KV 280 ja KV 332. Soitto oli Sokoloville tyypilliseen tapaan uskomattoman hiottua ja jokainen fraasi oli punnittu. Sokolovin soittoa onkin melkoisen hankala kritisoida, koska sen peruskvaliteetti on niin korkea. Harvalla on mahdollisuus päästä lähellekään Sokolovia soittimen hallinnan, puhtauden ja tulkinnan syvyyden suhteen. Kuitenkin olin havaitsevinani Sokolovin Mozart-soitossa aavistuksen junnaavaa agogista muotoilua. Kuten Sokolovilta saattoi odottaa, hän teki teoksissa kaikki nuotteihin merkityt kertaukset, myös sonaattien ensimmäisten osien kehittelyjaksoissa. Tätä käytäntöä en ole oikeastaan juuri aiemmin kuullutkaan. Ehkä osittain kertausten johdosta tietty muotoilun staattisuus korostui. Hän teki kerratessaan hyvin säästeliäästi omia koristuksia ja toisti lähes muuttamattomina myös muut ensimmäisen kerran muotoiluideansa. Tämä agoginen yksi-ilmeisyys kiusasi minua oikeastaan vain jälkimmäisessä Mozartin sonaatissa. Konsertin ensimmäinen sonaatti edusti – ehkäpä hitaan osan hieman turhan aggressiivisia trillejä lukuun ottamatta – sitä mikä Sokolovin soitossa juuri on parasta: rikasta sointia, ilmavaa fraseerausta ja verratonta artikulointia yhdistyneenä syvälliseen näkemykseen musiikista.

Toisen puoliskon ohjelmana olivat Frédéric Chopinin Preludit op. 28. Sokolovin vuonna 1990 tekemä levytys tästä kokonaisuudesta kuuluu mielestäni kaikkien aikojen huikeimpiin Chopin-levytyksiin, joten odotin esitystä innolla. Ja kyllä vain, tälläkin kertaa Sokolovin näkemys preludeista oli vakuuttava. Yksittäisten preludien sarjasta muodostui titaaninen kokonaisuus, jonka Sokolov hallitsi niin suurten kuin pientenkin mittakaavojen tasolla. Vaikka oli upeaa kuulla tämä esitys, olisi elämys ollut vieläkin huikeampi, jos Sibelius-Akatemian konserttisalin soitin ei olisi ollut niin toivottoman huonossa jamassa. Soitin oli yhtä aikaa tukkoisen ja toisaalta epätasaisen ja terävän kuuloinen eikä pystynyt vastaamaan Sokolovin vaatimuksiin. Tämä kuului piano-nyanssissa laulavien linjojen epätasaisuuksina ja forte-nyanssissa puolestaan aivan selvinä intonaatiohuojahteluina. Tämä korostui esimerkiksi c-mollipreludissa (nro 20). Sokolov kyllä onnistui rakentamaan siihen erään koko preludikokonaisuuden dynaamisista huipennuksista, mutta soitin ei soinut siinä suuresti, niin kuin oli tarkoitus, vaan kuulosti tukkoiselta ja epävireiseltä. Tämä siitäkin huolimatta, että Sokolov on aina aiemmin osannut hätkähdyttää taidollaan saada hieman kehnommastakin soittimesta jumalaisen soinnin.

Kaiken kaikkiaan Sokolovin konsertti oli jälleen pianotaiteen merkkitapaus ja huikea osoitus siitä miten soolopianokonsertti voi vangita yleisön täydellisesti ja saada sen hurmioitumaan. Yleisön raivokkaiden suosionosoitusten saattelemana Sokolov soitti vielä tukun ylimääräisiä numeroita, joiden joukossa pari Chopinin masurkkaa ja Fantasia-Impromptu, sekä Alexander Skrjabinin myöhäisteoksia. Kaikki nämäkin olivat verrattomia tulkintoja.