Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Reportaasi: taputtelua ja kyykkyhyppyjä

Vuosi sitten perustettu Klasariklubi on lunastanut paikkansa Helsingin kulttuuriskenessä. Kerran kuukaudessa ravintola Bellyssä järjestettävä klubi on saanut mukavasti julkisuutta, ja esitykset vetävät väkeä. Tavoitteena on esittää klassista musiikkia perinteistä konserttitilaisuutta rennommassa ilmapiirissä. Klubilla voi ostaa virvokkeita, jutella ja liikuskella esityksen aikana.

Alkaneen vuoden ensimmäisenä klubi-iltana kuultiin kamariorkesteri Avantin! muusikoiden sekä klubin taiteellisen suunnittelijan Minna Pensolan esityksiä. Steve Reichin, Iannis Xenakiksen ja J.S. Bachin musiikkia sisältävän ohjelman oli suunnitellut Avantin taiteellinen johtaja Kari Kriikku. Ideana oli lyömä- ja jousisoitinmusiikin vuorottelu.

Amerikkalaisen Steve Reichin minimalistiset teokset Clapping Music ja Music for Pieces of Wood jakavat kantoja: joku miettii, mitä järkeä on kuunnella ”pelkkää” kättentaputusta tai kapuloiden pauketta, kun taas joku toinen kiinnittää huomiota teosten hienovaraisiin rytmisiin muutoksiin ja vangitsevaan transsimaiseen tunnelmaan. Joka tapauksessa Reichin varhaiset minimalistiset kokeilut sopivat hienosti Klasariklubille. Juuri tässä miljöössä voidaan taputtaa käsiä yhteen muutenkin kuin teosten väleillä.

Minna Pensola soitti osia Bachin sooloviulusonaatista suoraviivaisella otteella. Tuija Rantamäen sisäistynyt ja hiottu tulkinta Bachin soolosellosarjasta kirvoitti spontaanit suosionosoitukset. Mitä ilmeisimmin myös oluttuopin äärellä sielu voi kohota sfääreihin. Konsertin päätösnumerona kuultu Xenakiksen Okho djemberumpuineen herätti suloisesta Bach-unesta ja viritti jatkamaan iltaa.

Klasariklubin yhtenä tavoitteena on houkutella klassisen musiikin pariin niitäkin, jotka eivät yleensä käy taidemusiikin konserteissa. En tiedä, onko tässä onnistuttu, sillä aika paljon yleisön joukossa näytti olevan samaa porukkaa kuin Finlandia-talollakin: kulttuurin ystäviä keski-iästä ylöspäin sekä musiikin opiskelijoita, ammattilaisia ja harrastajia. Mutta ainakin klubi oli täynnä, joten ei tilanteessa varmaankaan mitään valittamista ole. Lavan edustan paikat vietiin hyvissä ajoin ennen keikan alkua.

Voidaan myös kysyä, vallitseeko klubilla tosiaan rennompi tunnelma kuin perinteisessä konsertissa. Klubivieraat nimittäin hiljentyivät kuin sanattomasta sopimuksesta heti, kun soitto alkoi. Myös ne, jotka olivat baarin puolella eivätkä tungoksen takia nähneet lavalle, nököttivät paikallaan kuunnellen kiltisti kuin kirkossa. Reilun tunnin mittaisen ohjelman loppupuolella tosin alkoi syntyä jo hiljaista puheensorinaa. Näin yleisö ilmeisesti haluaa Klasariklubinsa nauttia. Vai onko kyseessä joukkoefekti – koska kukaan ei uskalla puhua, ei kukaan puhu? Ei jutteleminen tietenkään mikään itsetarkoitus ole, eikä rennon ilmapiirin edellytys. Yleisö oli tullut paikalle ennen kaikkea kuuntelemaan musiikkia.

Välitöntä tunnelmaa luovat myös baarimiljöö, välispiikit ja tilanteen epämuodollisuus. Teoksista kerrottiin perusasioita yleisölle, mikä on hyvä asia. ”Tervetuloa sivistys!”, klubin nettisivuja lainaten. Juontojen sisällön suhteen ehkä vähemmän ja harkitumpaa olisi kuitenkin enemmän?

Kari Kriikun klarinettitaidetta ei valitettavasti kuultu, mutta hän kiipesi kyllä lavalle kisaamaan Pensolan kanssa siitä, kumpi tekee enemmän kyykkyhyppyjä. Aika hyvä kunto näillä muusikoilla, sanoisin.

Arvio: Ysaÿe-kvartetti soittaa Beethovenia

Ludwig van Beethovenin myöhäiskvartetot (nrot 12-16 sekä Große Fuge) hätkähdyttävät mittasuhteillaan, rohkeilla harmonioillaan ja muotoratkaisuillaan. Monimuotoisuudessaan ja syvällisyydessään ne tarjoavat yhä uusia elämyksiä, ja eri kokoonpanojen esityksiä kuulee mielellään; vaihtoehtoisia tulkintoja on runsaasti, sillä näitä teoksia tuskin mikään kvartetti sivuuttaa.

Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti korvasi kakkosviulistin sairastumisen vuoksi jäähyväiskiertueensa peruuttaneen Guarneri-kvartetin ja tarjosi hienostunutta sointia täydelle Ritarihuoneen salille. Vuonna 1984 perustetun yhtyeen alkuperäisjäsenistä on edelleen mukana alttoviulisti Miguel Da Silva. Heti es-duurikvarteton op. 127 ensimmäisestä soinnusta kävi ilmi eräs kokoonpanon vahvuuksista: sointi oli tavattoman tasapainoinen dynamiikan, artikulaation ja fraseerauksen suhteen. Ensiviulun ääni erottui vaivatta tekstuurista, mutta vain sen verran kuin on tarpeellista. Kautta linjan yhtye piti huolta tärkeiden motiivien kuuluvuudesta, mikä ei taatusti ole helppoa tällaisessa tiiviin kontrapunktisessa sävelkielessä.

Kvartetti ei tinkinyt energisyydestä ja intensiteetistä koko kaksituntisen ohjelmansa aikana. Hienoista soittimista kuultiin hienoja sävyjä, ja esimerkiksi vibraton käyttö oli ilahduttavan yhtenäistä ja vaihtelevaa.

Aivan varauksetta en kuitenkaan kotiin lähtenyt. Harmoniat olivat ajoittain hiukan epäpuhtaita, mutta paljaassa a-mollikvarteton op. 132 hitaassa osassa intonaatio oli häiritsevän epätarkkaa. Myös soinnin ja koko ilmaisun tasapainolla ja pyöreydellä oli kääntöpuolensa: vaikka monet aksentit, kontrastit ja taitteet näyttäytyivät miellyttävänä, oli rytminkäsittely esimerkiksi alkupuolen scherzando vivace -osassa turhan suurpiirteistä. Välillä äänien yhtäaikaisiin lopetuksiin ei kiinnitetty riittävästi huomiota, jolloin artikulaatio jäi viimeistelemättömäksi.

Konsertti oli silti hieno. Hiiskumatta kuunnellut ja innostunut yleisö palkittiin ylimääräisellä numerolla, Beethovenin kuudennentoista kvarteton hitaalla osalla Lento assai.

Arvio: Puumalaa Pariisissa

Cité de la Musique, Pariisi
Tiistaina 20.1.2009

Ensemble Intercontemporain
Pariisin konservatorion sinfoniaorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
Hidéki Nagano, piano
Laura Aikin, sopraano

Veli-Matti Puumala: Seeds of Time
Alban Berg: Lulu-sarja

Terveisiä Pariisista! Minulla oli eilen mahdollisuus ottaa tuntumaa kahteen Suomessa tänä keväänä esitettävään teokseen: Roland Pöntinen esittää Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time huhtikuussa Tampereella, ja Alban Bergin Lulun tuo Kaapelitehtaalle maaliskuussa Kokkolan ooppera.

Pierre Boulez’n vuonna 1976 perustama Ensemble Intercontemporain on merkittävimpiä nykymusiikkiorkestereita maailmassa. Yhtye on vaikuttanut vahvasti soittokulttuurin ja repertuaarin kehitykseen, ja sen vanavedessä on syntynyt vastaavia orkestereita muun muassa Frankfurtiin ja Wieniin. EIC:n taiteelliseksi johtajaksi valittiin pari vuotta sitten Susanna Mälkki. Jokusen kerran vuodessa orkesteri tekee yhteistyötä Pariisin konservatorion opiskelijoiden kanssa: Puumalan konsertossa sen soolosoittajia oli täydennetty avustajilla, kun taas toisella puoliskolla äänessä oli pelkästään konservatorion orkesteri. Mälkin työskentelyä oli ilahduttavaa seurata, ja etenkin pianokonsertossa orkesteri oli erinomaisessa iskussa ja soitto liikkuvaa, tarkkaa ja sävykästä. Mikrotonaaliset harmoniat ja muut erikoisefektit soivat tekstuurin täysipainoisena osana eikä siitä irrallaan, mikä saa iloitsemaan spesialistiyhtyeidenkin olemassaolosta.

Vuoden 2005 Teosto-palkinnon voittaja Seeds of Time on nelikymmenminuuttinen teos, mutta minulla aika kului yhdessä hujauksessa, soittoon kiinni naulittuna. Pianosolistina taituroi yhtyeen oma, loistava pianisti Hidéki Nagano, jonka esiintymisessä oli myllerryksien keskelläkin jotain meditatiivista. Harkittuine ja rauhallisine liikkeineen Nagano ottaa kauniin mutta jäntevän soinnin niin pianon koskettimilta kuin sen sisältäkin. Ihastelin jälkimmäisiin hetkiin liittynyttä sulavaa koreografiaa, josta välittyi suvereenius tällaisen musisoinnin parissa. Virtuoottisista hetkistä huolimatta, Puumalan konsertossa solisti on enimmäkseen osa orkesterin tekstuuria. Niinpä myös muut soittajat saavat runsaasti tilaa sooloilleen: monista hyvistä suorituksista täytyy nostaa esiin hieno trumpetisti Jean-Jacques Gaudon.

Konservatorion orkesteri esitti Lulu-sarjan vakuuttavasti, joskin näin ekspressionistiseen tyyliin sopisi mielestäni vielä pyöreämpi ja laveampi sointi sekä jousistosta että puhaltajilta. Asia korjaantunee kokemuksen karttuessa, sillä esimerkiksi konserttimestarin ja sooloaltistin suoritukset olivat erittäin vakuuttavia. Sopraano Laura Aikin on esittänyt Lulun roolia eri puolilla Eurooppaa ja lauloi pienehkön osuutensa pätevästi, kiljahtaen lopussa varsin sivistyneesti.

Lue Amfionista Puumalan konserton toinen arvio.

Reportaasi: Metallifonia ja Meta4 Korjaamolla

USCO ei ole nuorille aikuisille räätälöity seurakuntaelämän konsepti, vaan Kulttuuritehdas Korjaamon uusi musiikkiklubi: akronyymi tulee Uudesta Suomalaisesta Cross-Overista. Kamalasta nimestä huolimatta idea on kiinnostava: Korjaamon upeissa, vanhoihin raitiovaunuhalleihin rakennetuissa saleissa järjestetään tänä keväänä teatteriesitysten ja näyttelyiden lisäksi myös lukuisia konsertteja, joissa esitetään ”harvinaisia helmiä musiikin ystäville”, siis myös klassista musiikkia vaihtoehtoisessa valossa.

Musiikkitietosanakirja Grove Onlinen mukaan crossover-termin alkuperäinen käyttö viittaa saman teoksen tai tekijän esiintymiseen kahdella tai useammalla suositummuutta mittaavalla (esimerkiksi Top 10-) listalla. Koska listat perustuvat usein ”klassisen”, ”jazzin” tai ”populäärin” suurpiirteiseen määrittelyyn, termi on tässä käyttötarkoituksessa varsin keinotekoinen. Kansan suussa crossoveria on esimerkiksi se, kun tunnetut klassisen musiikin solistit esittävät tangoa tai jazzkappaleita. Tässä yhteydessä termi onkin tullut tarkoittamaan laskelmoituja, viihteellisiä ja vesitettyjä versioita juurevammista alkuperäisteoksista, joilla usein on ansaittu paikkansa, ”vakava vs. kevyt” -keskustelusta piittaamatta.  Toisaalta crossoverista puhutaan myös klassisen teoksen esiintyessä uudessa yhteydessä, kuten televisio-ohjelman tai elokuvan taustalla: sanat Spede ja penkki tulevat mieleen.

Jos sävellyksissä käytetään aineksia eri tyyleistä, voidaan nähdä yhtymäkohta kuvataiteen kollaasitekniikoihin. On tietysti eri asia yhdistää näennäisen yhteensopimattomia elementtejä (kuten Bachia ja beatboxausta) tai koettaa hienovaraisesti ujuttaa vieraita sointeja tutun kudoksen osaksi (kuten Debussy käytti jaavalaista gamelania). Molemmissa tapauksissa kollaasi tai fuusio voi tuoda kuuluville jotain uutta ja kiinnostavaa. Voi tietysti herätä kiusaus mainittuihin helppoihin ja kaupallisiin ratkaisuihin, mutta tässä kirjoituksessa niitä ei ole tarpeellista eritellä.

Klassisen musiikin tekijöille ja kuuntelijoille  tyylien ja traditioiden fuusiot ja niiden välimaastossa liikkuminen voi olla arkaluontoinen asia. Kaikkien intresseissä onkin tietysti vaalia perinteistä ohjelmistoa ja sen seriöösiä tulkintaperinnettä. Raja-aitojen säilyttämisessäkin on silti ongelmansa: jos taiteilija aikoo toimia yhteiskunnan osana – siis soittaa muillekin kuin itselleen – hänen on pohdittava, minkälaista repertuaaria esittää, ja missä muodossa. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei viihteellisyyttä ennenkään ole kulttuuristamme oopperoineen ja virtuoosikappaleineen puuttunut.

Korjaamon USCOssa oli havaittavissa crossover-ilmiön kaksi puolta. Illan aloittanut Metallifonia on saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon ja pianisti Risto-Matti Marinin projekti, jota varten suomalaiset säveltäjät ovat sovittaneet metallimusiikin klassikoita mainitulle kokoonpanolle. Kuulin ohjelman nyt toista kertaa, enkä edelleenkään saanut kokonaisuudesta otetta, vaikka soitto sinänsä oli pätevää. Mielestäni puolitiehen on jäänyt sekä musiikillisen että esittämisen tyylilajin määritteleminen, eikä esillä olevien tyylien välinen dialogi Metallifoniassa mielestäni toimi. Välillä, kun saundi ja rytminkäsittely alkuperäisteokseen nähden tuntui vääränlaiselta, oli vaikutelma koominen – muttei kuitenkaan riittävän hassu. Toisista kappaleista taas puuttui energiaa ja asennetta. Mielestäni ongelman ytimessä on itse ohjelmisto: vaikuttaa siltä, etteivät säveltäjät ole saaneet kovinkaan paljon irti tehtävänannosta. Jos vertailukohtaa hakee klassisesta musiikista, olisin mieluummin kuullut vaikutteita vaikkapa Louis Andriessenin tai György Ligetin suunnalta perinteisemmän repertuaarin sijaan.

Mitä taas kokonaisuuden esittämiseen tulee, tekivät frakkiin pukeutuneet herrat pidättyneen ironisen vaikutelman, samaan tapaan kuin M.A. Numminen on esittänyt Schubertia. Pahimmasta pönötyksestä pyrittiin eroon ottamalla kontaktia yleisöön. Tuomisalo ja Marin lausuivat muutamat välispiikkinsä kuitenkin pikemminkin toisilleen kuin yleisölle, ja ulosanti jäi vaimeaksi. Tällainen esitys saisi lisäarvoa ammatti-ihmisen tekemästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.

Toisella puoliskolla esiintyneen Meta4-kvartetin osuudessa crossover-elementti oli vähäinen. Kappalevalinnat edustivat suomalaista modernia musiikkia, joka varmaankaan ei monen mielestä tunnu kompromissilta: Saariahoa, Rautavaaraa, Vilagia, Sallista, Ahoa ja J. Kuusistoa kuultiin. Mielestäni kysymys oli hyvän tavaran tarjoamista hieman rennommin kuin vaikkapa Ritarihuoneella olisi mahdollista. Musiikki esitettiin sellaisenaan, mutta myöhäisillan yleisö otettiin mukaan hauskoilla ja informatiivisilla välispiikeillä, eivätkä teokset tai yhtyeen maine tästä kärsineet. Oli hauska idea sijoittaa ohjelmaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi kvartettoja ja väliin kunkin muusikon soolokappaleet. Näin myös jousikvartetin soittimet ja Meta4:n soittajat tulivat vaivihkaa esitellyiksi yleisölle.

Jää nähtäväksi, miten crossoverin ideaa USCO-klubilla kehitellään jatkossa. Korjaamo ilmoittaa järjestävänsä kuusi tilaisuutta kevään aikana, mutta ainakin kahdella seuraavalla sisältö vaikuttaa varsin suoraviivaiselta ja kesyltä.

Katso USCO-klubin ohjelma tästä.

Arvio: Energistä ja persoonallista yhteissoittoa

Tapiola Sinfonietta
John Storgårds, kapellimestari
Alina Pogostkina, viulu

Ludwig van Beethoven: Konsertto viululle ja orkesterille d-duuri op. 61
Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli op. 98

Kannatti matkustaa torstaina Leppävaaraan asti kuuntelemaan Tapiola Sinfoniettan konserttia. Muutamalla soittajalla laajennettu kamariorkesteri kuulosti heti Beethovenin ensimmäisistä sävelistä fantastiselta! Energisen ja yhteen hitsautuneen soittajiston parhaita puolia on yhtenäinen artikulaatio ja persoonalliset soolosoittajat: erityisesti klarinetisti Harri Mäki ja oboisti Anna-Kaisa Pippuri pääsivät esiin. Orkesterin musisoinnilla tuntuu olevan yhteinen päämäärä, mikä isommissa kokoonpanoissa ei aina välity.

Wieniläisklassiseen ohjelmistoon erikoistunut sinfonietta on onnistunut tekemään hyvän synteesin vanhan musiikin esityskäytännöistä moderneilla soittimilla: jouset rouhivat aksentteja kantajousella ja vuorottelevat tahdinosien vahvoja ja heikkoja painoja, kun taas puhaltajien sointi on riittävän keveä ja vibraton käyttö maltillista. Tässä ohjelmistossa oli hyvä ratkaisu sijoittaa ensi- ja toiset viulut vastakkaisille puolille, jolloin peilikuvina ja variaatioina toistuvat motiivit sekä kuuluvat että näkyvät. Myös sektioiden erilainen sointi pääsee näin paremmin esiin.

Solistiksi Ludwig van Beethovenin konserttoon (1806) oli saatu maailmalla viilettävä edellisen Sibelius-kilpailun voittaja, saksalaistunut Alina Pogostkina, jonka esiintyminen oli hurmaavaa. Pogostkina ottaa Stradivariuksestaan lämpimän ja syvästi resonoivan äänen, jonka vaikutelmaa kasvattaa edelleen uskomattoman hienostunut intonaatio. Konserton ensimmäisen osan kadenssin arpeggiokuluissa oli häkellyttävän paljon puhtaiden sointujen synnyttämien ylä- ja alaääneksien värinää. Pogostkinan lempeästä tulkinnasta puuttui tietynlainen rehvakkuus, joka monen mielestä Beethovenin musiikkiin kuuluu. On makuasia, oliko soitto hiukan turhan somaa. Solisti etsi kiitettävästi erilaisia sointivärejä viulustaan, mutta jousen käyttö oli kaiken kaikkiaan eri paria tyylitietoisemman orkesterin kanssa. Modernilla jousella on mahdollista soittaa yhtä voimakkaasti kanta- ja kärkipuolella; se mahdollistaa pitkälinjaisen, laulavan äänen, joka kuulunee Pogostkinankin ihanteisiin. Soinnin tasaisuudessa piilee kuitenkin monotonisuuden vaara, ja helposti jää huomiotta se, miten ns. vanhan musiikin säveltäjät ovat käyttäneet sen aikaisten välineiden ominaisuuksia musiikillisiin tarkoituksiinsa. Näistä pienistä varauksista huolimatta nautin kovasti.

Kapellimestari John Storgårds oli tämän repertuaarin parissa ja tämän orkesterin kanssa kotonaan. Johannes Brahmsin neljäs sinfonia (1884-5) sai kiinnostavan tulkinnan, jossa yhteys Beethoveniin korostui. Toinen osa, jota sinfoniaorkesterit yleensä soittavat hitaammin, oli varsin kepeä ja tanssillinen, ja myös päätösosa oli varsin liikkuva. Hanna Juutilainen soitti neljännen osan huilusoolon hienosti, mutta yllättävän intohimoisesti muutoin vallinneen tyylin suhteen. Tapiolalaisten nopea reagointikyky mahdollisti sen, että sinfonian yllättävät taitteet todella yllättivät! Storgårds houkutteli orkesterista läpikuultavaa sointia, jonka sisältä yksittäiset kontrapunktiset tapahtumat pääsivät hyvin esiin. Välillä lyhyistä motiiveista rakennettu barokkimainen fraseeraus tuntui ehkä turhan vellovalta. Sinfoniettan pieni soittajisto johtaa väistämättä siihen, että joka jousisoittajan on todella kaivettava ääntä instrumentistaan palkkansa eteen. Sellosalin akustiikassa ensiviulut tuntuivat paahtavan välillä liikaakin, sektion homogeenisyyden kustannuksella.