Tunnelma kohosi Temppeliaukion kirkon kupoliin Kuudennen kerroksen orkesterin sunnuntaisen konsertin lopussa. Ludwig van Beethovenin (1770–1827) yhdeksännen sinfonian finaali oli fantastista kuultavaa heti sellojen ja bassojen puhuttelevasti muotoillusta resitatiivista lähtien. Hyvin harjoitettu kuoro lauloi komeasti ja laulusolistit hoitivat pienehköt tehtävänsä mainiosti ikään kuin orkesterin osana.

On harvinaista herkkua kuulla yleensä massiivisin voimin toteutettu Beethovenin sinfoninen testamentti pienemmällä kokoonpanolla ja ”autenttisilla” soittimilla soitettuna. Jousisoittimien suolikielet ja varsinkin klassiset puhaltimet tuovat sointiin rosoista elävyyttä ja monia tasaisen jalosti soivasta modernista sinfoniaorkesterista puuttuvia sävyjä. Kuudennen kerroksen orkesteri soitti erinomaisen puhtaasti ja yhtenäisellä fraseerauksella. Tunnetusti hankalasti soivia puhaltimia miehittivät mainiot muusikot, ja varsinkin klarinetti, oboe ja trumpetti loistivat sooloillaan. Pienessä yhtyeessä ei voi vähätellä konserttimestarin merkitystä: Antti Tikkanen hoiti jälleen tonttia selkeästi ja liioittelematta.

Yhdeksäs sinfonia on kuitenkin pitkä teos – perimätiedon mukaan CD-levyn 74 minuutin kesto määriteltiin siten, että sinfonia mahtuisi Wilhelm Furtwänglerin johtamana yhdelle levylle – ja sen soidessa mieleeni ehti tulla joitain varauksellisempiakin ajatuksia. Kapellimestari Tuomas Hannikaisen olemus on aristokraattinen ja hyväntuulinen, mutta johtamisessa on jotain melko jäykkää ja yksitotista. Niinpä orkesterin sointikin on välillä vivahteeton ja turhan kulmikas. Rytmisillä jaksoilla on vaarana junnata paikoillaan, ja olisin kaivannut keitokseen myös enemmän suvantoja ja herkistelyä. Tekstuurit soivat hiukan tasapaksusti myös erikoisesta balanssista johtuen: viuluja tuntui olevan liian vähän puhaltajien ja alempien jousten määrään verrattuna.

Mitä rytmiikkaan tulee, orkesteri soittaa kylläkin tarkasti ja yhtenäisesti, mutta kaipailin lisää sitä maanläheistä svengiä, josta Venezuelan Simon Bolivar -orkesteria menneellä viikolla kehuin. Hannikaisella tuntuu olevan taipumus pitää tempo jatkuvassa liikkeessä ja muotoilla mikroskooppisesti nopeutuvia ja hidastuvia fraaseja, mutta itseäni ilahduttaisi varsinkin tanssillisissa jaksoissa takakenoisempi ote. Joskus valittu tempo oli hurjan nopea, ja Beethovenin Molto vivace -osan trio olikin karata käsistä.

Yhtä kaikki, hieno konsertti. Kiitettävää on myös Kuudennen kerroksen orkesterin tapa saattaa julkisuuteen teosharvinaisuuksia. Saksalaissyntyisen, Alankomaissa elämäntyönsä tehneen Johann Wilhelm Wilmsin (1772–1847) sinfonia oli viehättävä tuttavuus, jonka soisi löytävän muistakin konserttiohjelmista tulevaisuudessa.

Kaikki se hehkutus, mitä viime aikoina on ollut luettavissa Venezuelan musiikki-ihmeestä ja sen lippulaivasta Simon Bolivar -orkesterista, on totta! Tiistainen konsertti jää varmasti mieleeni yhtenä suurenmoisimmista konserttikokemuksista: soiton korkean tason lisäksi siitä välittyi vastustamaton musiikin tekemisen riemu, jota piti yllä ja lietsoi kapellimestarikomeetta Gustavo Dudamel, hänkin orkesterin kasvatti ja nykyisin orkesterimaailman kuumimpia kansainvälisiä nimiä.

Dudamelin ryhdikästä johtamista oli nautinnollista katsoa. Ekonomiset ja tarkoituksenmukaiset liikkeet olivat kaiken aikaa valtavan ilmaisuvoimaisia. Hankalatkin tempojen vaihdokset olivat tarkkoja, ja kapellimestarilla tuntui olevan hyppysissään mahtava arsenaali muovata äänten alukkeita ja johdatella niiden sointia eteenpäin.

En muista koskaan kuulleeni yhtä energistä ja alkuvoimaisen rouheaa tulkintaa Igor Stravinskin Kevätuhrista. On helppo kuvitella, miten osa lähes sadan vuoden takaisen ensiesityksen kuulijoista suhtautui teokseen nuivasti, kun musiikki voi vieläkin kuulostaa niin röyhkeältä! Simon Bolivar -orkesterin suurimpia hyveitä on suvereeni ja tiukka rytminkäsittely niin tanssillisissa kuin lyyrisemmissäkin kohdissa. Tämä perustunee osittain soittajien perimään ja meitä pohjoiseurooppalaisia parempaan svengiin. Varmasti myös harjoitustyö on tehty huolella, sillä Kevätuhrin kompleksiset tekstuurit pysyivät todella kirkkaina. Orkesterin jättimäisen jousiston ansiosta sekä rouheat aksentit että hypistellyt pianissimosävyt toteutuivat hienosti. Laulavissa kohdissa panin merkille jousisektion lähes jatkuvan mutta maltillisen vibraton, joka varmasti auttoi tuottamaan lämpimän ja leveän soinnin.

Väliajan jälkeen kuultu Pjotr Tsaikovskin viides sinfonia oli kaunis ja soi lämpimästi, mutta ehkä Stravinskin kulmikkaasta fraseerauksesta ei täysin päästy irrottautumaan: välillä legato jäi mielestäni hieman pliisuksi. Myös Dudamelin tulkinta oli erikoisen katkonainen esimerkiksi ensiosan johdannossa. Kaikki puhaltajien soolot eivät olleet aivan timanttisia: hitaan osan kuuluisa käyrätorvimelodia oli kyllä kauniisti muotoiltu, mutta valitettavan ylävireinen. Ylipäänsä pidin puhaltajien sointia hieman kapeana, mutta tämä saattaa olla koulukuntiin liittyvä ero.

Ylimääräisinä kuultiin Jean Sibeliuksen Finlandia ja orkesterin vanha sotaratsu, Mambo Leonard Bernsteinin Sinfonisista tansseista. Finlandian ensitahdit kirvoittivat aplodit ja bravo-huudot, mutta teosta ei varmaankaan oltu harjoiteltu kovin pitkämielisesti. Mambo taas oli juuri niin hulvaton ja energinen kuin Youtubesta on voinut nähdä.

Minuun teki suuren vaikutuksen maestro Dudamelin toverillinen asenne: kapellimestari ei kertaakaan kumartanut korokkeelta vaan laskeutui aina soittajien keskelle halailemaan muusikoitaan, antaen näille suurimman kunnian.