Helsingin kaupunginorkesterin Soivat planeetat -konsertissa saimme kuulla Gustav Holstin klassikkoteoksen lisäksi kuusi tuoreempaa avaruusvisiota aikamme säveltäjiltä. Tähtitieteilijä Esko Valtaoja murjaisi konserttia edeltävässä keskustelutilaisuudessa provokatiiviseen tapaansa, että vasta tämän konsertin myötä korkeakulttuuri on hiljalleen ryömimässä tälle vuosituhannelle. Hänen mukaansa korkeakulttuuri katsoo mieluummin taaksepäin historiaan kuin eteenpäin tulevaisuuteen ja on muutenkin kovin perinteisen ihmiskeskeistä.
Pinnalta katsoen Esko näyttää olevan oikeassa. Gustav Holstin Planeetat Op. 32 vuodelta 1917 edustaa juuri sellaista turvallista nojatuolimusiikkia, jonka visiot eivät tunnu yltävän aamutakkia ja tohveleita pitemmälle. Oli onnistunut idea liittää teoksen jatkeeksi Colin Matthewsin Pluto-planeetta (Pluto, the Renewer vuodelta 2000). Matthewsin teos jatkoi saumattomasti Holstin Neptunuksesta ja hienovaraisella tavalla kuljetti Holstin teoksen ilmaisua hurjempiin sfääreihin. Vasta nyt kuulijalle avautui mittaamaton avaruus kaikessa armottomuudessaan. Naiskuoro Philomelan eteerisiä sointeja Holstin Planeettojen viimeisessä osassa varjostivat pienet intonaatio-ongelmat ylärekisterissä.
Väittäisin, että ne 1900-luvun teokset, joiden ilmaisu on laajentanut radikaalilla tavalla perinteistä tapaa kokea musiikin tila–aika -ulottuvuuksia, eivät välttämättä ole nimetty avaruustermein. Tällaisia teoksia ovat mm. Stockhausenin Gruppen (1957), Boulezin Répons (1984) ja Nonon Prometeo (1985). Juuri näissä teoksissa Valtaojan parjaama ”korkeakulttuuri” on antanut oman panoksensa nykyihmisen kosmisen tajunnan suuntaamiseen kohti tuntematonta.
Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden Ad astra –projektiin tilaamista pienimuotoisista sävellyksistä erottui edukseen Brett Deanin Komarov’s Fall (2006). Teoksen alun soolojousten huiluäänet ja niihin yhtyvät huilut ja kahisevat lyömäsoittimet loivat maagisen odotuksentäyteisen ilmapiirin. Mielikuvituksellinen orkesterinkäyttö paisui lopulta elokuvamusiikkia muistuttavaan mahtipontisuuteen, kunnes teos taittui lopussa scelsimäisen jännittävään kenttään. Matthias Pintscherin towards Osiris (2006) ja Mark-Antony Turnagen Ceres (2005) soivat jykevän vaskipainoitteisesti. Kaija Saariahon Asteroid 4179: Toutatis (2005) on pieni lohkare Adriana mater -oopperan maailmasta.
Kantaesityksenä kuultiin Kimmo Hakolan Le nuage d’Oort. Konsertin väliajalla Esko Valtaoja kertoi, että Oortin pilvi on keräytymä avaruusjätettä aurinkokuntamme kaukaisimmilla rajoilla. En onnistu käsittämään Hakolan teosta muuten kuin hahmottamalla sen kasaumaksi musiikillista jätettä. Le nuage d’Oort on ote musiikillista päiväkirjaa, jossa ajelehtii estottomana tajunnanvirtana ilman syyn ja seurauksen logiikan kahleita sarja enemmän tai vähemmän tuttuja musiikillisia identiteettejä. Kimmo Hakola tuntuu vihjailevan, että tämä on säveltäjän osa nykyisessä sivilisaatiossamme: historian aikana kasautuneen musiikillisen jätteen loputon jälleenkierrättäminen. Samanlaista estetiikkaa löytyy runsaasti myös visuaalisen taiteen ja kirjallisuuden parista. Pieni epäilys hiipii mieleeni: voisiko olla kyse siitä, että säveltäjä Hakola on tällä kertaa laskenut riman vähän liian alas. Ilmaisun vapauden vastapainona tietty tekninen kurinalaisuus tekisi terää.
John Storgårdsilla on taito elävöittää pölyttyneemmätkin teokset (Holstin Planeetat) ja saada kompleksisemmat partituurit (Pintscher, Dean) hengittämään luontevasti. HKO soitti läpi konsertin innoittuneen iskevästi. Oli mukava huomata, että Finlandia-talon yleisössä näkyi jonkin verran myös nuorempaa väkeä.