Kunniakkaan Sibelius-sarjan jälkeen Tapiola Sinfonietta osoittautui myös oivalliseksi Bruckner-orkesteriksi. Mario Venzagon turvallisen innostavassa ohjauksessa orkesteri tavoitteli vivahteikkaan moniulotteista sointia, jossa lähes kuulumattomasti kuiskatut rukoukset ja jyristen räjähtävät vaskisaarnat elävät rinta rinnan. Tasokas esitys todisti vahvasti sen, ettei meidän pidä toimia kuten säveltäjä: ”Die Nullte” -sinfoniaa (1863-1864/1869) ei kannata hyljeksiä, vaan se kuuluu tasa-arvoisena jäsenenä yhdeksän muun sinfonian rinnalle. On todellinen onnenpotku suomalaisen Bruckner-tradition vahvistumiselle, että sveitsiläinen Venzago on valinnut Tapiola Sinfoniettan orkesteriksi Bruckner-kokonaislevytyksensä alkupään sinfonioihin. Nollaa ja ykköstä ei muutenkaan kuulla liian usein orkesteriemme ohjelmistossa.

Nollasinfoniassa samoin kuin kahdessa ensimmäisessä messussa (d-molli 1864 ja e-molli 1866) on mahdollisuus ihastella alkuperäisen ”puhdasta” Bruckneria, jota wagnerilainen eros ei ole vielä ryvettänyt. Tulee mieleen omat kävelyretkeni itävaltalaisessa vuoristokylässä, jossa melkein jokaisessa kadunkulmassa vaani toinen toistaan massiivisempi krusifiksi.

Teoksessa on iduillaan kaikki ainekset myöhempiin sinfonioihin ja samalla siitä löytyy ”nuorekasta raikkautta” (säveltäjä oli jo lähes nelikymppinen), jonka Bruckner osasi myöhempien sinfonioiden lukuisissa revisioissa pyyhkiä pois. Schubertin suuren C-duuri sinfonian (1828), koko bruckneriaanisen sinfoniatuotannon itseoikeutetun kummisedän, vaikutus kuuluu erityisen hyvin sinfonian kahden ensimmäisen osan kuulaan avarissa sävelmaisemissa. Toisen osan luonnosmaiseen katkelmallisuuteen Venzago onnistui löytämään ihmeen kaupalla punaisen langan, jonka turvin hän punoi hengittävää pitkää kaarrosta. Scherzo on tanssillisen verevä (ei laisinkaan kirkollinen) ja finaalin toisessa teemaryhmässä on säveltäjälle epätavallista mendelssohnilaista ketteryyttä, joka palaa vasta yhdeksännen sinfonian toisen osan triossa, mutta silloin välittömyyden on korvannut kuumehoureinen painajaistunnelma.

Konsertin alkupuoliskolla hollantilainen huiluvirtuoosi Jacques Zoon tulkitsi Mozartin huilukonserton nro 1 G-duuri. Itseäni kosketti eniten konserton toinen osa Adagio ma non troppo, jonka yöllinen pastoraalitunnelma hahmottui lempeäksi oopperakohtaukseksi: sordinoidut viulut, matalien jousten pizzicatot ja orkesterin huilut kuin solistin heijastumana puutarhalammikosta. Huilistit Hanna Juutilainen ja Heljä Räty kävivät kaihoisaa dialogia Zoonin kanssa, joka kruunasi osan laajalla kadenssilla.