Musiikinjohto: Leif Segerstam
Ohjaus: Götz Friedrich

Tänä syksynä Helsingin kansallisooppera kohoa jälleen oopperan ystävien sankariksi esittämällä neljättä kertaa Richard Wagnerin Ring-tetralogian yhtenäisenä kokonaisuutena. Jo edesmenneen ohjaaja Götz Friedrichin näyttämöllepano tuo esiin näyttävästi valaistuja laajoja, vinoja pintoja, jotka alleviivaavat Ring-oopperoiden maailman kriisiytyneisyyttä: Reininkullassa tapahtuneen katastrofin, pyhän aarteen ryöstämisen, myötä maailma on luisunut tuhon partaalle, kaikki on jatkuvasti vaarassa valua, kaatua, romahtaa. Samalla esiin kohoaa uuden maailman ilmestymisen ja lunastuksen potentiaali.

Valkyyriassa kuvattu maailma on samalla kertaa höyryävän tuore ja ikivanha, läpeensä mätä. Konfliktit jännittävät sitä äärimmilleen. Alkurikos on järkyttänyt jumalaisen tasapainon, Valhalla on saastunut, pahan voimat kasautuvat, sormuksen kirous lepää jokaisen yllä. Tarvitaan sankari, kirouksesta vapaa pelastaja, uusi ihminen, jotta voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Valhallan ja jumalien äärimmäinen lakiin nojaava systeemi ja vapaan ihmissuvun olemus ovat kuitenkin perustavassa ristiriidassa keskenään. Tässä on Ringin valtavat mittasuhteet saava perusasetelma ja sen teemojen puhuttelevuuden tae.

Valkyyriassa keskiössä on vapaan ihmissuvun syntymisen vaikeus, uuden maailman perustava ristiriita vanhaan jumalten ulottuvuuteen. Kansallisoopperassa ensimmäistä kertaa vierailevat Terje Stensvold ja Catherine Foster luotasivat vaikuttavasti Wotanin ja Brünnhilden jumalhahmoja: Stensvoldin uhkea baritoni veisti hienon muotokuvan Valhallan kaikkivoipasta isännästä, joka äärimmäisten ristiriitojen repimänä alistuu järkähtämättä osaansa ”sopimusten orjana.” Fosterin Brünnhilde ihastutti tyttömäisellä, impulsiivisella karismallaan, joskin valkyyrian äänestä uupui roolin kaipaamaa leikkaavuutta. Lilli Paasikivi teki illan mieleenpainuvimman roolisuorituksen hykerryttävän ilmeikkäänä ja iskevänä Frickana, Wotanin hyytävänä puolisona, joka edustaa jumalten maailman täydellisen jäykkää, tunteiden ja moraalin yläpuolelle jäädytettyä systeemiä. Valhallaa värittivät myös nekrofiliset, hekumoivat amazonit, neitseelliset valkyyriat, jotka jumalmaailman asukkaina eivät olleet velvollisia pitämään mitään pyhänä. Yhtenä kahdeksasta valkyyriasta teki Kansallisooppera-debyyttinsä myös tämän vuoden Timo Mustakallio -laulukilvan voittaja Miina-Liisa Värelä, jonka äänen dramaattinen räjähtävyyspotentiaali ja hersyvä karisma saivat odottamaan malttamattomasti jatkoa. Epäilemättä Värelää piakkoin kuullaan vastuullisemmissakin rooleissa.

Wagnerin musiikista hahmottui Leif Segerstamin ohjaksissa selvästi kolme erilaista aihetasoa: jumalten uljas, kylmä maailma (tunnuksenaan valkyyrioiden motiivit), Siegmundin ja Sieglinden, Wälsungien eli uuden jumalaisen ihmissuvun lavea, romanttinen sävelmaailma, ja Hundingin sekä järkkyneen maailman laukkaava, brutaali aiheisto. Hundingin roolissa kuultiin vakuuttavan karmiva Jyrki Korhonen. Omaan sävelmaailmaansa asettui hyvin myös pääpari, Jyrki Anttilan ja Kirsi Tiihosen Siegmund ja Sieglinde. Oopperasarjan seuraavassa osassa ilmestyvän pelastaja Siegfridin vanhempina, rakastavaisina ja sisaruksina he ovat luova haava jumalten asettamassa järjestyksessä. Pari tulkitsi koskettavasti tätä viatonta, vaatimatonta ja äärimmäisen emotionaalista ihmisolemusta, jonka pehmeät, ylväät ja loisteliaat aiheet asettuvat vastakkain jumalten kulmikasta rekisteriä vasten. Tiihosen aluksi himmeä ääni avautui kauniiksi tulkinnaksi murheen äidistä, ja Anttilan kestävä, pyöreä tenori kannatteli mukaansatempaavasti ensimmäisen näytöksen orgaanisena muovautuvan linjan, joskin jäin kaipaamaan Notung-miekan leiskuvuutta.

Kuten yleisön joukosta käytävällä sutkautettiinkin, ”voittajana” selviytyi kuitenkin Segerstamin luotsaama orkesteri. Wagnerin arkkityyppisiä, jollain tapaa suoraan alitajuntaan vetoavia melodiafragmentteja jatkuvasti toistava, tavattoman rikas ja vähittäin kasvava, haaroittuva kudelma nousi etualalle kannattelemaan näyttämödraamaa. Tätä edesauttoi Segerstamin dynaaminen, läsnäoleva muotoilu ja teräväreunainen nyanssointi, joka toisti näyttämön kaltevia, huimaavia rakenteita.