Amfion pro musica classica

arvio: Saksan jaloa taidetta raunioilla

14.3.2015 11:18 , 1 Comment ,

large_2671_   b6a2a226c4f66974_org

Nürnbergin mestarilaulajat Suomen Kansallisoopperassa 13.3.2015,
ohjaus Harry Kupfer

Harry Kupferin versio Mestarilaulajista ei ole niitä pahimpia ’Regietheaterin’ tapauksia, joita nähdään nykyisin erityisesti Saksassa Wagnerin oopperoista. Silti estetiikka on peräisin Adornolta, joka todisti yhdessä Max Horkheimerin kanssa (Dialektik der Aufkärung, tutkimus saksalaisten autoritäärisestä personallisuudesta, joka mahdollisti natsismin), ettei toisen maailman sodan jälkeen enää voinut olla runoutta, ei kauneutta, ei ylevää, ei herttaista, sulokasta – koska maailma ja yhteiskunta olivat niin kauheita. Jokainen yrityskin tähän suuntaan oli Scheinia, näennäisyyttä (tai ’lumetta’ kuten termi on suomennettu Adornon Esteettisessä teoriassa, suom. Arto Kuorikoski, Tampere: Vastapaino 2006); sillä haluttiin peittää nämä tosiasiat.

Tästä huolimatta en voi käsittää, miksi meidän pitää koko ilta katsoa Katharinenkirchen raunioita eri valaistuksissa tämän Wagnerin ainoan komedian aikana. Tietenkin sillä halutaan avata uusia symbolisia yhteyksiä oopperan tapahtumien ja nykyajan välille. Rauniot edustavat Saksaa vuonna nolla, jonka on jo taiteellisesti toteuttanut italialainen neorealisti Rossellini samannimisessä elokuvassaan. Mutta on aina vaarallista modernisoida oopperaa liittämällä se johonkin nimenomaiseen hetkeen. Syntyy väistämättä ristiriitoja itse tekstin, musiikin ja ohjauksen välillä. Wagner oli läpeensä teatterimies ja siksi se, mitä ohjeita hän antaa partituurin rivien välien teksteissä on otettava vakavasti. Jos 1. näytöksessä lauletaan, että valmistautukaamme juhannuksen viettoon niityllä, katsoja odottaa sitä. Kun kolmas näytös alkaa Sachsin kamarissa on se sisätilaa ja musiikki on sitä myöten ’sisällä’, ei ulkona. Juhannus on kesäjuhla, se pitäisi näkyä muutenkin kuin vain toisen näytöksen sireenipensaana. Tietenkään mitään ei voi vaatia vetoamalla johonkin ’alkuperäiseen’ Wagner-ohjaukseen, sillä sellaista ei ollut olemassakaan. Bayreuthin silminnäkijät (Porges ja Fricka) kertovat, miten Wagner muutteli ohjauksiaan päivästä toiseen.

Oopperaa tietysti vertaa aiempiin tulkintoihin. Kupferin toteutus on onneksi kaukana Bayreuthissa nähdystä Katharina Wagnerin Mestarilaulajista (saatavilla videona). Suomessa teos on nähty muistaakseni Savonlinnan oopperajuhlilla. Itse olen nähnyt mm. San Franciscossa 1987 (James King Waltherina) ja Meiningenissa 90-luvulla August Everdingin hyvin ’autenttisena’ tulkintana. Nimittäin autenttisena siinä mielessä, että kun astui teatterista kadulle sama todellisuus jatkui; aivan samat rakennukset kuin Hans Sachsin aikana, ja tappelukohtauksen villitsemä saksalaisyleisö ihan pelottavan hurjana.

Oopperan tärkeimpiä osia on alkusoitto. Wagner sävelsi sen vastoin yleistä käytäntöä ensimmäiseksi. Siinä on jo kaikki oopperan musiikin rakennusainekset. Finaalin nerokkuus on siinä, että se on itse asiassa lavennettu alkusoitto, kuulijan mieleen on jäänyt alkusoiton muoto, mutta aina tulee lomaan uusia episodeja mutta yhtä kaikki kuulijalla on käsitys, koska tämä päättyy. Se onkin tärkeää, sillä Mestarilaulajat on kestoltaan yhtä pitkä kuin Parsifal ja siksi esim. finaalia edeltävä mestarilaulun ’kastajaiskohtaus’ usein jätetään pois. Mutta alkusoiton eri teemojen on saatava elää omissa tempoissaan ja karaktääreissään eikä samassa tasapaksussa tahdissa. Furtwängler johtaa mestarilaulajien marssin puolta nopeammin kuin alun raskas ’tüchtig’ mestarien johtoaihe. Kiusoittelumotiivin on myös saatava olla kevyt ja nopea. Waltherin lyyrisen aiheen taas hitaampi. Mutta lopussa kaikki hidastuu luontaisesti orkesterin massojen myötä, mutta yhtä kaikki tämän pitää olla innostavaa, säihkyvää: hei, tulkaa kaikki mukaan!

Jyrkkä siirtymä 1. näytöksen Luther-koraaliin on yksi Wagnerin efektiivisimpiä draamaideoita. Yhtäkkiä ollaankin kirkossa. Mutta tuskin virren ensi säe on laulettu, alkaa lavalla flirttaus ja silmäpeli Evan ja Waltherin välillä. Tässä teoksessa kaikki on komediaa, mikään ei ole vakavaa. Eikä Wagneria ylipäätäänkään saisi pitää synkkyyden apostolina. Kapellimestari Christian Thielemannin hauska, muusikon naiivi huomio on: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.

Samoin kuin Mozart Wagner ymmärtää kaikkia henkilöitään, myös kielteisiä. Mestarilaulajat ovat naurettavia sääntöineen ja riketaulukkoineen – mutta lopuksi Hans Sach kehottaa silti kunnioittamaan heitä: he tekivät mihin pystyivät.

Kun Wagner keksii jonkun hyvä melodian hän antaa sitä kuulijalle ylenpalttisesti. Periaate on sama kuin berliiniläisravintoloissa kuulemani sanonta: Lieber etwas gutes und dafür ein bißchen mehr! (Mielellään jotain hyvää ja hieman lisää sen päälle!)

Waltherin kilpalaulua siis saadaan kuulla runsain mitoin, mutta sekin on paitsi liikuttavan sentimentaalista, hieman koomista; toistuva sekvenssi sekuntipidätykset ja intervellipudotukset huippaavat; Wagner kirjoittaa esitysohjeeksi: paisutellen.

Kupferin ohjauksessa parasta oli, että siinä saatiin katsojan mielenkiinto itse juonta kohtaan pysymään hereillä alusta loppuun. Siunattu tekstilaite auttaa nykyisin. Miten Richard olisikaan siitä iloinnut, jos sellainen olisi keksitty jo hänen aikanaan. Erikoisen hyviä olivat ensemble-kohtaukset, nekin Wagnerin polyfonian mestarinäytteitä. Hans Sachs tehtiin tässä ohjauksessa nuorekkaammaksi kuin yleensä, hän ei ollut vain Vaterfigur vaan aito haluamisen subjekti. Beckemesserin mimiikka toimi hyvin (ja ääni tosin sivusta laulettuna). Kuten Carl Dahlhaus on huomauttanut, Beckemesserin musiikki on musiikihinstoriaan nähden edistyksellisintä mitä Wagner tähän teokseen kirjoitti, muu on ’restauraatiota’, kuten barokkifiguurit Hansin suutarilauluissa ja pelkkä C-duurin vahva läsnäolo .

Tappelukohtaus oli vaikuttavasti huipennettu mutta sen syy eli nürnbergiläisten herääminen meluun jäi hieman hämäräksi: yhtäkkiä lavalla oli vain suuri määrä toisiaan nuijivia pyjamapukuisia kansalaisia, jotka katosivat yhtä nopeasti. Joka tapauksessa musiikillisen kaaoksen kuvauksena mestarillinen.

Finaalin juhannusjuhlan kulkueet ovat tietenkin saksalaisille vaikea pala, ettei vaan tulisi mukaan mitään 30-lukuun viittaava. Mutta eivät eri ammattikunnat, räätälit, lei purit ym. ole mitään groteskeja ’porukoita’. Yksi tapa modernisoida olisi nähdä ooppera ekologisena käsityöläisammattien ylistyksenä. Toinen olisi kokea, että Saksaa uhkaava ’wälsche’, turmelus (joka Wagnerin mielessä liittyi ranskalaiseen ’sivilisaatioon’ vastakohtana saksalaisten syvähenkiselle ’kulttuurille’) olisikin sama kuin amerikkalaistunut globaaliyhteiskunta, joka tuhoaa kansalliset kulttuurit, myös saksalaisuuden.

Laulun taso oli kauttaltaan korkeatasoista. Erityisesti kunnostautui Davidin sivuroolin esittäjä Tuomas Katajala. Mika Pohjosen ylärekisteri on heleä ja soiva loppuunsaakka, hän onnistui jopa siinä, missä legendaarinen Max Lorenz aina horjahti, kilpalaulun lopun korkeissa äänissä. Suuret roolityöt tekivät myös Ralf Lukas, Tiina-Maija Koskela ja Niina Keitel. Mutta käyttääkö ooppera sähköistä äänenvahvennusta, etenkin lopussa? Minkä takia lopussa sointimassat puuroutuvat (ainakin keskipermannolle) ja miksi kautta linjan viulut eivät erotu tarpeeksi kantavana linjana? Minkä takia laulajat on puettu rumiin sadetakkeihin? Kuka muuten on kirjoittanut käsiohjelman Wagner-esittelytekstin (aivan hyvän)?

Ollaan kuitenkin iloisia, Wagneria ei kuulla liian usein täällä pohjoisessa. Ilmanko Richard sanoikin Bayreuthin avajaisissa 1876 suomalaiselle kaimalleen Richardille (Faltinille): Hienoa, että siellä ’ylhäällä’ esitetään musiikkiani, mutta tulkaa nyt toki mieluummin tänne Bayreuthiin kuulemaan sitä!

Teksti: Eero Tarasti

 

Nürnbergin mestarilaulajat Kansallisoopperassa 18.4.2015 saakka
Musiikinjohto Michael Güttler
Ohjaus Harry Kupfer
Lavastus Hans Schavernoch
Puvut Yan Tax
Valaistus Jürgen Hoffmann
Koreografia Derek Gimpel

 

Kategoria: Arviot, Päävalikko

Tiedote: Mestariohjaaja toteuttaa Wagnerin jättiteoksen Kansallisoopperassa

26.2.2015 22:59 , Jätä kommentti ,

b6a2a226c4f66974_org

Richard Wagnerin ooppera Nürnbergin mestarilaulajat saa pitkään odotetun ensi-iltansa Kansallisoopperassa 13.3. Jättiläismäisen oopperan ohjaa mestariohjaaja Harry Kupfer. Edellisen kerran Mestarilaulajat tuotettiin Kansallisoopperassa 65 vuotta sitten.

Esitykset johtaa Kansallisoopperan ylikapellimestari Michael Güttler. Lavastaja on Hans Schavernoch ja puvustaja Yan Tax, jotka molemmat ovat tehneet pitkään yhteistyötä Harry Kupferin kanssa. Edellisen kerran työryhmän kädenjälkeä nähtiin Kansallisoopperan kiitetyssä Parsifalissa.

Hans Sachsin roolissa on saksalainen Ralf Lukas ja Beckmesserinä laulaa Lepakossa vakuuttanut Michael Kraus. Muissa rooleissa kuullaan kotimaisia mestarilaulajia, sillä Waltherina on Mika Pohjonen, Evana Tiina-Maija Koskela, Davidina Tuomas Katajala ja Veit Pognerina Jyrki Korhonen.

Teos kertoo keskiaikaisen Nürnbergin runoilevien käsityöläisten suuresta laulukilpailusta. Kilpailun palkintona on Eva, johon ovat mieltyneet mestarilaulaja Hans Sachs sekä virheiden kirjaaja Beckmesser. Eva rakastaa nuorta Waltheria, mutta Waltherin omaperäinen tyyli ei kelpaa kilpailuun. Lopulta sääntöjä noudattava Beckmesser saa opetuksen ja Walther voittaa uudella taiteellaan kilpailun ja Evan.

Harry Kupfer katsoo, että Wagner valitsi keskiaikaisen Nürnbergin tapahtumapaikaksi, koska se edusti Saksan historian myönteistä vaihetta. Vasta myöhemmin Mestarilaulajiin on lyöty nationalistinen leima. ”Sachsin nationalistinen loppupuhe on ongelmallinen, tässä ei kuitenkaan ole kysymys sovinistisista ajatuksista. Wagner viittaa aina vain Saksan tämän aikakauden positiivisuuteen.”

Suurista myyttisistä teoksistaan tunnettu Wagner osoittautui Mestarilaulajissa myös komiikan taitajaksi. Kun Beckmesser sekoaa laulussa sanoissaan, tai kun Sachs säestää hänen lauluaan vasaraniskuilla, tehdään hauskaa musiikkiteatteria parhaimmillaan. Nürnbergin mestarilaulajat tunnetaan myös vaikuttavista joukkokohtauksistaan ja ylväästi soivasta alkusoitostaan.

Mestarilaulajat kokoontuivat aikanaan Katharinenkirchessä. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja realistisissa lavasteissa nähdään pommitusten tuhoaman kirkon rauniot. Jälleenrakentaminen on käynnissä ja kaikkien kiistojen jälkeen sopu löytyy. ”Nürnbergin mestarilaulajien maailma kuvaa yhteiskuntaa, joka on muuttumassa”, ohjaaja Harry Kupfer kuvaa. ”Kaikkien vastakohtien, taisteluiden ja ristiriitojen jälkeen se pystyy taas pääsemään inhimilliseen harmoniaan.”

Tuotanto on alun perin Zürichin oopperasta. Suomen Kansallisoopperassa Mestarilaulajat nähdään tänä keväänä kuusi kertaa.

www.ooppera.fi

Kategoria: Päävalikko, TIEDOTTEET

Tiedote: Lilli Paasikivi jatkaa Kansallisoopperan taiteellisena johtajana vuoteen 2020

26.2.2015 22:56 , Jätä kommentti ,
Kuva Karoliina Bärlund

Kuva: Karoliina Bärlund

Suomen Kansallisoopperan säätiön hallitus päätti kokouksessaan 25.2.2015, että oopperan taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven kautta jatketaan vuoteen 2020 saakka. Vuonna 1.8.2013 alkaneeseen kolmivuotiseen sopimukseen liittyi alun perin kahden vuoden optio.

Oopperan taiteellinen johtaja vastaa ooppera- ja konserttiohjelmiston taiteellisesta suunnittelusta, johtaa ja kehittää taiteellista toimintaa sekä ylläpitää ja kehittää taiteellista tasoa. Oopperan taiteellinen johtaja raportoi pääjohtaja Päivi Kärkkäiselle.

Hallituksen perusteluiden mukaan Paasikiven lisäkausi turvaa oopperatoiminnan jatkuvuuden ja pitkäjänteisen suunnittelun. Laajan kansallisen ja kansainvälisen kontaktiverkostonsa sekä erinomaisten sidosryhmäsuhteidensa avulla Paasikivi on kyennyt toimimaan aktiivisesti yhteistyön luomisessa mm. eri yritysten ja yhteisöjen kanssa. Lisäksi hän on suunnitellut monipuolista ja uudistuvaa oopperaohjelmistoa, kehittänyt ooppera- ja balettiosaston uudenlaisia yhteistyön muotoja sekä vaikuttanut omalta osaltaan Kansallisoopperan monimuotoiseen läsnäoloon yhteiskunnassa.

www.ooppera.fi b6a2a226c4f66974_org

Kategoria: TIEDOTTEET

Tiedote: Liettualaisen Balakauskasin konsertto soi Tapiolassa

19.2.2015 22:22 , Jätä kommentti ,
© Sami Perttilä

© Sami Perttilä

© Matthias Heyde

© Matthias Heyde

Tapiola Sinfoniettan konsertissa Espoon kulttuurikeskuksessa 27.2. kuullaan Suomessa harvoin kuultu liettualaissäveltäjä Osvaldas Balakauskasin konsertto oboelle, cembalolle ja jousiorkesterille. Solisteina ovat Anni Haapaniemi (oboe) ja Petteri Pitko (cembalo). Lisäksi ohjelmassa on Haydnin Sinfonia nro 80 ja Prokofjevin Sinfonietta. Ennakkotiedoista poiketen orkesteria johtaa konserttimestarin paikalta Antti Tikkanen.

Konsertin avaa Joseph Haydnin Sinfonia nro 80 d-molli (1785), joka on yksi harvoista mollisävellajissa olevista Haydnin myöhäiskauden sinfonioista. Sinfonia on aiheiltaan rikas: teokseen mahtuu niin laulavaa tanssillisuutta, vahvasti synkopoituja rytmejä kuin esimerkiksi häivähdyksiä gregoriaanisesta kirkkolaulusta.

Liettualaisen Osvaldas Balakauskasin Konsertto oboelle, cembalolle ja jousille (1981) on hänen suosituimpia teoksiaan. Konserton perustana on Balakauskasin kehittelemä yhdeksänsävelinen (enneatoninen) sävelasteikko, jossa kuvastuu hänen kiinnostuksensa musiikin teoreettisiin kysymyksiin. Itse musiikissa ei kuitenkaan ole mitään teoreettista; sen sijaan konserttoa hallitsee vapautuneen musikanttinen, perinteisiä arvoja kunnioittava sävy.

Sergei Prokofjev kirjoitti Sinfoniettan vuonna 1909, ollessaan vasta 18-vuotias. Vuosina 1914-15 hän laati teoksesta uuden version, ja kolmas, lopullinen versio valmistui 1929. Teos muistuttaa ilmeeltään klassismin kauden divertimentoja ja serenadeja, ja Prokofjev kertoikin ”halunneensa vain säveltää mukavaa, helppoa musiikkia”.

Ennakkotiedoista poiketen kapellimestari Mirga Gražinyt?-Tylan sijasta konsertin johtaa Antti Tikkanen konserttimestarin paikaltaan. Antti Tikkanen on esiintynyt solistina mm. Helsingin kaupunginorkesterin, Radion Sinfoniaorkesterin, Tapiola Sinfoniettan, Oulu Sinfonian ja Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin kanssa.  Hän esiintyy aktiivisesti on myös kamarimuusikkona, on maineikkaan Meta4-jousikvartetin jäsen ja toimii Suomalaisen barokkiorkesterin taiteellisena johtajana. Puolisonsa viulisti Minna Pensolan kanssa hän muodostaa Duo Tiksolan.

Anni Haapaniemi on työskennellyt Tapiola Sinfoniettan oboen äänenjohtajana vuodesta 2009 alkaen ja esiintynyt myös orkesterin solistina. Tätä ennen hän toimi soolo-oboistina Tampere Fiharmoniassa ja Helsingin kaupunginorkesterissa.  Haapaniemi on Arktinen Hysteria -puhallinkvintetin sekä Ensemble Schratin jäsen ja toimii Kaustisen Kamarimusiikkiviikon taiteellisena johtajana.

Cembalisti Petteri Pitko konsertoi solistina ja kamarimuusikkona Suomessa ja ulkomailla ja hänen monipuolinen ohjelmistonsa ulottuu varhaisbarokista uusimman musiikin kantaesityksiin. Orkesterimuusikkona Pitko on työskennellyt mm. Berliinin filharmonikkojen, Zürichin kamariorkesterin, RSO:n ja Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin kanssa.

Pe 27.2.2015 KLO 19, Espoon kulttuurikeskus
TIKKANEN, HAAPANIEMI & PITKO

Tapiola Sinfonietta

Antti Tikkanen, viulisti-johtaja
Anni Haapaniemi, oboe
Petteri Pitko, cembalo

Haydn: Sinfonia nro 80 d-molli
Balakauskas: Konsertto oboelle, cembalolle ja jousiorkesterille
Prokofjev: Sinfonietta

Huom. Ennakkotiedoista poiketen kapellimestari Mirga Gražinyt?-Tylan tilalla esiintyy viulisti-johtaja Antti Tikkanen.

Liput Lippupisteestä alk. 25/19/11 €, sis. palvelumaksun
www.lippu.fi, 0600 900 900 (1,98 € / min+pvm)
Avoin kenraaliharjoitus, Tapiolasali pe 27.2. klo 10.00-11.20. Vapaa pääsy.
Taiteilijatapaaminen, Tapiolasalin lämpiö pe 27.2. klo 20.30. Vapaa pääsy. Järj. Sinfoniettan Ystävät.

Espoon kulttuurikeskus: Kulttuuriaukio 2, 02100 Espoo

http://www.tapiolasinfonietta.fi
facebook.com/TapiolaSinfonietta

Espoo

Kategoria: TIEDOTTEET

Arvio: Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen vimmainen Sibelius-huipennus

8.2.2015 15:51 , Jätä kommentti ,
Attachment-1

© Holger Kettner

Huh, mikä rutistus! Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen Sibelius-syklin päätöskonsertin tunnelma oli huumaava. Rattle ja orkesteri rakensivat Jean Sibeliuksen (1865-1957) kolmesta viimeisestä sinfoniasta huikean seikkailun täynnä vimmaa, rikasta sointia ja tarkkaa detaljityötä.

Kronologisesti edenneen sinfoniasyklin päätösillan avasi viides sinfonia (Es-duuri, op. 82, 1915, uudistettu 1916-19). Pitkällisen prosessin kautta lopullisen muotonsa löytänyt sinfonia on vaativa teos niin arkkitehtonisesti kuin teknisestikin. Muodon kannalta haastavin on avausosa, jossa Sibelius fuusioi perinteisen avausallegron ja scherzon yhteen vallankumouksellsella tavalla. Erityistä tarkkuutta edellytetään myös säveltäjän vaatiman asteittain kiihtyvän tempon hallitussa toteutuksessa.

Rattlen ja berliiniläisten viidennen sinfonian avausosa hipoi täydellisyyttä. Rakenteen Sibeliuksensa tunteva sir Simon oli miettinyt viimeistä piirtoa myöden. Tämän huikean vision orkesteri toteutti kerrassaan upeasti. Rytmit olivat tarkkoja, puhallinsoolot kertakaikkisen kauniita ja musiikki eteni vastustamattomalla voimalla vailla rahtustakaan paatosta. Tarkkuustyötä siirtymässä scherzoon saattoi vain ihailla. Rattle ja orkesteri päättivät avausosan sellaisella loppukiihdytyksellä, joka hakee vertaistaan.

Andante quasi allegretto -osan läpikuultavuus ja rytminen sulavuus muistuttivat sir Simonin verrattomista ansioista Haydnin ja myöhäisen Mozartin parissa. Osassa oli nautittavaa klassistista liikkuvuutta, unohtamatta kuitenkaan niitä monia tummia varjoja, joita Sibelius musiikkiinsa punoi. Berliinin filharmonikoiden sointi oli mitä nautinnollisinta.

Siirtymä finaalin alun upeasti soivaan jousikuhinaan oli nopea. Rattlen otteessa oli tarttuvaa vimmaa, joka kasvatti orkesterin jännitettä herkullisesti kohti osan alkupuolen huippuhetkeä, jossa Janne Saksalan ja Esko Laineen luotsaama kontrabassosektio tarjoilivat ensimmäisen, sielua koskettavan välähdyksen joutsenteemasta ennen vaskia. Teema siirtyi hienosti Stefan Dohrin käyrätorvinelikon haltuun samalla kun Emmanuel Pahudin huilu piirsi mitä kauneinta vastamelodiaa. Juuri näin Sibeliuksen pitää soida!

Rattle ja orkesteri kasvattivat finaalin loppupuolen harmoniset jännitteet piinaaviksi. Nyt oltiin siinä pelon metsässä, jolla Sir Simon on Sibeliuksen musiikkia kuvannut. Nopea, täydellisesti toteutettu kudoksen kirkastus ja täsmälliset, rikassointiset loppuiskut toivat viidennen sinfonian mahtavaan päätökseen.

Väliajalla saattoi huomata pohtivansa, oliko Berliinin syklin huippu saavutettu viidennessä sinfoniassa. Konsertin jälkimmäinen puolikas osoitti kuitenkin vieläkin korkeamman huipun olevan saavutettavissa.

Kaksi viimeistä sinfoniaa Rattle ja Berliinin filharmonikot soittivat peräkkäin ilman taukoa Paavo Berglundin tapaan. Ratkaisu on perusteltu, sillä nivoutuvathan kuudennen ja seitsemännen sinfonian syntyvaiheet tiiviisti yhteen. Ja mikä kiehtovinta, näin kuultuna sinfonioiden perinpohjaisesti toisistaan eroavat luonteet korostuivat.

Kuudes sinfonia (d-molli, op. 104, 1918-23) on, ainakin minulle, mitä koskettavinta Sibeliusta. Musiikkiin nivoutuva surullinen pohjavire tuntuu vievän härkähtämättömästi kohti resignaatiota. Mutta kuinka hieno tuo vääjäämätön matka onkaan ja kuinka paljon se kapellimestarilta ja muusikoilta vaatiikaan.

Sinfonian alun Berliinin filharmonikoiden jouset toteuttivat unohtumattomasti. Rattlen johdolla musiikki hehkui pelottavan kauniina. Soitinryhmien välinen balanssi oli täysin kohdallaan ja harpun osuuskin kuului kuten Berglundin myöhäisessä levytyksesä konsanaan. Avausosan edetessä musiikki tummui hienosti, kunnes kuulija tajusi olevansa jälleen tuossa sibeliaanisessa pelon metsässä. Osan päätös oli juuri niin vähäeleinen, kuin Sibeliuksen partituuri vaatii.

Toinen osa, allegretto moderato on Sibeliuksen arvoituksellisimpia luomuksia, jonka ominaisuuksia on vaikea kuvata sanoin. Sir Simonille ja Berliinin filharmonikoille tämä musiikki tuntuu istuvan täysin luonnollisesti. En tiedä, olenko koskaan kuullut osasta yhtä hienoa toteutusta. Jälleen Rattlen Haydn-taidot olivat kuultavissa musiikin ilmavuudessa ja kirkkaissa tekstuureissa.

Tarkka rytmiikka ja tietynlainen tanssillisuus ovat kuudennen sinfonian olennaisia rakennusaineksia, jotka turhan harvoin päsevät kunnolla oikeuksiinsa. Berliinin filharmonikot tavoittivat nämäkin karakterit verrattomasti.

Scherzon jylhässä vääjäämättömyydessä on häivähdys jostakin samanlaisesta kuin Schubertin suuren C-duurisinfonian finaalissa. Musiikki tuntuu huokuvan yksinäisyyttä, uhmakkuutta väistämättömän kohtalon edessä. Sir Simon rakensi berliiniläisten kanssa osasta melkoisen jännitysnäytelmän kohti mitä huumaavinta huipennusta.

Finaalissa Rattle johdatti orkesterin mahtaviin kuohuihin tulvillaan virtuositeettia, vimmaa ja kauneutta. Lopun resignaation toteutus oli mitä unohtumattomin.

Yksi hengenveto, ja suora siirtymä seitsemänteen sinfoniaan (C-duuri, op. 105, 1918-24). Sibeliuksen päätössinfonia on rakenteellisesti yksi orkesterikirjallisuuden vaativimpia teoksia. Vaikka Robert Schumann d-mollisinfoniallaan (1841) ja Schönberg Kamarisinfoniallaan op. 9 (1906) olivat jo tutkineet yksiosaista sinfonista rakennetta, Sibelius vei rakenteellisen fuusion ennennäkemättömän pitkälle.

Seitsemännessä sinfoniassa erilaiset sinfoniset karakterit lomittuvat ja siirtymät näiden välillä edellyttävät muusikoilta ja kapellimestarilta saumattoman jatkumon ylläpitämistä.

Sir Simonilla tämä ainutlaatuinen sibeliaaninen rakenne oli täydellisesti hallussa. Orkesteri seurasi Rattlea virheettömästi, ja lopputulos oli paras koskaan kuulemani Sibeliuksen seitsemäs.

Tiukkaan kokonaisrakenteen lomaan nivoutui hurjuutta, hehkuvaa sointia ja unohtumattomia detaljeja. Sir Simonin ja Berliinin filharmonikoiden sibeliaanista matkaa arkaaisen alun, huikea pasuunateeman, ja maanisten scherzokarakterien kautta siivitti pakottavuus ja jatkuva vaaran tunne, kunnes järisyttävän loppupurkauksen kautta oltiin mitä koskettavimmassa Valse triste -muistumassa ja huumaavassa loppusoinnussa, sir Simonin sanoin ”maailman synkimmässä C-duurissa”.

”Herra Jumala tuota kauneutta.” Nämä sanat iäkkään Sibeliuksen päiväkirjasta muistuvat mieleeni seitsemännen sinfonian viimeisten kaikujen häipyessä tyhjyyteen Philharmoniessa. Huikea päätös sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen mitä jännittävimmälle konserttisarjalle.

Teksti: Jari Kallio

Jean Sibelius: Sinfoniat 5-7

Berliinin filharmonikot / Sir Simon Rattle

La 7. 2. 2015 klo 19.00

Philharmonie, Berliini

Kategoria: Arviot, Konsertit