Jenny ja Antti Wihurin rahasto jakoi eilen Finlandia-talossa palkintoina ja apurahoina historiansa suurimman summan, 9,0 miljoonaa euroa, 345 yksityishenkilölle tai työryhmälle ja 106 yhteisölle. Yhteensä 451 hakijaa sai Read More →
Arvio: Raitio, Virtaperko ja Straussin huumaa
Richard Strauss (1864–1949) päättää oopperatuotantonsa viimeisen suurteoksen Capriccion pohdiskelemalla, kumpi onkaan oopperassa tärkeämpää, sanat vai sävel. Runoilija Olivierin ja säveltäjä Flamandin hakkailema leskikreivitär Madeleine tuskailee valintansa kanssa vain niin kauan kunnes hovimestari tulee kertomaan päivällisen olevan katettu. Persoonalleen uskollisesti tämä yhtenä aikana modernistien ihailusta, toisena pilkasta nauttinut säveltäjä viheltää siis pelin poikki. Kuusikymmenvuotisen sävellysuransa ehtoopuolella Strauss tekee saman kuin Verdi viimeisessään, Falstaffissa; kummatkin asettavat vatsan nautinnot rakkauden ja taiteen edelle.
Vuonna 1941 valmistunut ooppera elää vahvasti Straussin omimmassa, 1800-luvun lopun myöhäisromanttisessa ilmaisussa ja on siis auttamattoman vanhanaikainen. Straussille kysymys ei kuitenkaan ollut musiikillisesta kompromissista, sillä hän oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin hylännyt vallankumouksellisuuden ja keskittynyt musiikintekoon. Kohun modernistien piirissä aiheuttaneiden Salomen ja Elektran jälkeen pian syntyneet, sävelkieleltään ”helpot” oopperat Ruusuritari ja Ariadne Naksoksella ovat tästä parhaana osoituksena.
Capriccion eräs erikoisuus on, että alkusoiton virkaa hoitaa jousisekstetto, joka johdattelee kuulijan tarinan salonkimiljööhön. On suorastaan sääli, että Strauss on kirjoittanut niin vähän kamarimusiikkia, sillä Radion sinfoniaorkesterin soolosoittajien esittämänä sekstetto vakuutti etevyydessään. En ole tottunut pitämään RSO:ta saksalaisen myöhäisromantiikan omimpana tulkkina. Seksteton jälkeen täyteen kokoonsa kasvaneena, Okko Kamun johtamana, se kuitenkin fraseerasi ja väritti Straussin fantastista sävelkudosta kuin parhaimmat saksalaisorkesterit. Kamu pyrkii rytmisten epäyhtenäisyyksien riskilläkin jatkuvasti antamaan musiikilliselle liikkeelle suuntaa. Tässä hän on erilainen kapellimestari kuin monet nuoremmat suomalaiskollegansa, jotka korostavat mahdollisimman yhtenäistä ja teknisesti puhdasta soittoa.
Keskiviikkoillan konsertin suurin persoona oli kuitenkin Soile Isokoski. Saimme kuulla Capriccion loppukohtauksen, kreivitär Madeleinen suuren rakkauden polttaman aarian sekä kaksi ansaittua ylimääräistä samalta säveltäjältä. Isokosken täyteläinen, ihaniin pianissimoihin kykenevä ääni on helmi sopraanojen joukossa. Hän on myös suuri tulkitsija, joka pystyy nauttimaan Straussin vaikeasta mutta upeasti kirjoitetusta vokaalilinjasta. Myös saksan kieli on Isokoskelle musiikillisen ilmaisun väline, mikä ei ole suinkaan itsestäänselvyys.
Konsertin jälkipuolisko oli siis varsin yhtenäinen, taiteellisesti täysipainoinen kokemus, kiitos niin esittäjiensä kuin Richard Straussin musiikin. Alkupuolesta oli vaikeampi saada samanlaista otetta, mielenkiintoisesta ohjelmistosuunnittelusta huolimatta.
Ensimmäisen puoliskon avasi Väinö Raition (1891–1945) Fantasia estatica vuodelta 1921. Raitio oli kosmopoliitti, joka opiskeli Venäjällä ja matkusteli Saksassa ja Ranskassa; hänen musiikkinsa viliseekin vaikutteita Skrjabinilta, Stravinskilta ja monelta muulta. Fantasia estatica on Raitiota moderneimmillaan, sillä 1930-luvun tuotannossaan hän kääntyi monien muiden suomalaisten säveltäjäkollegojensa tapaan konservatiivisempaan suuntaan.
Raitio oli Suomen oloissa aikanaan harvinaisen lahjakas ja taitava modernisti sekä etenkin orkesterinkäytössään maailmanluokkaa. Hän on kuitenkin jäänyt muiden aikalaistensa, kuten vaikkapa Aarre Merikannon tai Uuno Klamin varjoon. Yksi syy saattaa piillä siinä, että Raition musiikilliset ideat eivät vakuuta persoonallisuudellaan. Varsinkin alkupuoliskon päättänyt baletti Vesipatsas vuodelta 1930 jätti huvittuneen olon: banaali jatsitango katkeaa kuin humalaisen humppamuusikon ajatus. Tosin teoksen partituuri on hukkunut ja se on koottu uudestaan Kansallisoopperan arkistoihin jääneistä stemmoista, joten kuka tietää vaikka loppu olisi alunperin ollut erilainen.
Raition teosten välissä kuultiin kantaesityksenä Olli Virtaperkon (s. 1973) viime talvena valmistunut Kuru. Lapin luonnosta innoituksensa saanut kymmenminuuttinen haastoi onnistuneesti Väinö Raition teokset orkestroinnillaan, jossa riitti postmoderneja oivalluksia viime vuosisadan alun modernismista vuosituhannen vaihteen etnovaikutteisiin.
Virtaperko kirjoittaa käsiohjelmassaan, että hän on kohottanut ”äänen väriin ja sointiin liittyvät kysymykset tasaveroisiksi osatekijöiksi perinteisten satsillisten kysymysten rinnalle”. Varmasti onkin niin, että taitavan orkestroinnin yksi reunaehto on orkesterivärien ja -tekstuurien nostaminen harmonian ja kontrapunktin rinnalle säveltäjän työkalupakissa. Tämä tuo säveltäjälle kuitenkin myös haasteita, sillä teoksen draamallisen kokonaiskaarroksen hallitseminen vaatii tällöin harmonian, eleiden ja orkestroinnin välisen vuorovaikutuksen läpikotaista tuntemista. Vaikka en tällä kuuntelukerralla kokenutkaan Virtaperkon teoksen useiden huippukohtien kokonaisdramaturgiaa, vaikutuin kuitenkin hänen musikanttisen sujuvasta sävelten ja värien maailmastaan. Parhaimmillaan Kuru oli läpikuultavissa, jännittävästi soivissa värijaksoissaan, joita olisi kuunnellut mieluusti pidempäänkin.
Stockholm Early Music Festival
Olin kesäkuussa Tukholman vanhan musiikin festivaaleilla soittamassa ja kuuntelemassa. ”Sveriges kanske mest kvalificerade musikfestival”, mainostetaan verkkosivuilla Aftonbladetissa kirjoitetun jossakin festivaalia koskeneessa arvostelussa. Viime vuosien esiintyjälistalla ovat edustettuina monet kaikkein tunnetuimmista ja arvostetuimmista vanhan musiikin nimistä ja kokoonpanoista (kuten The Harp Consort, L’Arpeggiata, Jordi Savall ja Tallis Scholars sekä myös Helsingin barokkiorkesteri). Tämän vuoden yleiseltä julkisuusarvoltaan suurin vetonaula oli brittiläisen nokkahuilistin Piers Adamsin johtama Red Priest. Tämä Antonio Vivaldin lempinimestä nimensä ottanut kokoonpano on tullut tunnetuksi rajuista ja erikoislaatuisista show-elementeistä ja ”kovasta meiningistä”, jota on yhtyeen kotisivujen mukaan verrattu Rolling Stonesiin ja Cirque de Soleiliin. Tämän vuoden teema Red Priestillä ole ”Pirates of the Baroque”, lähtien suoraan pilailupuodin hyllystä haetuista kiusallisista merirosvoasuista.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että täysillä pitää soittaa, kun lavalla ollaan ja samantekeviä esityksiä ei maailma tarvitse. Tällä kertaa kuitenkin jokin meni vikaan, esitys ei vakuuttanut eikä tuntunut rehelliseltä, vaan tuotteistetulta ja liian tarkkaa koreografiaa orjallisesti noudattavalta. Yllättävä kontrasti laskelmoinnin tunteelle oli se, että Red Priest soitti koko konsertin ulkoa, joka on kamarimusiikkikonsertissa lähes ainutlaatuista (ja vanhaa musiikkia ei juuri koskaan muutenkaan ole tapana soittaa ulkoa). Voimakas ilmaisutarve ja valtava lataus, joka konsertissa oli oli toki varsin vaikuttavaa, mutta miten nämä hienot ja elintärkeät asiat voisi saada tarjoiltua uskottavammassa ja ehkä jopa hienostuneemmassa paketissa. Vai onko vastuu kuitenkin kuulijalla, vastuu siitä, ettei yritä saada konsertista sitä, mitä ennakolta on odottanut vaan ottaa jokaisen esityksen itsenään ja arvostaa kaikkia konsertteja vaatimatta niitä seuraamaan omia makutottumuksiaan.
Yhtyeemme Gli Affetti Freschi (Meelis Orgse, barokkiviulu; Antto Vanhala, barokkiviulu ja -alttoviulu; Matias Häkkinen, cembalo ja urut) esiintyi myös kyseisillä festivaaleilla. Soitimme Storkyrkosalenissa konsertillisen varhaista italialaista barokkimusiikkia otsikolla ”The Next Generation”. Konserttiamme varten pääsimme harjoittelemaan naapurin Finska kyrkaniin pari tuntia ennen sen alkua, mutta kun saavuimme paikalle, emme päässeetkään kirkkosaliin, kuten olimme luulleet, vaan yläkerran pikkuiseen seurakuntasaliin, jossa meitä odotti cembalon ja urkujen sijaan syntetisaattori, josta oli sentään ystävällisesti etsitty cembalosoundi valmiiksi… Harjoittelimme sillä sitten minkä pystyimme ja lähdimme kohti konserttipaikkaa, jonne pääsimme sisään peräti viisi minuuttia ennen keikan alkua johtuen edellisen konsertin venähtämisestä. Yleisö seisoi kapealla kujalla sateessa odottamassa ja pujottelimme viivästystä pahoitellen laittamaan vehkeitä valmiiksi. Kun konsertti vihdoin alkoi, kaikki meni siitä lähtien oikein hyvin. Täysi salillinen yleisöä vaikutti olleen tyytyväinen kuulemaansa ja meillä itsellämmekin oli loistavan hauskaa lavalla.
Arvio: Kaksitoista vilkaisua Goldberg-muunnelmiin
Aloitetaan kehuilla: Mirka Viitala on elastinen, sävykäs soittaja, jonka pianistinen ote on miellyttävän konstailematon. Sekä Viitalan habituksessa että soittotavassa on suloisuutta, mikä olikin hänen lähtökohtanaan niin J.S. Bachin Goldberg-muunnelmien teemaan kuin niitä seuranneihin kahteentoista kommenttisävellykseenkin.
Gilmore-säätiö jakaa joka neljäs vuosi 300 000 dollarin palkinnon ”erinomaiselle pianistille ja syvälliselle muusikolle”, jolla voi olla ”todellista vaikutusta musiikkiin”. Vuonna 1994 sen sai Ralf Gothóni. Säätiö halunnee itsekin tehdä vaikutuksen myös tilaamalla uusia pianoteoksia, ja nyt kuultu kokonaisuus on perua vuoden 2004 pianofestivaalilta. Kolmen vartin paketti on kompakti: tunnustusta Viitalalle myös tällaiseen epätavalliseen konserttiformaattiin tarttumisesta.
Musiikin suuntaa pohtiessa on silti ikävää, että Gilmoren kattaus on etupäässä nykymusiikin yllätyksettömimmästä ja mukavuudenhaluisimmasta päästä; neoklassismissa (Jennifer Higdon) ja salonkimusiikissa (C. Curtis-Smith) ei sinänsä ole vikaa, mutta kun muut ovat jo tehneet asian paremmin, ei tällainen katse ole muuta kuin ohimenevä vilkaisu Bachin aariaan.
Yllättävän moni näistä sävellyksistä toi mieleen lastenmusiikin – rehellisestä naiiviudesta voikin kehua myös Suomessa vieraillutta David Del Trediciä. Parhaita kappaleita olivat mielestäni Fred Lehrdahlin vikkelä käsien jahti ja Mischa Sarché Zupkon Ghost Variation. Myös Lukas Fossin lyriikasta pidin, joskin siitä Viitala olisi voinut lypsää enemmän tunnetta esiin. Jazzpianisti Fred Herschin Melancholy Minuet olisi oikeastaan kaivannut improvisointia simppelin tanssin jatkoksi. Konserttimusiikin kannalta vetisintä antia oli Derek Bermelin typerän jatsahtavassa Kontraphunktuksessa ja William Bolcomin vasemman käden sormiharjoituksessa.
Entä sitten Bach? Minusta aaria kuulostaa paljon paremmalta cembalolla, jolla toki sulokkaaseen musiikkiin tulee rouheutta ja särmää kuin itsestään. Pedaaliuiskentelu ja tylsä tasavireisyys ei tee tälle musiikille oikeutta.
Vielä käsiohjelmasta: parin rivin säveltäjäesittelyistä opimme, että tekijöiden kappaleita ovat tilanneet ja esittäneet Philadelphia Orchestra, St. Paul Chamber Orchestra, Minnesota Orchestra, Pacific Symphony Orchestra, New York Yourh Orchestra, New York Philharmonic Orchestra, Tokyo Philharmonic Orchestra, Cleveland Orchestra, Chicago Symphony Orchestra, Los Angeles Philharmonic Orchestra, Pittsburgh Symphony Orchestra, MET Orchestra, Vienna Philharmonic Orchestra, ja lisäksi lukuisat kamarimusiikkiryhmät… Hei – ihan oikeasti, ketä kiinnostaa?
Ja lopuksi: kaanoniin kuuluvan sävellyksen kommentointi on ideana mielestäni hyvä, ja esitänkin tässä ensimmäiset kuusi omista ehdotuksistani seuraavan sarjan tilaajille: Magnus Lindbergiltä ja Elliott Carterilta saadaan rytmisen manipulaation näkökulmaa, Salvatore Sciarrinolta virtuositeettia, värejä ja kontrapunktia amerikkalaisen populäärimusiikin kanssa. Pakollisen jazzteoksen voisi tilata Keith Jarrettilta, joka on itsekin kunnostautunut Goldberg-tulkkina. Persoonallisella tavalla konsonoivan välikkeen saisi John Adamsilta, ja ajatuksia herättävän, kunnollisen dekonstruktion Michael Finnissyltä.
Kultamitali Marko Pennaselle
Jousisoitinrakentaja Marko Pennanen on voittanut joka kolmas vuosi järjestettävän Antonio Stradivari -soitinrakennuskilpailun viulusarjan Cremonassa Italiassa. Kilpailuun otti osaa 323 rakentajaa 34 maasta, ja Pennanen on ensimmäinen suomalainen kultamitalin voittaja. Lisäksi hänelle myönnettiin palkinto parhaista soinnillisista ominaisuuksista. Stradivari-säätiö lunastaa voittoisan, cremonalaisen perinteen mukaisesti rakennetun soittimen itselleen 12 000 eurolla.
Marko Pennanen on opiskellut alaa Newarkin viulunrakennuskoulussa Englannissa ja lisäksi Suomessa Jaakko Mäkelän johdolla. Tällä hetkellä hän työskentelee verstaallaan Turussa.