Jutut

Arvio: Esa-Pekka Salosen läsnäoloa & säteilyä Pariisissa

14.2.2011 9:09 , Jätä kommentti , Markus Kuikka

Esa-Pekka Salonen: Deux chansons du Calendrier rouge sekakuorolle (2000)
Konsertto saksofonille ja orkesterille (Auf ersten Blick, und ohne zu wissen…) (1980-81, tark. -83)
Anders Hillborg: Endless Sky sekakuorolle (2004)
Salonen: Konsertto pianolle ja orkesterille (2007)

Solistit Bertrand Chamayou piano ja Claude Delangle saksofoni.
Les Siècles -orkesteri johtajana François-Xavier Roth,
Sequenza 9.3 -kuoro johtajana Catherinne Simonpietri.

Pariisin muhkeassa konserttitarjonnassa festivaali ei ehkä näy kovin suurena, mutta yleisö on sen hyvin löytänyt. Esa-Pekka Salosen suunnitteleman ohjelman erityiseksi ansioksi on luettava, että siinä on hänen omien teostensa lisäksi paljon muita, hänelle läheisiä kappaleita säveltäjiltä kuten Ligeti, Saariaho, Lutoslawski, Ravel ym. Ohjelmassa näkyy Salosen läsnäolo näin poikkeuksellisen monipuolisella ja antoisalla tavalla.

Kuulemassani konsertissa oli kolme Salosen omaa kappaletta ja yksi teos Anders Hillborgilta. Konsertin aloitti Salosen säveltämä kuoroteos Deux chansons du Calendrier rouge, joka perustuu Ann Jäderlundin Kalender Röd -kokoelmaan. Laulut esittänyt Sequenza 9.3 -kuoro osoittautui korkealaatuiseksi laulajistoksi, jonka sävelpuhtaus ja soinnin kvaliteetti eivät juuri horjuneet konsertin vaativissa tehtävissä. Kuoron johtaja Catherinne Simonpietri teki samoin huolellista työtä. Teoksen tarkat harmoniat vaihtuvat herkästi ja läpikuultavasti. Teoksessa oli jollakin tapaa läsnä pohjoismainen kuorokulttuuri. Johtuiko se missä määrin ruotsinkielisestä tekstistä, säveltäjästä vai kuulijasta, on vaikea sanoa – siellä se kuitenkin oli.

Salosen saksofonikonsertto oli ohjelman vanhin teos, jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Olikin mielenkiinoista kuulla säveltäjän teoksia näin lavealta ajalta. Mieleen jäi varsinkin konserton alku, missä saksofonisolisti ja lyömäsoittimet loivat klubihöyryistä tunnelmaa. Claude Delangle ja François-Xavier Roth loivat konserttoon energisen hengen. Les Siècles -orkesteri vaikutti nuorelta ja osaavalta kokoonpanolta. Orkesteri muuten soittaa tavanomaisten soittimien lisäksi myös periodisoittimilla. Tämähän on käytännössä tuttua myös monelle suomalaiselle orkesterimuusikolle.

Tauon jälkeen esiintyi jälleen Sequenza 9.3 -kuoro, nyt Anders Hillborgin teoksella Endless Sky. Teoksen teksti oli Dantelta sekä Dylan Thomasilta ja lopussa säveltäjä lainaa vielä katkelman Orlando Gibbonsin teoksesta ”Lux Aeterna”. Teos alkoi voimakkailla sointimassoilla, jotka sitten alkoivat hitaasti hajota palasiksi. Palojen väleistä alkoi hitaasti nousta mainittu Gibbons-sitaatti, joka sekin sirpaloitui kappaleen lopussa. Hillborgin kappale oli vaikuttava ja toimi hienosti, eikä vähiten erinomaisen esityksen ansiosta. Kuoro saikin johtajansa kera pitkät suosionosoitukset.

Viimeisenä teoksena oli Salosen pianokonsertto, minkä hän oli säveltänyt vuonna 2007 Yefim Bronfmanille New Yorkin filharmoonikoiden ja kolme eri eurooppalaisen radioyhtiön tilauksesta.

Teos on laaja, sen kesto on yli puoli tuntia, mutta sen iloisesti helmeilevää pulputusta kuunnellessa ei tullut aika pitkäksi – välillä oli myös koko jousiston laulamaa vahvaa melodiaa, mikä purkautui tärisyttävän energiseksi lopuksi. Bertrand Chamayou soitti konserton loistokkaasti, vaikka pikkuisen lisää kaikua ei olisi ollut flyygelin soinnille haitaksi. Chamayoun osuus kyllä osui kohdalleen. Orkesterikin innostui hehkuttamaan konserttoa ja teatterintäysi yleisö oli tyytyväistä. Salonen seurueineen seurasi konserttia parvelta ja vastaanotti iloisesti käsiään heilutellen esittäjien ja yleisön kiitokset.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Päävalikko

John Adams: Nixon in China

13.2.2011 11:09 , Jätä kommentti , Jari Kallio

Kuva: Metropolitan Opera

John Adamsin (s. 1947) esikoisooppera Nixon in China (1986-7) on ehtinyt jo lähes neljännesvuosisadan ikään. Monessa yhteydessä oopperasta puhutaan jo klassikkona. Nyt ooppera on saanut ensi-iltansa myös New Yorkin Metropolitan Operassa Adamsin itsensä johtamana ja Peter Sellarsin ohjaamana produktiona. Aika on tehnyt teokselle hyvää monellakin tavoin. Etäisyys historialliseen kohteeseen, Richard Nixonin valtakauteen ja vuoden 1972 historialliseen Kiinan vierailuun suuntaa katsojan huomion vahvemmin teoksen musiikkiteatterillisiin ulottuvuuksiin dokumentaarirealismin sijaan.

Nixon in China ei ilmestynyt näyttämölle tyhjästä, vaan se on osa loogista jatkumoa amerikkalaisen musiikkiteatterin perinteessä. Jo Leonard Bernsteinin tavoitteena oli säveltää ”suuri amerikkalainen ooppera”. Tuon pyrkimyksen tuloksena syntyi lopulta A Quiet Place, joka on monella tapaa hieno, mutta valitettavasti myös melko unohdettu sävellys. Philip Glassin varhaiset oopperat Einstein on the Beach (1976) ja erityisesti Satyagraha (1980) ovat monella tapaa Nixon in Chinan taustavaikuttajia. Einstein ja Mahatma Gandhin toimintaa käsittelevä Satyagraha ottivat keskushenkilönsä (suhteellisen) läheisestä historiasta, Nixon vielä askelta lähempää. Glass-vaikutteet kuuluvat Nixonissa vielä selvästi. Adamsin sävelkieli on tosin terävämpää ja iskevämpää, ja muutokset ovat usein äkkinäisiä verrattuna Glassin hitaasti toistensa lomitse liukuviin harmonioihin.

Adams hyödyntää musiikissaan alluusioita moniin eri tyyleihin ja aikakausiin Wagnerista Glenn Milleriin. Nixon in Chinassa ulkopuolisilta suljettua kommunistista Kiinaa katsotaankin nimenomaan länsimaisin silmin ja länsimaiseen kokemukseen suhteutettuna. Siksi onkin perusteltua, että puhemies Maon musiikillisen muotokuvan yhtenä rakennusaineksena ovat 40-luvun tanssirytmit.

Nixonin kuutta keskushahmoa käsitellään yhtäältä historiallisina henkilönä ja toisaalta fiktiivisinä nykyajan arkkityyppeinä. Hahmoissa on myös vahva koominen ja surrealistinen puolensa, poikkeuksena pääministeri Zhou Enlai, joka pysyy läpi oopperan vakavana hahmona ja jolle on annettu oopperan viimeiset repliikit. Zhoun vastakohta on ulkoministeri Henry Kissinger, joka on hahmona hyvin karikatyyrimainen varsinkin oopperan jälkipuoliskolla. Kissinger esitetään naisseikkailijana, joka poistuu lopulta näyttämöltä tavalla, jota Adams kuvaa blogissaan oopperahistorian nöyryyttävimmäksi: Kissinger lähtee kiireellä vessaan.

Monipuolisimpia hahmoja ovat tietysti presidentti Richard Nixon ja First Lady Pat Nixon sekä Puhemies Mao Zedong ja ”Madame Mao” Jiang Qing. Nixonin astuminen näyttämölle on huikea niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Presidentin lentokone Spirit of ’76 laskeutuu näyttämölle lähes wagnerilaisissa tunnelmissa. Esiin astuu presidentti, joka on sekä harkitun dramaattinen esiintyjä että vainoharhainen ja ahdistunut yksityishenkilö.

Ikääntynyt Puhemies Mao on niin ikään loistava hahmo, joka häilyy todellisuuden ja idealismin välillä, tehden kumpaankin suuntaan monia teräviä huomioita, visioiden mm. ohimennen Kiinan roolista tulevaisuuden talousmahtina(!).

Ensimmäisen näytöksen huipennuksena toimii juhlaillalliskohtaus, jossa pääministeri Zhou ja presidentti Nixon pitävät juhlapuheensa ja joka päättyy maljojen kilistelyyn. Tässä huipennuksessa Adamsin musiikki on kaikkein wagnerilaisimmillaan. Adams luokin läpi oopperan hetkittäisiä assosiaatioita Wagneriin, ja on mielenkiintoista huomata, kuinka Nixonin keskushahmot, varsinkin mieshahmot, ovat jossain määrin sukua Wagnerin Ringin ristiriitaisille jumal- ja sankarihahmoille (sekä konnille).

Toinen näytös rakentuu kahden hyvin erilaisen naishahmon, Pat Nixonin ja Jiang Qingin ympärille. Näytös toimii samalla siirtymänä oopperan realistissävytteisestä alkupuoliskosta surrealistisempaan jälkipuoliskoon. Ensin nähdään ulkoisesti aina yhtä huoliteltu First Lady tutustumassa tarkkaan valikoituihin vierailukohteisiin. Sitten seuraa ”ooppera oopperassa”, kun Nixonit seuraavat Madame Maon kirjoittamaa symbolis-idealistista kuvaelmaa, jossa sadistista tilanomistajaa esittää Kissinger – tai hänen kaksoisolentonsa. Häilyvässä ilmapiirissä katsojalle jää lopulta epäselväksi kumpi hän on. Jiang Qingin musiikillinen ja näyttämöllinen muotokuva on vahvasti satiirinen.

Vierailun viimeistä iltaa kuvaava kolmas näytös muodostaa komeasti räiskyville aiemmille näytöksille intiimin vastakohdan. Näyttämöllä ovat vain kuusi päähahmoa. Näytöksen avaa hieno foxtrot-orkesterialkusoitto. Erityisesti näissä johdannoissa huomio kiinnittyy Metin orkesterin hienoon soittoon. Kolmannessa näytöksessä näyttävän sisääntulon tekee Mao, joka laskeutuu näyttämölle keskeltä suunnattoman muotokuvansa peittämää seinää. Presidenttipari on uupunut, Nixonin ajatukset harhailevat muistoissa toisesta maailmansodasta. Kissinger viettää iltaansa yhden Maon sihteereistä kanssa, puhemies ja Madame Mao tanssivat ja kohtaus päättyy syöpäsairaan Zhoun pohdintaan niin tämän valtiovierailun kuin kokonaisten poliittisten ideologioiden mielekkyydestä.

Nixon in China levytettiin aikanaan Houstonin ensi-illan jälkeen studiossa kapellimestari Edo de Waartin johdolla. Vuosikaudet tuo hieno levytys on ollut vailla haastajaa. Adamsin johdolla Metin isompi kuoro tuo numeroihinsa lisää syvyyttä säilyttäen rytmisen joustavuutensa. Oopperan hiljaiset ja lyyriset sävyt toteutuvat uudessa produktiossa vanhaa levytystä vahvemmin ja koskettavammin.

James Maddalena on laulanut Nixonia ensi-iltaproduktiosta lähtien lukemattomia kertoja, ja on roolissaan jälleen ylittämätön. Nixonin avausnumero ”News has a Kind of Mystery” teki nyt vielä hienomman vaikutelman kuin aikanaan levyllä, samoin kuin kohtaaminen Maon kanssa sekä kolmannen näytöksen intiimimmät osuudet. Ensimmäisen näytöksen huipentumassa Maddalenankin ääni oli kovilla kuoron ja orkesterin pauhun keskellä.

Janis Kelly lauloi oivallisesti Pat Nixonina erityisesti aariassa ”This is Prophetic”. Kathleen Kim hallitsi kohtauksissaan näyttämöä Jian Qinginä. Robert Brubaker selvisi hienosti vaikeasta puhemies Maon osuudesta, ”sankaritenoriroolista”, kuten Adams sanoisi. Adams-veteraani Richard Paul Fink teki haastavan työnsä Kissingerinä tyylikkään satiirisesti, ja Russell Braun lähes kivikasvoisena Zhou Enlaina toimi vakuuttavana vastavoimana.

Alice Goodmanin libretto on vahva perusta, johon Adams ja ohjaaja Peter Sellars ovat voineet jälleen tukeutua. Sellarsin ohjaus on terävöitynyt Houstonin alkuperäisestä (tosin on otettava huomioon, että käsitykseni ensi-iltaproduktiosta perustuu youtubesta pätkinä katsottuun versioon).

Metin hieno Nixon in China -produktio osoittaa, kuinka 25 vuotta ja kuusi oopperaa ovat hioneet Sellarsin ja Adamsin yhteistyön saumattomaksi pyrkimykseksi kohti ”suurta amerikkalaista oopperaa”. Yhteistyön seuraava hedelmä, oratorio The Gospel According to the Second Mary saa näyttämöensi-iltansa 2013.

Suorana lähetyksenä elokuvateatterissa esitetty ooppera oli kokemuksena varmasti monin tavoin erilainen kuin paikan päällä. Elokuvateatterikatsoja menettää läsnäolon tunnussa ja soinnissa (joka oli näinkin erinomainen), mutta saa vastineeksi lähikuvien kautta paremman kosketuksen näyttämötapahtumiin. Satelliittiyhteydessä oli pieniä katkoja, jotka aiheuttivat vajaan sekunnin katkoksia ääneen oopperan alkupuolella. Tämä ongelma tosin korjaantui, kun esitys siirrettiin suorasta lähetyksestä minuutin viiveeseen.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset

Kauhun sinfonia. Nyt.

12.2.2011 22:22 , Jätä kommentti , Auli Särkiö

Helsinki
Elokuvateatteri Orion 10.2. klo 21.30
F.W. Murnau: Nosferatu
livemusiikki Interzone perceptible

Ranskalainen filosofi Edgar Morin on todennut, että ääni luo kuvalle merkityksen. Musica Novan elokuvanäytökset käsittelivät tätä problematiikkaa monipuolisesti: Mauricio Kagelin dadaistinen Ludwig van (1970) rakensi neron kakofonista tajuntaa liittämällä epävireisen, karkean ja hajanaisen musiikkiraidan kuviin käyttötarkoituksensa menettäneistä esineistä, ihmiskehon osista ja pyykkinaruista. Berlin – sinfonie einer Grosstadt (2002), uusintaotos Ruttmanin vuoden 1927 kaupunkisinfoniasta, hahmotteli Berliinin nykypäivää ja menneisyyttä yhden kaikkiin vuodenaikoihin levittäytyvän vuorokauden kautta.

Metropolisinfoniassa Helmut Oehringin ja Iris ter Schiphorstin sinfonia- ja elokuvakonventioita yhdistelevä musiikki tuli jollain tapaa minun ja kuvan väliin. Musiikki kasasi kuviin merkityksiä, jotka eivät tarttuneet niihin, etäännytti arkisia, paljaita näkymiä raskaan kerroksen alle. Musiikin ja kuvan väliin jäi kiusallinen katkos.

Vaikuttavan vastaesimerkin tarjosi Musica novan elokuvaerikoisuuksista viimeinen, F.W. Murnaun vampyyriklassikko Nosferatu – kauhun sinfonia (1922). Elokuvan musiikista vastasi saksalainen kokeellisen elektronisen musiikin duo Interzone perceptible. Sven Hermann ja Matthias Hettmer manasivat esiin leijuvan äänimaiseman, joka tunkeutui kuvan huokosiin, loi toisia tasoja ja kutisti lähes 90 vuoden ajallisen etäisyyden minimiin.

Tarina sijoittuu vuoteen 1838 Wisborgin kaupunkiin Saksaan, johon saapuu kuolemaa levittävä kreivi Orlok, Nosferatu-vampyyri. Ekpressiivinen elokuva seurailee Bram Stokerin romaania, mutta jyrsijänhampainen, kalju ja sipsutteleva Nosferatu on kaukana Stokerin elegantista kreivi Draculasta (jonka Béla Lugosi myöhemmin täydellisyyttä hipoen ruumiillisti). Nosferatu sijoittuukin jonnekin ihmisen ja eläimen välille.

Inhmillisyys/ei-inhimillisyys oli yksi teema, johon Interzone perceptible tarttui. Aavistelevaa kauhua ja jännitettä ilmentävä äänipilvi hyödynsi ihmismäisiä ääniä, raakkuvaa naurua, huokailua, hönkinää ja voihketta, mutta pitkälle muokattuna, tematisoiden keinotekoisuutta, eläimellisyyttä ja konemaisuutta. Inhimillisen ja keinotekoisen rajapinnalla hiiluvat viitteelliset ihmisäänet yhdistettynä hahmojen ilmeisiin tarrautuivat kuvaan, toivat mykkäelokuvan kiinni katsojaan tavalla joka hätkähdytti. Kaikki henkilöt tuntuivat enemmän tai vähemmän epätodellisilta, jolloin Nosferatun lepakkomainen hirviömäisyyskin sai inhimillisiä piirteitä. Ikkunastaan Elleniä tuijottava vampyyri toi suorastaan mieleen öljylamppua katsovan Muumien Mörön.

Vampyyri-Nosferatun identiteettiä kyselevä tulkinta tietää katsovansa kuvaa monien vuosikymmenten tekstikerrosten läpi. Äänimaisema hyödynsi erilaisia auditiivisia intertekstejä: heti alusta alkaen kaikuvainen, humiseva tila yhdistyy kummitusjuniin ja tietokonepeleihin. Magiaa alleviivattiin piipittävällä avaruusmusiikilla, ja ruttohälytyksesä musiikki viittasi sotaan ja lentokoneiden ääniin. Modernit viittauskohteet raikastivat ja tihensivät elokuvakokemusta, korostivat yllättäviä yksityiskohtia ja toivat esiin hienopiirteisiä sävyjä. Perinteinen viulunvinkuna, urkujenulina ja kauhupimputus sitä vastoin jopa tukkivat, peittävät ja tylsyttävät vanhaa kuvaa, ainakin nykyihmisen silmissä. Uusi musiikkiraita merkitsee elokuvalle aina uudelleensyntymää.

Interzone perceptible kaivautui myös perinteisiin kauhuefekteihin. Ovien narinasta, lukkojen kirskunasta, ketjujen kalinasta ja aavemaisesta ulinasta oli muunneltu lievästi abstrahoituja komponentteja, joilla musiikki operoi. Efektiivisyys, eräänlainen ”musique concrète” olikin sen tärkeä prinsiippi, joskin myös sähköistetyn harmonikan ja kitaroiden instrumentaalisia ominaisuuksia oli hyödynnetty etenkin kaoottisessa kliimaksissa (joka sijoittui Nosferatun kohtalokkaaseen laivamatkaan kohti Wisborgia).

Kaikista kaamivimmissa kohdissa Nosferatun vainoavaa hahmoa oli kohostettu väkevillä efekteillä, jotka eivät paikantuneet totutusti: rapina, joka saattoi olla tulen, veden tai muovin ääntä, helisevä kalina, joka muistutti vain aavistelevasti metallia. Ajattomat äänitehosteet tulkitsivat uudelleen perinteisiä kauhumerkityksiä. Oma osansa ajattomuuden vaikutelmassa oli myös vuoden 1995 restauroidun laitoksen keltaisella, sinisellä, roosalla ja harmaalla värillä, jotka loivat järjestelmällisesti omia merkityksiään maisemiin.

Interzone perceptible ei muodostanut musiikin ja kuvan väliin nimensä mukaista ”välialuetta”, vaan teki kuvasta elävän, kerrosteisen, tuoreen ja oikeasti pelottavan. Näytös osoitti oivaltavasti, miten valtava merkitys musiikilla on elokuvalle: musiikki jäsenteli elokuvan kerronnallisen rakenteen määrittelemällä huippu- ja suvantokohdat, se hahmotteli henkilökuvat, kehitteli tematiikan ja loi uusia merkityksiä (esim. mustan magian ja Transsilvanian määrittäminen scifi-yhteyksistä tutulla kyberäänimaisemalla). Tämän tiedostaminen voi avata uusia ulottuvuuksia minkä tahansa elokuvan katsomiseen. Ja ennen kaikkea musiikin avulla rohkeasti uudelleentulkittuja mykkäelokuvia kokisi mieluusti enemmänkin.

Kategoria: Artikkelit, Päävalikko

Arvio: Barokkiooppera osui ajan hermoon

11.2.2011 16:33 , Jätä kommentti , Markus Kuikka

Cleopatra (maalaus: Alexandre Cabanel)

Handel: Giulio Cesare 10. 2. 2011 klo 19
Tuotanto: Opera National de Paris
Musiikin johto Emmanuelle Haïm
Ohjaus Laurent Pelly
Lavastus Chantal Thomas
Dramaturgi Agathe Mélinard
Valaistus Joël Adam
Kuoron valmennus Alessandro di Stefano

Giulio Cesare Lawrence Zazzo
Cleopatra Jane Archibald
Tolomeo Christophe Dumaux
Cornelia Varduhi Abrahamyan
Sesto Isabel Leonard
Achilla Nathan Berg
Nireno Dominique Visse
Curio Aimery Lefèvre
Orkesteri Concert d’Astrée
Ranskan kansallisoopperan kuoro

Händelin ooppera Giulio Cesare (1724) perustuu Julius Caesarin vierailuun Egyptissä v. 48 eKr. Libretto sekoittelee Caesarin ja Kleopatran romanssia, Ptolemaioksen ja Kleopatran taistelua vallasta Egyptissä, Pompeiuksen lesken Cornelian surua ja tämän pojan kostonhalua isänsä surmaajalle sekä Akilleuksen ja Ptolemaioksen kilpailua Cornelian viettelemisessä. Oopperaa pidetään yhtenä opera seria -lajin merkittävimpänä edustajana ja sitä esitettiin jo 1700-luvulla runsaasti eri puolilla Eurooppaa.

Pellyn ohjaus sijoitti tapahtumat museon suureen varastoon, missä varastomiehet hääräävät aarioiden aikana erilaisissa puuhissa. Häärinä tuntui aluksi viihdyttävältä ja elävöittävältä ratkaisulta, mutta kun huomasi kesken kauniin aarian tuijottavansa varaston järjestämistä tai mattojen rullausta, niin toivoi, että Händelin musiikin kantovoimaan olisi uskallettu luottaa enemmän. Laskujeni mukaan neljä aariaa toisen näytöksen puolestavälistä alkaen sai olla hyörinästä vapaita ja vasta niissä saattoi keskittyä erinomaisten laulajien seuraamiseen. Kun varastoporukan toiminta pariin otteeseen vielä tuki kertomusta, niin vaikutus oli edelleen tehokkaampi – mikä epäilemättä oli tarkoituskin, mutta kuten sanottu, toisinaan hienon musiikin kustannuksella. Toisaalta, perinteinen pönötystaktiikkakin lienee aikansa elänyttä. Ohjausta ei kuitenkaan tässä suhteessa voi pitää onnistuneena, vaikka kekseliäisyyttä siinä kyllä riitti runsaasti. Muutoin oopperan roolit reagoivat toisiinsa ja toimivat uskottavasti. Roolihenkilöt oli puettu 1800-luvun akateemisessa taiteessa historiaa kuvaavien teosten henkisesti. Ohjelmakirjassa oli myös esillä sekä joitain prerafaeliittien maalauksia että kuvia vanhoista Hollywood-spektaakkeleista.

Kuulemassani esityksessä oli ensi kertaa Cleopatran roolissa Jane Archibald, hän oli parhaimmillaan aarioissa ”Se pieta” ja ”Piangero la sorte mia”, joissa hänen äänensä toimi herkästi ja taipuisasti kaikkein korkeimmissakin sävelkuluissa. Lawrence Zazzon Caesarissa on sekä taistelijaa että rakastajaa sopivassa suhteessa. Hänen kontratenorinsa toimi erinomaisesti kaikissa tilanteissa. Ensimmäisessä näytöksessä musiikillisen latauksen loivat Cornelian ja Seston roolit. Cornelian osan lauloi altto Varduhi Abrahamyan, jonka aariat ”Priva son d’ogni” ja ”Son nata a lagrimar” olivat näytöksen parhaita. Niissä Händelin melodisuus ja orkesterista huokuneet tummat sävyt yhdistyivät nautittavalla tavalla. Seston laulanut Isabel Leonard teki samoin vaikuttavaa työtä aarioissaan ”Svegliatevi nel core” ja ”Cara speme”. Leonard on hieno laulaja, jota kuuntelisi mielellään uudestaan. Tolomeon roolin laulanut Christophe Dumaux teki osansa huolellisesti ja toi siinä esiin valtaansa ripustautuvan ja kaikki keinot sallivan yksinvaltiaan – jälleen oltiin ajan hermolla.

Dominique Visse oli Nirenon roolissa myös taitava miimikko. Hän imitoi hauskasti hieroglyfi-poseerausta ja kirvoitti pienillä eleillä naurua katsomossa. Nirenon ainoassa aariassa Vissen ääni tuntui hieman ohuelta, vaikka fraseeraus ja tarkkuus olivat kohdallaan. Nathan Bergin Achilla hyöri ja pyöri koko alkupuolen niin, että ei oikein saanut selvää hänen laulutaidoistaan. Vasta kolmannen näytöksessä alussa aariassa ”Dal fulgor di questa spada” hän pääsi esittämään baritoniaan, mikä olikin oikein hyvänlaatuinen. Kuoroa ei käytetty lavalla ohjauksen osana, vaan se lauloi näkymättömissä. Aivan esityksen alussa hyllyissä olleet patsaiden päät liikuttivat huuliaan kuoron laulun tahdissa, mikä hymyilytti salin täyteistä yleisöä.

Emmanuelle Haïm johti orkesteria cembalon äärestä. Hänen työskentelynsä oli elävää ja innoittunutta. Missä määrin hän soitti mukana eri vaiheissa, oli paikaltani vaikeaa todeta. Orkesterin sointi oli muhevaa, hieman yli 40-henkinen kokoonpano oli riittävän suuri hyvän soinnin saavuttamiseen. Continuo-ryhmä eli tarkasti värittäen kaikki resitatiivit. Yksittäisistä soittajista nousivat esiin virtoosien viulusoolon soittanut David Plantier ja luonnontorvi-obbligaton soittanut Teunis van der Zwart. Ylipäätään luonnontorviryhmä oli parhaita koskaan kuulemiani. Kontrabassot sykkivät pulssia orkesteriin vaikuttavasti ja yhdeksän hengen lavaorkesteri soitti tylliunelmissaan osuutensa valloittavasti.

Ranskassa on varsinkin oopperan tekemisessä vahva periodiorkesteri-perinne, mikä näkyy ja kuuluu. Aatoksiin hiipii väistämättä ajatus, minkälainen piristysruiske kotimaiselle periodisoitannalle olisi, jos omassa pyhätössämme Kansallisoopperassa tehtäisiin Suomalaisen Barokkiorkesterin kanssa sarja Händelin tai Rameaun loistavia oopperoita?

Kategoria: Arviot, Konsertit, Päävalikko