Berlioz: Alkusoitto oopperasta Béatrice et Bénédict Op.27, Harold Italiassa Op.16.
Paganini: Sonaatti alttoviululle ja orkesterille Op.35.
David Aaron Carpenter, alttoviulu
Helsingin kaupunginorkesteri, Vladimir Ashkenazy
ONDINE, 2011

Mitä saadaan, kun pirullisen taitava virtuoosi tilaa esitettäväkseen konserton pirullisen taitavalta säveltäjältä? No ei ainakaan pyörteistä solistin ja orkesterin nokittelua tai hihojen käärimistä tositoimien edessä. Read More →

Schumann: Carnaval op.9, Pianokonsertto op.54
Davide Cabassi, piano
Haydn Orchestra of Bolzano and Trento, Gustav Kuhn

Col Legno, 2011

Robert Schumannin ehkä tunnetuin pianosarja, Carnaval op.9, on henkeäsalpaavan taidokasta musiikkia, joka vaatii esittäjältään paitsi motorista venymiskykyä ja kujeilevaa pilkettä silmäkulmaan, on myös herkkyyden ja sarkasmin vaikeat lajit hallittava sisäsyntyisesti.

Carnavalissa Schumann vetäisee silinterihatun päähänsä, kihartaa mustat viikset kiemuralle ja ottaa sirkustirehtöörin autoritäärisen roolin sirkusteltan yksinvaltiaana. Tirehtöörin ominaisuudessa hän marssittaa estradille koko kavalkadin friikkisirkuksen vetonauloja, jotka vuorotellen käyvät tekemässä oman bravuurinsa tatamin keskipisteessä. Commedia dell’arten tähtisikermä Pierrot, Arlequin, Pantalon ja Colombine ovat saapuneet kaikkine vinksahtaneine raajoineen ja kehnot imitaattorit käyvät välillä tekemässä naamiot yllään stereotyyppisen nyyhky-Chopinin ja tulisen, täysin pitelemättömän Paganini-numeronsa. Tirehtööri itse vilkaisee naurupeiliin ja takaisin katsovat alter egot kaunosielu Eusebius ja äkkipikainen Florestan. Sirkusteltta on täytetty Schumannin persoonallisimmilla sävellyksillä, eikä tylsää tule hetkeksikään. Suuressa loppunumerossa, Davidinliittolaisten marssissa filistealaisia vastaan, näyttämöllä nähdään vielä vilaus illan suosikeista hurjan loppukiihdytyksen saattelemana.

Apulaistirehtöörinä häärivä pianisti Davide Cabassi ei jää häpeilemään isäntänsä eksentrisyyttä, vaan hän osoittautuu oivalliseksi taituriksi, joka siellä täällä jopa korostelee ja paisuttelee isäntänsä jo sinänsä hassuja kaskuja hersyviksi tarinoiksi yksityiskohtia unohtamatta. Metallisesta diskantista huolimatta piano soi leveästi ja äänet erottuvat kauniisti toisistaan erillisinä linjoina, teräväkärkisinä kielinä.

Vallan toisenlainen Schumann näyttäytyy a-molli-pianokonsertossa op.54. Romanttista vuolautta, kuohuvia äänimassoja ja melankolisia ryöpsähdyksiä peräjälkeen viljelevä konsertto on aikansa tuotos sanan positiivisimmassa mielessä. Kuhn ja Cabassi ottavat heti alkupamauksesta lähtien määrätietoisen otteen Schumannin rönsyistä. Ensiosan uhmakas surumielisyys ja toisen osan haavemainen haikeus jäävät tavattoman sankarillisessa finaalissa hohteisiksi muistoiksi vain.