Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Suuria kantaesityksiä ja kolme Verdin mestariteosta Kansallisoopperan kaudella 2017–2018

28.3.2017 22:53 , Jätä kommentti ,
Marjukka Tepponen Waltteri Torikka Erica Back Jussi Myllys. Kuva © Elina Simonen

Marjukka Tepponen, Waltteri Torikka, Erica Back, Jussi Myllys Mozartin Cosi fan tuttessa 14.4.. Kuva © Elina Simonen

Kansallisoopperan tuleva kausi elokuusta 2017 toukokuuhun 2018 on julkistettu oopperabaletti.fi-verkkopalvelussa. Syksyn käynnistää uusi suomalainen oopperateos, Sebastian Fagerlundin Höstsonaten – Syyssonaatti, joka pohjautuu Ingmar Bergmanin elokuvaan. Päärooli on kirjoitettu mezzosopraanotähti Anne Sofie von Otterille. On aika paljastaa salaisuudet – ensi näytäntövuoden ohjelmistossa käsitellään syviä muistoja ja tukahdutettuja tunteita.

Höstsonaten – Syyssonaatti kantaesitetään 8.9.2017. ”Kansallisoopperan minulta tilaama ooppera on monitasoinen ja vahva ihmissuhdedraama. Sen päähenkilöt kohtaavat yön pimeinä tunteina ja joutuvat punnitsemaan valintojaan ja niiden seurauksia”, kertoo kansainvälisessä nosteessa oleva säveltäjä Sebastian Fagerlund oopperan teemasta. Libreton on kirjoittanut Gunilla Hemming. Uutuusteoksen ohjaa ranskalainen Stéphane Braunschweig ja esitykset johtaa John Storgårds, joka palaa Kansallisoopperan orkesterin eteen peräti 11 vuoden tauon jälkeen. Mezzosopraano Anne Sofie von Otterin rooli Charlotte Andergastina on maailmantähden ensimmäinen oopperarooli Kansallisoopperan näyttämöllä. Muissa rooleissa nähdään Erika Sunnegårdh, Helena Juntunen, Tommi Hakala ja Nicholas Söderlund.

Uutuuksia oopperaohjelmistossa ovat myös Puccinin Madama Butterfly 26.1.2018 Yoshi Oïdan ohjaamana sekä uusi Verdin Trubaduuri23.3.2018. Göteborgin oopperassa aiemmin nähdyn Madama Butterflyn johtavat Pietari Inkinen ja Paul Mägi, nimiroolissa vuorottelevat korealaissopraanot Hye Won Nam ja Karah Son. Japanilainen pitkän linjan näyttelijä ja teatteri- ja oopperaohjaaja Yoshi Oïda kertoo omakohtaisesta suhteestaan Madama Butterflyhin täällä. Samalta sivulta löydät myös Göteborgin oopperan trailerin. Trubaduurin ohjaaja ja muu taiteellinen työryhmä julkistetaan myöhemmin.

Lapsiperheille on luvassa myös toinen kantaesitys: Kirmo Lintisen Suomen juhlavuoden kunniaksi säveltämä Koodi ilolle Minna Lindgrenin tekstiin (28.9.). Koodi ilolle kuullaan nyt neljättä kertaa järjestettävässä Mestarien messissä -konsertissa, jossa Kansallisoopperan orkesterin mukaan kutsutaan joukko pääkaupunkiseudun musiikkiopistolaisia kokemaan nuorten ja ammattimuusikoiden yhteissoiton kaikkia rikastuttava vaikutus. Mestarien messissä – Koodi ilolle -konsertin johtaa Atso Almila.

Uusi Trubaduuri saa rinnalleen kaksi muuta vahvaa Verdin oopperaa, kun Rigoletto (22.9.) ja La Traviata (20.12.) palaavat ohjelmistoon. Rigolettossa vierailee mm. sopraano Irina Dubrovskaya ja tenori Rame Lahaj. Violettan roolin La Traviatassa laulaa Marie Fajtová, Alfredona vierailee nuori tenorilupaus Markus Nykänen. Oopperaohjelmistossa nähdään myös Ovela kettu (14.10.), Taikahuilu (17.11.), Parsifal (16.5.2018) sekä Mozartin parisuhdeilottelu Così fan tutte (14.4.), jonka päärooleissa sädehtivät nuoret suomalaiset oopperatähdet: Marjukka Tepponen, Erica Back, Suvi Väyrynen, Jussi Myllys, Waltteri Torikka ja Nicholas Söderlund.

Ohjelmistoon palaavat myös Jorma Elon baletti Kesäyön unelma (6.10.), joulunajan klassikko Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas (1.12.) ja yleisön ikisuosikki Don Quijote (24.3.2018).

Konserttivuodessa Esa-Pekka Salosen sellokonsertto ja moniääninen laulajailmiö Measha

Oopperalla otetaan varaslähtö Helsingin juhlaviikoille 11.8. Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen johtaa Juhlaviikkojen ja Oopperan yhteiskonsertissa oman sellokonserttonsa Suomen ensiesityksen, solistina Nicolas Altstaedt. Konsertissa kuullaan myös mm. orkesteriversio Igor Stravinskyn Perséphonesta, solistina brittitenori Andrew Staples ja kertojana ranskalaisnäyttelijä Pauline Cheviller.

Suomen 100-vuotisjuhlavuosi huipentuu näyttävään Suomi juhlii! 100 vuotta mollia ja duuria -konserttiin 5. ja 6.12. Visualisoidussa konsertissa Suuren kuorogaalan ja yleisöhitti CircOperan ohjaaja Jere Erkkilä kuvittaa rakkaita ja koskettavia suomalaissäveliä lämmöllä ja pilke silmässä. Pietari Inkisen johtamassa juhlahetkessä laulavat mm. Camilla Nylund, Tommi Hakala ja Mika Pohjonen. Mukana ovat myös Oopperan kuoro, lapsikuoro ja orkesteri sekä Kansallisbaletin ja balettioppilaitoksen tanssijoita.

Toronton olympialaisten avajaisnumeron jälkeen ilmiöksi maailmalla noussut kanadalaissopraano Measha Brueggergosman omaa äänen, jollaista ei ehkä ole aiemmin kuultu Kansallisoopperassa. Measha laulaa yhtä sujuvasti niin Wagneria ja Straussia kuin jazzia, gospelia ja vaikkapa Joni Mitchelliä. The Many Sides of Measha -konsertissa 30.5. ovat mukana myös kapellimestari Nick Davies sekä Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro.

Oopperaa verkossa

Oopperoiden, balettien ja konserttien ohella kauteen 2017–2018 kuuluvat entiseen tapaan esitykset, tapahtumat ja työpajat vauvoista senioreihin. Syksyn uutuus on alle kouluikäisille suunnatun Sevillan parturin ruotsinkielinen versio.

Esitysten suoratoistot Ylen ja HSTV:n kanssa jatkuvat myös ensi kaudella. Höstsonaten – Syyssonaatti nähdään Yle Teemalla ja verkossa Yle Klassisella sekä eurooppalaisessa The Opera Platform -palvelussa. Yle suoratoistaa verkossa myös Kalevalanmaan ja radioi Koodi ilolle -konsertin. HSTV puolestaan suoratoistaa mm. Suomi juhlii! -konsertin 5.12. Kaikki striimaukset nähdään aina myös Oopperan ja Baletin oman verkkopalvelun Stage24-osiossa.

Kauden 2017–2018 koko tarjonta, solistitiedot ja esityspäivät löytyvät verkkosivulta oopperabaletti.fi/kausi17-18.

Kategoria: Päävalikko, TIEDOTTEET

Sakari Oramo professoriksi Sibelius-Akatemiaan

24.3.2017 16:42 , Jätä kommentti ,
Sakari Oramo. Kuva © Benjamin Ealovega

Sakari Oramo. Kuva © Benjamin Ealovega

Kapellimestari Sakari Oramo on kutsuttu Taideyliopiston Sibelius-Akatemian orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen professoriksi viisivuotiskaudelle 1.1.2020–31.12.2024. Hän seuraa tehtävässä professori Atso Almilaa, joka jää eläkkeelle kautensa päättyessä 2019.

Sakari Oramo (s. 1965) on yksi kansainvälisesti kysytyimmistä ja arvostetuimmista kapellimestareista. Hän toimii parhaillaan BBC:n sinfoniaorkesterin ja Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina sekä Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin taiteellisena johtajana ja Kokkolan oopperan kapellimestarina.

Oramo valmistui Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalta 1992 opettajanaan Jorma Panula. Hän on osallistunut myös Ilja Musinin ja Atso Almilan kursseille. Ennen kapellimestariopintojaan Oramo opiskeli viulunsoittoa Sibelius-Akatemiassa ja Utrechtin konservatoriossa Alankomaissa. Hän on työskennellyt muun muassa konserttimestarina Radion sinfoniaorkesterissa sekä perustajajäsenenä kamariorkesteri Avantissa ja esiintyy edelleen laajasti kamarimuusikkona ja solistina.

Aiemmin Oramo on toiminut Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina ja kapellimestarina sekä Birminghamin sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Hän on vieraillut yli 30 orkesterissa ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Opetustyötä hän on tehnyt muun muassa Birminghamin konservatorion, Uuden-Englannin konservatorion ja Tukholman kuninkaallisen musiikkikorkeakoulun orkesterien kanssa. Hän on toiminut myös nuorten kapellimestareiden mentorina.

Oramo kertoo olevansa erittäin innoissaan saadessaan jatkaa edeltäjiensä Jorma Panulan, Leif Segerstamin ja Atso Almilan hedelmällistä työtä ja kirittää koulutusta edelleen 2020-luvulle.

– Sibelius-Akatemia on säilyttänyt asemansa yhtenä maailman johtavista orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen opinahjoista jatkuvan kehittämisen ansiosta. Toimiminen nuorten, asiaan sen vaatimalla vakavuudella suhtautuvien opiskelijoiden kanssa merkitsee vuosikymmenien aikana kertyneen tietotaidon asettamista seuraavien sukupolvien palvelukseen, Oramo kuvailee.

– Klassisen musiikin alalla ei ole oikotietä perusasioiden ohi. Ammatti vaatii suurten kokonaisuuksien hallintaa, ja sen on ohjattava kunkin opiskelijan yksilöllisyyden ja valmiuksien muovaamista. Opiskelijat on tärkeää saattaa jatkuvasti alttiiksi toisille muusikoille ja yleisölle. Olen hyvin kiinnostunut jatkamaan ja laajentamaan yhteistyötä sekä Taideyliopiston sisällä että suomalaisten ammattiorkestereiden kanssa.

Sibelius-Akatemian dekaanin Kaarlo Hildénin mukaan on poikkeuksellista, että aktiivisinta kansainvälistä uraa tekevä kapellimestari haluaa omistautua koulutuksen kehittämiselle.

– Olemme etuoikeutettuja, kun saamme Sakarin kaltaisen henkilön jatkamaan perinteikästä professuuria.

Sakari Oramon nimitti Taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki dekaani Kaarlo Hildénin esityksestä.

Kategoria: Päävalikko, Uutiset

Kaija Saariahon tuorein ooppera Suomen ensi-iltaan

24.3.2017 16:39 , Jätä kommentti ,

Only the Sound Remains saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperassa 12.4.2017

Teos sai suuren suosion kantaesityksessään Amsterdamissa maaliskuussa 2016 ja se jatkaa Saariahon kansainvälisesti menestyneiden oopperoiden sarjaa. ”Kaija Saariahon sävellys kytkeytyy yhteen Julie Mehretun lavastuksen kanssa. Kuvat muistuttavat jostain epätodellisesta kauneudesta. Valoisa ja tumma, kaukainen ja läheinen, maallinen ja taivaallinen – kaikki kulkevat teoksessa käsi kädessä,” kuvaili deVolkskrantin toimittaja ensi-illan jälkeen.

Only the Sound Remains on kaksiosainen, japanilaisen nō-teatterin innoittama teos. Nō-teatterin idea perustuu buddhalaiseen ajatukseen siitä, että valo on enimmäkseen kätketty pimeyteen, sillä tavalliset kuolevaiset eivät kestäisi nähdä valoa. Only the Sound Remainsissa Saariaho paljastaa tuon valon.

Illan aikana kuullaan kaksi erillistä teosta: Always Strong ja Feather Mantle. Oopperassa tapahtuu ulkoisesti vähän, mutta se jättää tilaa jännitteelle, keskittymiselle ja symboliikalle. “Nämä tarinat ovat kiinnostavia, moniselitteisiä ja jättävät paljon tilaa musiikille. (…) Aihepiiri ja hyvin lyhyet tekstit tarjoavat tilaisuuden uudenlaiseen vokaalitekstuuriin ja myös uudenlaiseen elektroniikan käyttöön,” Saariaho kuvaili teostaan Rondo Classicissa.

Teoksen ohjaa Peter Sellars, joka on tehnyt aiemmin yhteistyötä Saariahon kanssa mm. ohjaten Kaukainen rakkaus -oopperan ensi-illan vuonna 2000. Lavastuksesta vastaa yksi aikamme kiitetyimmistä kuvataiteilijoista, New Yorkissa ja Berliinissä vaikuttava Julie Mehretu. Kapellimestarina toimii André de Ridder. Perinteisen oopperaorkesterin sijaan teoksessa soittaa jousikvartetti Meta4.

Rooleissa nähdään joukko amerikkalaistaiteilijoita: kontratenori Anthony Roth Costanzo, bassobaritoni Davone Tines ja tanssija Nora Kimball-Mentzos. Teoksessa esiintyy solistikvartetti, jossa laulavat sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Katariina Heikkilä, tenori Matias Haakana ja bassobaritoni Nicholas Söderlund. Lisäksi Only the Sound Remainsissa esiintyvät kanteletaiteilija Eija Kankaanranta, huilisti Camilla Hoitenga ja perkussionisti Heikki Parviainen.

Kaija Saariaho: Only the Sound Remains
Ensi-ilta Suomen kansallisoopperassa 12.4.2017
Muut esitykset 15.4., 22.4., 27.4. ja 29.4.

Kategoria: Päävalikko, Uutiset

arvio: Jevgeni Onegin – venäläisistä venäläisin ooppera

18.3.2017 20:21 , Jätä kommentti ,

Tshaikovskin Jevgeni Oneginia, etten sanoisi Eugen Oneginia pitivät mm. Stravinsky ja Prokofiev kaikkein aidoimmin venäläisenä oopperana. Se on varmasti totta jo siinäkin mielessä, että siinä venäläinen romanssiperinne tunkeutuu oopperaan. Boris Asafiev alias Igor Glebov totesi kirjassaan tästä teoksesta, että seksti-intervallista tulee siinä ’intonaatio’ eli sellainen musiikillinen aihe, joka jää tajuntaamme pitkäksi aikaa esityksen jälkeenkin. Kuten Richard Taruskin on todennut, Tatjanan johtoaihe alkaa molliasteikon kuudennelta, mikä on tyypillisin intervalli venäläisissä kotiromansseissa varhaisella 1800-luvulla. Venäläiset ovat puhuneet musiikkinsa ’sekstisyydestä’ (sekstovost). Edellämainitun Asafjevin mielestä sekstiä on Jevgeni Oneginissa kahta tyyppiä: ensinnäkin ylöspäin kohoava asteikko ja rohkea hyppy tuntemattomaan: ”Ei ole epäilystäkään, Es ist kein Zweifel mehr,” ja toiseksi mollivariantti: laskeva asteikko yläterssiltä alakvarttiin, jota voi kutsua vaikka Lenskin sekstiksi. Sillä oli Tshaikovskille suuri merkitys. Tietenkin senkin alkuperä on eurooppalaisessa lied-musiikissa ja mm. Schubertilla. Mutta tuon kauden venäläiset muusikot ja älyköt myönsivät, että musiikista tuli venäläistä omaksumalla paras Euroopasta. Jos saksalainen musiikki oli aivot vailla sydäntä, ja italialainen sydän vailla aivoja, niin ainoastaan venäläisessä musiikissa oli sekä sydän että aivot.

Kuten kaikki tietävät, Tshaikovski kirjoitti Jevgeninsä nimenomaan nuorille konservatorio-opiskelijoille. Siksi oli sangen sopivaa, että tämä teos oli otettu Metropolian ohjelmaan. Tästä tosin seurasi, että teosta oli olennaisesti typistetty: puuttui alun pastoraalinen maalaisten kuoro ja hovin loisto. Niitä vain markeerattiin taustan kuvilla ja pelkällä orkesterilla. Mutta tästä oli myös se draamallinen seuraamus, että oopperasta tuli yksilöllinen tragedia, yhteisöllisyys jäi puuttumaan. Eräät seikat oopperassa tosin ovat ymmärrettäviä vain Pushkinin ajan sosiaalisten käytäntöjen kuten kaksintaistelujen kannalta.

Anselmi Hirvosen ohjaus ja visualisointi olivat tavoittaneet venäläisen sävyn, tässä ei pyritty mihinkään avantgardistiseen tulkintaan, kuten Savonlinnassa hiljattain nähty ukrainalaisen ohjaajan Regietheater-luomus. Oli ohjaus mikä tahansa, teos on klassikko, joka vaikuttaa aina. Sen psykologinen draama ja tilanteet kehittyvät kohti loppua, samalla kun musiikissa tapahtuu lainattujen elementtien ’sielullistuminen’ (Asafjev).

Orkesteri oli koottu niin kuin useimmiten tällaisissa projekteissa vähän sieltä täältä, suomalaisista ja virolaisista, eikä se ollut suuren suuri. Mutta Sasha Mäkilä osaa innostaa soittajansa loppua kohti huipentuvaan intensiteettiin. Myös Tshaikovskin ’keisarillinen tyyli’ pääsi esiin uljaassa poloneesissa kolmannessa näytöksessä. Mäkilä onkin opiskellut Venäjällä (samoin kuin ohjaaja), joten hänellä on erityistä ymmärrystä venäjäksi laulettua vokaalitekstiä ja koko teoksen maailmaa kohtaan. Hänen yhteistyönsä ohjaajan kanssa tuotti vaikuttavia hetkiä. Niistä vastasivat tietenkin myös oopperan roolihenkilöt. Varvara Merras-Häyrynen kohosi illan mittaan melkoiseen dramaattisuuteen, hänen äänensä oli erityisesti eduksi viimeisessä näytöksessä. Jevgeni Oneginin tulkitsi Samuli Takkula sangen uskottavasti ja vahvalla äänellisellä kvaliteetilla, hän sai esiin sopivasti myös Oneginin luonteen muita puolia kuin kovuuden Tatjanaa kohtaan. Olgana Elisabet Peitsalo sai esiin roolinsa lapsekkaan iloisuuden. Lenski taas ilmaisi roolinsa vaihtelevat mielialat myös äänellisesti erittäin sopivalla lyyrisellä tenorillaan. Kyseessä oli Heikki Halttunen, joka liikutti oopperan yhdellä huippukohdalla, aariallaan. Onneksi hänen annettiin vain laulaa se, vailla mitään erityistä näyttämöllistä teatraalisuutta. Ruhtinas Greminin aariaa taas monet odottavat yhtenä teoksen emotionaalisista taitteista, Visa Kohva sopi tähän rooliin siihen erittäin hyvin istuvalla äänellään. Muut roolit (Jutta Holmberg, Joonas Tuominen ja Joakim Pietarinen) olivat kaikki enemmän tai vähemmän karikatyyrejä, mutta musiikillisesti täysipainoisia. Paikoitellen salin akustiikassa on ongelmaa, kun laulullinen linja katoaa orkesteriin tietyillä sävelkorkeuksilla.

Kaiken kaikkiaan esitys tarjosi monelle oivan koekentän oopperan tuottamisessa ylipäätään; Helsingissä myös aina riittää innostunutta yleisöä tällaisiin tilaisuuksiin.

— Eero Tarasti

Pjotr Tshaikovski: Jevgeni Onegin
Helsingin Konseratorio, ke 15.3.2017 klo 18

Musiikinjohto: Sasha Mäkilä
Ohjaus: Anselmi Hirvonen
Metropolian ja Viron musiikki- ja teatteriakatemian orkesterit ystävineen
Valosuunnittelu: Tuukka Törneblom
Solistit:
Larina: Jutta Holmberg
Tatjana: Varvara Merras-Häyrynen
Olga: Elisabet Petsalo
Filipjevna: Natalia Vinogradova
Jevgeni Onegin: Samuli Takkula
Vladimir Lenski: Heikki Hattunen
Ruhtinas Gremin: Visa Kohva
Zaretski & Espanjan lähettiläs: Joonas Tuominen
Monsieur Triquet & Guillot & Talonpojan ääni: Joakim Pietarinen

Kategoria: Arviot, Päävalikko

CD-arvio: Yllättävä Maire Halava

12.3.2017 20:19 , Jätä kommentti ,

HalavaAmfi1

Maire Halava piano recordings 1951-1966. Finlandia Classics  Fincla 23. 3 CD

Maire Halavaa (1911–2004) voisi luonnehtia tällä hetkellä yhdeksi tuntemattomimmista suomalaisista pianisteista. Hänen taiteellis-teknisen tasonsa huomioiden kyseessä on ollut anteeksiantamaton unohdus, joka nyt korjaantunee kolmen CD-levyn kokoelman avulla. Halava ei tullut koskaan levyttäneeksi mitään, mutta esiintyi usein radiossa, Suomen lisäksi Pohjoismaissa. Jossain vaiheessa taiteilijat arvelivat, että siellähän nauhoitetut tulkinnat säilyvät Yleisradion arkistossa. Toisin kävi ja ainoastaan ne kauaskantoiset, jotka olivat hankkineet itselleen suhteellisen kalliit kotimagnetofonit pystyivät ottamaan lähetyksistä talteen omat tulkintansa.

Maire ja Juho Hämäläisen perheeseen magnetofoni oli hankittu ja 9,5 senttimetrin sekuntinopeudella pyörivälle nauhalle pystyttiin taltioimaan soittavan perheenemännän tulkintoja. Nauhat unohtuivat pianistin kuoltua komeroon magnetofonin lopetettua toimintansa. Pianistin tyttären, sellotaiteilija Leena Kantolan toimesta ne otettiin esiin kopioitaviksi. Tero Halvorsenin huolellisesti editoimat tulkinnat ovat todiste enemmästä kuin soittajansa omasta taidosta. Ne ovat jälleen yksi esimerkki siitä, että monet Halavan ikäpolven suomalaiset pianistit olivat hyvää kansainvälistä tasoa.

Levykokoelman painopisteessä ovat tulkinnat neljästä pianokonsertosta. Väheksymättä Beethovenin neljättä taikka Schumannia ja Palmgrenin Metamorfooseja on tulkinta Brahmsin B-duuri konsertosta erityisen vakuuttava. Valitettavasti 1. osa on jätetty pois, koska siitä puuttuu alusta hiukan.Olisiko kotinauhoittajan valppaus herpaantunut hetkeksi. Tästä osasta on kuitenkin jäljellä yli 12 minuuttia ja soitto yhtä laadukasta kuin muissakin osissa. Ehkäpä sekin osa saadaan joskus julkisuuteen.

Kokoelmassa on myös mukana muutamia Brahmsin myöhäisiä pianokappaleita. Sanotaan, etteivät saksalaiset usein arvostaneet niitä niiden intiimin luoteen takia. Intiimejä ne todella ovat. Kun Brahms kerran esitti niitä Bad Ishlissä hyville tuttavilleen hän soitti yksinään huoneessa ja kuulijoitten täytyi kuunnella soittoa ulkopuolelta oven kautta.

HalavaAmfi2

Halavan ote tuntuu näissä kappaleissa luontevalta, hän on selvästi omalla alueellaan. Intermezzossa op. 117/1 hän käyttää muutamissa paikoissa sellaista tapaa, että soittaa vasemman käden arpeggiot oikean käden melodiasävelen jälkeen. Se on ainakin Brahmsin tapauksessa legaali tapa. Tunnetuin esimerkki lienee pianosonaatin op. 2 finaalissa. Edesmenneen pianopedagogiikan professorin Martti Paavolan mukaan tapa oli laki leipzigilaisessa perinteessä. Nykysäveltäjät eivät juuri kirjoittele arpeggioita, mutta tapa kannattaa pitää mielessä. Viimeksi törmäsin tähän arpeggio-käytäntöön Ralf Gothónin tulkinnassa Schumannin Träumerein lopputahdeissa. Tässä tapauksessa en ole varma autenttisuudesta. Ainakaan Clara Schumannin oppilas Adelina de Lara ei käytä kyseistä tapaa levytyksessään.

Mutta palataksemme vielä Halavaan. Es-duurirapsodiassa op. 119 hän on ehkä yrittänyt tulkita liian massiivisesti, pedaalia olisi voinut olla hiukan vähemmän. Tahdeissa 97-125 saisivat etulyönnit kuulua selvemmin, nehän ovat niin hupaisia.

Yleisesti otaen Halava on Brahmsissa omalla alueellaan, entäpä miten Chopin luonnistaa. Halavan Chopin-tyyli on selkeälinjaista ja vailla turhaa hienostelua. Scherzossa cis-molli on intensiteettiä ja vauhtia, oktaavihypyt pysyvät valitussa tempossa. Jäämistössä on säilynyt myöskin Chopinin b-mollisonaatti, jonka kaksi ensiosaa on soitettu todella temperamentikkaasti. Ilmeisesti nauhoitusta ei koskaan lähetetty eetteriin, ehkäpä pianisti ei ollut tyytyväinen suoritukseensa.

Vanhinta musiikkia levykokoelmassa edustaa erinomaisen sujuvasti soitettu Bachin c-mollipartita. Mozartin Duport-muunnelmat on selvitetty tyylikkään koruttomasti. Sibeliuksen, Kasken ja Palmgrenin sävellysten tulkinnassa ei ole moitteen sijaa. Moderneinta musiikkia Halavan ohjelmistossa edustaa Prokofjevin 3. sonaatti, jonka nauhoitus lähetettiin 29.12.1957. Esitys on temperamentikas ja teknisesti varma, kesto 7`30”. Joku Daniil Trifonov vetäisee sen livetaltioinnissaan aikaan 6`50”, mutta eihän kyseessä ole nopeuskilpailu.

Tuona vuonna 1957 Halava muuten esiintyi usein Yleisradiossa. Helmikuussa lähetettiin 25 minuutin ohjelma Palmgrenia, joka uusittiin maaliskuussa. Toukokuussa hän soitti viisi Sibeliuksen sävellystä ja esitys uusittiin kesäkuussa. Heinäkuussa hän esitti Brahmsin f-mollisonaatin ja lokakuussa Beethovenin Jäähyväis-sonaatin. Palmgren- ja Sibelius-numerot lähetettiin vielä marras- ja joulukuussa. Jäähyväis-sonaatti on säilynyt Halavan perhearkistossa, mutta valitettavasti 1. osassa on joitain häiriöitä nauhalla. Miten paljon sellaiset merkitevät kokonaisuudessa on punnittava tapauskohtaisesti. Mikäli soittajana olisi Hans  von Bülow niin eipä olisi paljon nokan koputtamista. Beethovenilta on säilynyt myöskin A-duurisonaatti op. 101 ja tulkinta on hyvinkin julkaisukelpoinen.

Julkaistun kokoelman päätökseksi on sijoitettu Debussyn Jardins sous la pluie. Halavan otteessa ei ole valittamista, olihan hän nuorena ollut kahteen otteeseen Pariisissa Nadia Boulanger`n opissa. Samaa luokkaa olisi kotiarkistossa säilynyt tulkinta Debussyn teoksesta Ilotulitus.

Kotiarkistossa on säilynyt myös hiukan kamarimusiikkia Arno Granrothin ja Esko Valstan kanssa. Henkilökohtaisesti nauhoitin 1970 osan Erkki Kantolan konsertista, jossa piano-osuuden soitti Maire Halava. Materiaalia uusillekin levytyksille siis olisi mikäli kiinnostusta löytyy.

Kokonaisuutena erittäin hyvin toimitettu kokoelma saa miettimään hiukan uudestaan Halavan ajan suomalaisten pianistien paremmuusjärjestystä. Halavassa meillä oli pianisti, joka hallitsi kaikki oleelliset tyylit ja joka selvitti puhtaasti esiintulleet tekniset ongelmat. Hänen ei tarvinnut käyttää aikaansa nuorena lukiossa istumiseen ja hän ryhtyi opettamaan vasta myöhemmin elämässään. Hänellä oli ilmeisesti päivisin aikaa harjoitella ohjelmistonsa hyvään kuntoon. Puhutaan paljon siitä, kuinka monta tuntia olisi päivässä harjoiteltava. Olisi myös syytä huomioida, että jokaista harjoitustuntia pitäisi vastata myös aika täydelliseen lepäämiseen. Ei ole järkevää, että pianisti ”levätessään” siivoaisi tai tekisi ruokaa.

Halavan, Rolf Bergrothin, Timo Mikkilän ja Tapani Valstan lisäksi olisi monia menneen polven suomalaisia pianisteja, jotka pitäisi nostaa unohduksesta. Kurt Walldénilla oli vielä viimeisessä konsertissaan tallella ranskalainen jeu perlé -otteensa. Kauko Kuosma vetäisi kerran Wienistä tultuaan Beethovenin Hammerklavierin. Ritva Arjavalla on muovikassillinen hienoja tulkintoja vain julkaisua odottamassa. Heidän kaltaistensa taiteilijoitten saavutukset ovat osa soivaa suomalaista kulttuuria.

— Petri Sariola

Kategoria: Levyarviot