USCO ei ole nuorille aikuisille räätälöity seurakuntaelämän konsepti, vaan Kulttuuritehdas Korjaamon uusi musiikkiklubi: akronyymi tulee Uudesta Suomalaisesta Cross-Overista. Kamalasta nimestä huolimatta idea on kiinnostava: Korjaamon upeissa, vanhoihin raitiovaunuhalleihin rakennetuissa saleissa järjestetään tänä keväänä teatteriesitysten ja näyttelyiden lisäksi myös lukuisia konsertteja, joissa esitetään ”harvinaisia helmiä musiikin ystäville”, siis myös klassista musiikkia vaihtoehtoisessa valossa.
Musiikkitietosanakirja Grove Onlinen mukaan crossover-termin alkuperäinen käyttö viittaa saman teoksen tai tekijän esiintymiseen kahdella tai useammalla suositummuutta mittaavalla (esimerkiksi Top 10-) listalla. Koska listat perustuvat usein ”klassisen”, ”jazzin” tai ”populäärin” suurpiirteiseen määrittelyyn, termi on tässä käyttötarkoituksessa varsin keinotekoinen. Kansan suussa crossoveria on esimerkiksi se, kun tunnetut klassisen musiikin solistit esittävät tangoa tai jazzkappaleita. Tässä yhteydessä termi onkin tullut tarkoittamaan laskelmoituja, viihteellisiä ja vesitettyjä versioita juurevammista alkuperäisteoksista, joilla usein on ansaittu paikkansa, ”vakava vs. kevyt” -keskustelusta piittaamatta. Toisaalta crossoverista puhutaan myös klassisen teoksen esiintyessä uudessa yhteydessä, kuten televisio-ohjelman tai elokuvan taustalla: sanat Spede ja penkki tulevat mieleen.
Jos sävellyksissä käytetään aineksia eri tyyleistä, voidaan nähdä yhtymäkohta kuvataiteen kollaasitekniikoihin. On tietysti eri asia yhdistää näennäisen yhteensopimattomia elementtejä (kuten Bachia ja beatboxausta) tai koettaa hienovaraisesti ujuttaa vieraita sointeja tutun kudoksen osaksi (kuten Debussy käytti jaavalaista gamelania). Molemmissa tapauksissa kollaasi tai fuusio voi tuoda kuuluville jotain uutta ja kiinnostavaa. Voi tietysti herätä kiusaus mainittuihin helppoihin ja kaupallisiin ratkaisuihin, mutta tässä kirjoituksessa niitä ei ole tarpeellista eritellä.
Klassisen musiikin tekijöille ja kuuntelijoille tyylien ja traditioiden fuusiot ja niiden välimaastossa liikkuminen voi olla arkaluontoinen asia. Kaikkien intresseissä onkin tietysti vaalia perinteistä ohjelmistoa ja sen seriöösiä tulkintaperinnettä. Raja-aitojen säilyttämisessäkin on silti ongelmansa: jos taiteilija aikoo toimia yhteiskunnan osana – siis soittaa muillekin kuin itselleen – hänen on pohdittava, minkälaista repertuaaria esittää, ja missä muodossa. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei viihteellisyyttä ennenkään ole kulttuuristamme oopperoineen ja virtuoosikappaleineen puuttunut.
Korjaamon USCOssa oli havaittavissa crossover-ilmiön kaksi puolta. Illan aloittanut Metallifonia on saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon ja pianisti Risto-Matti Marinin projekti, jota varten suomalaiset säveltäjät ovat sovittaneet metallimusiikin klassikoita mainitulle kokoonpanolle. Kuulin ohjelman nyt toista kertaa, enkä edelleenkään saanut kokonaisuudesta otetta, vaikka soitto sinänsä oli pätevää. Mielestäni puolitiehen on jäänyt sekä musiikillisen että esittämisen tyylilajin määritteleminen, eikä esillä olevien tyylien välinen dialogi Metallifoniassa mielestäni toimi. Välillä, kun saundi ja rytminkäsittely alkuperäisteokseen nähden tuntui vääränlaiselta, oli vaikutelma koominen – muttei kuitenkaan riittävän hassu. Toisista kappaleista taas puuttui energiaa ja asennetta. Mielestäni ongelman ytimessä on itse ohjelmisto: vaikuttaa siltä, etteivät säveltäjät ole saaneet kovinkaan paljon irti tehtävänannosta. Jos vertailukohtaa hakee klassisesta musiikista, olisin mieluummin kuullut vaikutteita vaikkapa Louis Andriessenin tai György Ligetin suunnalta perinteisemmän repertuaarin sijaan.
Mitä taas kokonaisuuden esittämiseen tulee, tekivät frakkiin pukeutuneet herrat pidättyneen ironisen vaikutelman, samaan tapaan kuin M.A. Numminen on esittänyt Schubertia. Pahimmasta pönötyksestä pyrittiin eroon ottamalla kontaktia yleisöön. Tuomisalo ja Marin lausuivat muutamat välispiikkinsä kuitenkin pikemminkin toisilleen kuin yleisölle, ja ulosanti jäi vaimeaksi. Tällainen esitys saisi lisäarvoa ammatti-ihmisen tekemästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.
Toisella puoliskolla esiintyneen Meta4-kvartetin osuudessa crossover-elementti oli vähäinen. Kappalevalinnat edustivat suomalaista modernia musiikkia, joka varmaankaan ei monen mielestä tunnu kompromissilta: Saariahoa, Rautavaaraa, Vilagia, Sallista, Ahoa ja J. Kuusistoa kuultiin. Mielestäni kysymys oli hyvän tavaran tarjoamista hieman rennommin kuin vaikkapa Ritarihuoneella olisi mahdollista. Musiikki esitettiin sellaisenaan, mutta myöhäisillan yleisö otettiin mukaan hauskoilla ja informatiivisilla välispiikeillä, eivätkä teokset tai yhtyeen maine tästä kärsineet. Oli hauska idea sijoittaa ohjelmaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi kvartettoja ja väliin kunkin muusikon soolokappaleet. Näin myös jousikvartetin soittimet ja Meta4:n soittajat tulivat vaivihkaa esitellyiksi yleisölle.
Jää nähtäväksi, miten crossoverin ideaa USCO-klubilla kehitellään jatkossa. Korjaamo ilmoittaa järjestävänsä kuusi tilaisuutta kevään aikana, mutta ainakin kahdella seuraavalla sisältö vaikuttaa varsin suoraviivaiselta ja kesyltä.
Katso USCO-klubin ohjelma tästä.
Johanna Korhosen kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa on niin hyvä, että haluaisin liittää sen tähän kokonaisuudessaan! On kuitenkin tyydyttävä siteeraamaan.
Sanomalehti