Otin uhkarohkeasti vastaan viime tingassa estyneen amfionilaisen arviointikeikan, vaikken tuntenutkaan että minulla olisi siihen arvion kirjoittamiseen tarvittavaa kompetenssia. Pidän minimalismista – Steve Reich on suorastaan modernisti tutkiessaan havaitsemisen mekaniikkaa – ja kyseessä onkin mielestäni keskeinen vaihe nykymusiikin historiassa. Helsingin juhlaviikkojen tämänvuotisen säveltäjävieraaseen, Philip Glassiin, olen sen sijaan perehtynyt vain pintapuolisesti, tietääkseni jatkaa muualle. Read More →
Arvio: The Philip Glass Ensemble Experience, eli kriitikko kalana kuivalla maalla
Arvio: Daphne teki Musiikkitalosta Oopperatalon
Kömpiessäni Musiikkitalon sivuparvelle tunnelma ei juuri vakuuttanut; kolkko sali oli valaistu kalseasti punavihreällä, joka pakotti paikoilleen kompuroivat konserttivieraat hapuilemaan kaiteita poikkeuksellisessa hämärässä. Käsiohjelmaa ei paikallani nähnyt lukea, mutta onneksi tiesin ennalta saapuneeni Kansallisoopperan orkesterin 50-vuotisjuhlakonserttiin.
Esityksen myötä annoin valaistukselle alun käytännölliset ongelmat kokonaan anteeksi. Jere Erkkilän ja Kimmo Ruskelan hillityn tyylikäs visualisointi hengitti täydellisesti Richard Straussin Daphnen (1938) tahtiin. Näyttämöllä pääosassa oli kerrankin musiikki, eivät videoefektit tai teatteri. Read More →
Arvio: Loppukesän laskoksissa
Marjukka Riihimäki tunnetaan Suomen kuoromusiikkikentän yhtenä näkyvimmistä hahmoista sekä lukuisten kuorojen palkittuna johtajana. Näiden kuorojen osaamista on esitelty kaukanakin ulkomailla, viimeisimpänä Itävallan kuorokaupunki Grazissa – jopa voitokkaasti. Helsingin juhlaviikkojen loppuunmyyty sali sai nähdä Riihimäen työssään, mutta erikoisessa konserttiasusteessa, jonka pukeminen itsessäänkin on rituaali. Read More →
Arvio: Railakasta oopperahupia huippuvehkein
Jo pitkin kevättä nuoren musiikkiväen sosiaalinen media kuhisi uuden oopperaseurueen perustamisesta – tai ainakin sitä kovasti kuhisutettiin. Toisin kuin New Generation Opera -nimestä saattaa ymmärtää, ei sen ensiesiintyminen ollut yksin nuoren sukupolven voimannäyte. Kapellimestari-monitaituri Ville Matvejeffin (s. 1986) aloitteesta syntyneessä, nuoria solistilahjakkuuksia pursuavassa Don Giovanni -projektissa orkesterina on Tapiola Sinfonietta. Ohjaus on Erik Söderblomin (s. 1958) ja video-ohjaus elokuvaohjaaja Janne Suutarisen (s. 1973). Lisäksi ensiesiintyminen Helsingin juhlaviikoilla mm. Nokia näyttävänä yhteistyökumppaninaan lienee pelkkää fantasiaa lahjakkaimmillekin taideyliopistolaiskollektiiveille, samoin kuin julkkisvieraitakin kerännyt ensi-iltayleisö. Kyseessä onkin enemmän itse oopperaesityksen päivittäminen uuden sukupolven teknologiaa hyödyntäväksi, nuorta huippulaulajien joukkoa lainkaan väheksymättä. Tätä maailmalla tutuksi tullutta live videoscreen -trendiä kun on suomalaisessa oopperassa nähty vasta varsin vähän, vaikka kännykkäkamerat ovat kiinteä osa mm. nykypäivän tiedonvälitystä. Oli siis aikakin. Read More →
Arvio: Tristan ja Isolde asiantuntijoiden hampaissa
Amfion jatkaa kritiikin olemuksen tutkimista ja tuo jälleen lisää uudenlaista moniäänisyyttä musiikkiarvioihin. Amfionin toimittaja, musiikintutkija Cecilia Oinas ja Richard Wagnerin näyttämötulkintoihin erikoistunut teatteritutkija Jukka von Boehm kävivät katsomassa Kansallisoopperan Tristan ja Isolde -produktion 29.5.2013.
Kansallisoopperan Tristan ja Isolde on saanut poikkeuksellisen ylistäviä arvioita oopperakävijöiltä; myös meihin tekivät vaikutuksen paitsi erinomaiset solistit – jokainen laulaja oli sisäistänyt roolinsa upeasti – myös Kansallisoopperan orkesteri, jonka soittoa oli nautintoa kuunnella alusta loppuun. Tristanin osan esittänyt Robert Dean Smith ja Isolden roolia laulanut Marion Amman olivat upea ja äänellisesti yhteen sopiva pääpari, jotka osasivat käyttää laulutekniikkaansa viisaasti niin, että ääni kesti viimeiseen säveleen asti. Myös Lilli Paasikiven Brangäne on ehkä hienoin rooli, jonka olen Paasikiveltä Kansallisoopperassa kuullut. Read More →