Öljyisä ja kalaisa Norja on tunnetusti kallis maa, mutta käynti kansallisoopperan ja -baletin uudessa talossa ei käy kukkarolle: liput esityksiin maksavat vähän yli kympistä sataan euroon. Arkkitehtifirma Snøhettan suunnittelema häkellyttävän hieno rakennus avattiin Oslo-vuonon rannalle kaksi vuotta sitten, ja kansa tuntuu löytäneen paikalle – jos ei esityksiin niin vaikkapa ottamaan kesäisin aurinkoa talon katolla.
Oopperataide joutunee aina puolustautumaan elitismisyytöksiä vastaan. 500 miljoonaa euroa maksanut Oslon-talo ei selittele, vaan toivottaa kävijän heti tervetulleeksi. Jos ei tee mieli ihailla maisemia katolta, voi nauttia kahvia ja sämpylää pystybaarissa tai surffata oopperan sivuilla aulan päätteillä. Logistinen helmi on jokaisen lipun oma naulakkonumero, johon takki viedään itse, joten poistuessakaan ei tarvitse jonotella.
Tuttavallisuus jatkuu saliin siirtymiseen johdattelevassa jännittävässä signaalissa (joka oikeastaan on kokonainen pieni teos), käsiohjelman esipuheessa ja taltioinnin kieltävissä kuulutuksissa, joista viimeinen päättyy iloisesti: ”Have a good time!” (Miksi muuten oman kansallisoopperamme kuulutuksia tekemään ei voida palkata natiivipuhujia? On kiusallista, kun ensimmäisessä englanninkielisessä lauseessa sana ”ooppera” äännetään väärin.)
Sitten esitykseen. Johtuneeko tarinan kontekstin yksiulotteisuudesta, tähtilaulajien vaatimuksista vai mistä, mutta Giacomo Puccinin Tosca on tapana ohjata epookkityyliin. Tämä on tylsää. Vaatii suuria näyttelijäntaitoja, jotta tarinan suoraviivaiset käänteet saisivat psykologisempiakin ulottuvuuksia, ja jottei railo tahallisen ja tahattoman komiikan ja äärimmäisen traagisuuden välillä repeäisi ylitsepääsemättömäksi. Talon taiteellinen johtaja, skotti Paul Curran työryhmineen on ohjannut perinteisen seisoskelu- ja käsienkohotteluesityksen, jollaisia on totisesti nähty jo riittämiin. Epäuskottavimmat hahmot olivat touhukas, yksinkertaisenoloinen sakristaani ja vihassaan typerän yksiulotteinen Scarpia. Pääparikaan, venäläinen Maria Guleghina ja slovakialainen Miroslav Dvorsky, ei saanut tempaistua minua sisäisiin maailmoihinsa.
(Haluan korostaa, ettei oopperataide sinänsä ole mielestäni menettänyt relevanttiuttaan, kuten esimerkiksi täältä ja täältä voi päätellä. Mutta äärimmäinen varoittava esimerkki sen kokonaisvaltaisuuden kadottamisesta oli Toscan esitys Covent Gardenissa, jonka kulttuurihistoriallista merkitystä en kiistä, ehdinhän kuulla miespääosassa Luciano Pavarottia. Ääni oli edelleen hieno, mutta kerronnallinen elämys yhtä vaatimaton kuin stadionilla.)
Vaikka onkin ikävää erottaa musiikki muusta esityksellisestä toiminnasta, on todettava sen olleen Oslossa korkeatasoista. Kapellimestari, talon musiikillinen johtaja John Helmer Fiore lietsoi varsinkin toisessa näytöksessä oopperaorkesterin yhteiseen kiihkoon, eivätkä pienet puhtausongelmat enää vaivanneet. Erityismaininnan saa tällä kertaa oiva harpisti. Pieni moite annettakoon huoltoaseman löytölaarin mieleen tuoneesta urkusaundista ensimmäisen näytöksen Te Deumissa.
Dvorskyn Cavaradossi oli uljas, Guleghinan Tosca keveydessään poikkeuksellinen. (Vai oliko se flunssaa?) Molempien vokaali-ilmaisu jalostui loppua kohden.
Hyvä käsiohjelma tarjoaa pureskeltavaa myös esityksen jälkeen. Hauskaa ja informatiivista oli lukea Adrian Mourbyn oopperan tapahtumapaikkoja Sant’Andrea della Vallen kirkosta paavin linnoituksena ja vankilana toimineeseen Castel Sant’Angeloon jäljittävää tekstiä.
