Category Archives: Konsertit

Ritarihuoneella vaahtosi tiistai-iltana kupliva jousimusiikki, kun Pro Musica -säätiö oli kutsunut  apurahojensa julkistamistilaisuutta juhlistamaan mainion Jousia Ensemblen. Tilaisuuden päätteeksi säätiö julkisti apurahojen saajat. Tänä vuonna apurahoja jaettiin yhteensä 350 000 euroa. Suurin osa myönnettiin nuorille muusikoille. Koko lista apurahan saajista luettavissa täältä.

Jousia Ensembe on ystävien kesken perustettu raikashenkinen 12-16 jäseninen pieni jousiorkesteri, jonka vahvuuksia on tuore sointi, tiivis yhteishenki ja ennakkoluulottomuus. Tiistain konsertissa ohjelmassa oli Igor Stravinskyn Konsertto jousille D-duuri, C.Ph.E. Bachin sellokonsertto A-duuri solistinaan Marko Ylönen, sekä W.A. Mozartin Divertimento G-duuri,”Eine Kleine Nachtmusik”. Tuore päätoimittajaduo Auli Särkiö ja Jaani Länsiö keskustelivat konsertista seuraavasti.

Jaani: Jousia Ensemblen soitosta ja olemuksesta näkyy, että se on kavereista kerätty joukkio huippuammattilaisia. Selvästi heillä on hauskaa soittaessaan.

Auli: Nimenomaan. Meno oli todella nautittavaa.Itse pidän myös erityisen paljon ritaritalon akustiikasta, se on rehevä ja tulee lähelle, suorastaan lihallistaa äänen. Jousian saundi oli rikas ja eloisa, ja paikan akustiikka tuki sitä vielä entisestään. Ääni ihan kohisi iholla.

Jaani: Merkillepantavaa oli myös monenkirjavat asut, jotka ”rikkoivat” konserttietikettiä. Ei ollut iltapukua tai frakkia, vaan värikkäitä paitoja ja kesämekkoja. Sekin tietysti lisäsi välitöntä tunnelmaa.

Auli: Joo, ensinhän siitä huomautinkin että onpas räsymattoa. Mutta se toimi lopulta loistavasti! Välittömyyttä lisäsi myös vanhasta musiikista tuttu seisaallaan soittaminen.

Jaani: Seisaallaan on varmasti helpompi myös nähdä toisensa ja antaa merkkejä, mikä onkin tärkeää ilman kapellimestaria soitettaessa.

Auli: Juuri niin. Vaikka porukka oli kohtalaisen iso, ei ilmassa ollut ollenkaan varomisen ja kurkottelun tuntua; kaikki tiesivät mitä tehdään. Soitto oli yhtenäistä ja henki voimakkaan yhteinen. C.Ph.E. Bachin konsertossa ja Mozartissa meno oli suorastaan vimmattu; yhtye oikein leikitteli hauskanpitoa kavereiden kesken -asenteellaan ja sai hienosti uutta verta tuttuihin biiseihin.

Jaani: Niin, jousisoittajien All Stars -porukka oli yksilöistä koottu joukkue, joka onnistui mainiosti yhtyesoitossa. Erityisesti Stravinskyssä huokui sellainen keksimisen ilo.

Auli: Joo, itse tykkäsin Stravinskista eniten. Upeasti löytyi tasapaino säveltäjän hallitun viileyden ja purskahdusten kaltaisten aksenttien korostamisen välillä. Soitto oli samalla kertaa kepeän ”ohimenevää” ja herkullisen intensiivistä.

Jaani: Välipalana kuultu C.Ph.E Bachin sellokonsertto oli selvästi vakavamielisempi, mutta ehkä siihen kuuluukin suhtautua vähän arvokkaammin…ehkä.

Auli: Vakavamielisempi? Itse taas jotakuinkin vierastin sen ääriosien ylitsepursuavuutta. Nyannsierot ja tempot oli viety niin äärimilleen, että kokonaisuus jossain määrin loiskui yli. Soitto pysyi kyllä kasassa, mutta poltti vähän kitalakea. Innoittuneisuutta ja kekseliäisyyttä oli yllin kyllin, mutta siinä oli sellainen yliyrittämisen hysteria paikoin läsnä. Entä illan solisti?

Jaani:  Marko Ylösen soitto on vain aina niin helpon oloista, että yrittämisen tuntu ei ainakaan takariville asti välittynyt.

Auli: Aivan – Ylöseen ei edellinen kommenttini ollutkaan suunnattu. Vaivattomuus, notkeus ja sisäistyneisyys henkivät hänestä jälleen kerran. Tosin – vai johtuniko istumapaikoista – olisin kaivannut siihen lisää kirkkautta.

Jaani: Minä en kirkkautta kaivannut. Ehkä se arvokkuus tuli mieleen, kun kuunteli kokonaisuutta. Mozartin ”Eine Kleine Nachtmusik” oli nimittäin jousi-ilottelua parhaimmillaan. Kaavoihin kangistunut vaikutelma perusklassisesta teoksesta oli kaukana!

Auli: Joo! Odotimme kammolla että voi ei, taas tämä – mutta monin paikoin teos oli väritetty tunnistuskelvottomaksi! Pelimannimaisuus ja serenadikliseitä riemulla hajottava raisuus olivat mahtava piristysruiske tuolle kaikkien aikojen banaalimmalle sävellykselle.
Jaani: Niin, etenkin kun kyseessä oli Pro Musica -säätiön illanvietto, oli teosvalinta juuri sellainen, että mieleen tulee väkisinkin Mozartin aikaiset hienot illanistujaiset hovissa.

Auli: Joo, jonkinlainen yleisön ottaminen mukaan, lähelle tuleminen.
Jaani: Banaaleja ovat yleensä ne tulkinnat. Sävellys sinänsä, ainakin näin soitettuna, osoitti olevansa hyvinkin hauska, jopa.

Auli: Tätä tarkoitinkin. Sävellys sinällään on varsin soma, mutta siitä on tehty ylettömän banaali soittoäänien ja mainosmusiikkien myötä. On suuri haaste saada se kuulostamaan aidosti hauskalta, ja siinä Jousia kyllä erinomaisesti onnistui. Eritoten finaali oli todellista jousiorkesterijuhlaa

Jaani: Mozartilla on tuskin monta tuntia vierähtänyt teoksen parissa, eikä varmaankaan tarkoittanut sille ihan sitä asemaa, mihin se on noussut. Ehkäpä se onkin sävelletty hauskanpitoa varten.

Auli: Varmasti juuri näin. Ties vaikka ajatteli sen ainoastaan epäviralliseen käyttöön. Eine Kleine Nachtmusik ainakin oli vain epävirallinen nimitys, josta vasta 1800-luvun lopulla tuli sävellyksestä käytetty nimi.

Toukokuun Rondo-lehdessä Pasi Hyökki valitteli suomalaisen kuoromusiikin tilaa. ”Ne, jotka käyvät kuorokonserteissa, hakevat kuorokonserttia – hyvässä ja pahassa. Konsertteihin mennään katsomaan tuttuja laulajia tai kuuntelemaan kansanlauluja, tai tullaan kuulemaan ’kauneimpia joululauluja’ ja ottamaan kirkosta se kynttiläfiilis. Kuka tulee kuorokonserttiin samalla lailla kuin esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin?” Hyökki sanoo.

Tilanne ei ole aivan näin toivoton. Ainakin kamarikuoro Kampin Laulun sunnuntaiseen Lobet! -motettikonserttiin saattoi mitä suurimmalla syyllä mennä ”kuin sinfoniakonserttiin” – kuuntelemaan kiinnostavia teoksia laadukkaasti esitettyinä. Kuoro oli valinnut haastavan ja tyylikkään ohjelman, joka rinnasti kuororepertuaarin ydinteoksia, Bachin motetteja, moderneihin motetteihin. Kampin Laululla on vahva, tasainen sointi, ja johtaja Jonas Rannilasta (s. 1989) välittyi huomattavaa lahjakkuutta, mikä latasi ohjelmistoon säteilevyyttä. Tuloksena oli kokonaisuutena onnistunut läpileikkaus motetin taiteeseen.

Motetti on polyfoninen, hengellinen kuoroteos, kompleksi sävellysmuoto joka läpäisee koko länsimaisen musiikin historian. Keskiajan vokaalimusiikin yhtenä huipentumana ovat Guillaume de Machaut’n motetit 1300-luvulta, ja Bachin kuusi motettia puolestaan kuuluvat barokin kuoromusiikin helmiin. Romantiikan kaudella motetteja sävelsi muun muassa Johannes Brahms. 1900-luvulla motetti ei menettänyt merkitystään ja vapaana, monimutkaisena ja abstraktioon pyrkivänä muotona tarjoaa edelleen runsaita mahdollisuuksia säveltäjälle. Kampin Laulun konsertti tutkiskeli juuri tätä motettimuodon ajattomuutta.

Kampin Laulu on painottanut ohjelmistossaan nykymusiikkia. Sunnuntaina uusinta musiikkia edusti ruotsalaisen Sven-David Sandströmin (s. 1942) motetti Lobet den Herrn (2003). Teos on Uppsalan yliopiston kuorokeskuksen tilaus osana projektia, jossa ruotsalaista kuoromusiikkia pyritään edistämään tilaamalla säveältäjiltä uusia kuoroteoksia. Kolmeen osioon jakautuva sävellys esitti peräkkäin erilaisia tekstuureita: alussa kaksi kuoroa heilahteli ja vavahteli vastakkain kuin kaksi keinua täplikkäässä, pulppuilevassa ilon kuvauksessa. Välitaite paisutteli uusromanttisia sointuja, joissa illan ongelmakohdat tulivat esiin: Tuomiokirkon kryptan kuiva akustiikka ja sopraanojen verrattain hauras sointi eivät antaneet Sandströmin värisommitelmille niiden kaipaamaa mehevyyttä.

Bachin yksitoistaosainen Jesu, meine Freude on moniosaisuudessaan poikkeus säveltäjän motettituotannossa. Symmetrisessä, hallitussa rakennelmassa koraalijaksot ja imitatiiviset, fugeeravat, dramaattiset jaksot vuorottelevat. Eritoten konsertin päättäneessä Lobet den Herrn -motetissa kuoron miesten nautittava Bach-osaaminen, erityisesti pehmeinä ja ekspressiivisinä kaartuvat linjat, nousi hyvin esiin. Rannila otti esiin tanssillista sykähtelyä ja Bachin dramaattisia eleitä. Sen sijaan naisäänistä välittyi tietty kokemattomuus Bachin laulamisessa: ylä-äänet olivat usein ohuita, ja vaativimmissa osissa sopraanojen hapuilu säröitti tekstuuria. Vaikutelmaa yhä hankaloitti kryptan akustiikka, jossa yksittäiset äänet kuuluvat herkästi läpi. Perusointi oli silti kylläinen, ja Rannila rakensi motetteihin arkkitehtonisia kontrasteja ja napakoita aksentteja. Senja Rummukaisen, Maria Krykovin ja Matias Häkkisen continuoryhmä antoi teoksille niiden tarvitseman tuen.

Parhaimmillaan Kampin Laulu oli Joonas Kokkosen Laudatio Dominissa (1966), joka ei syyttä kuulu modernin suomalaisen kuororepertuaarin keskiöön. Kokkosen viisiosainen motetti kulkee lämpimän vapaatonaalisesti läpi avaruudellisten maisemien hyödyntäen myös erityistekniikoita kuten kuiskauksia. Sopraano-osasto oli teoksessa elementissään, ja koko kuoro leijaili innoittuneesti Rannilan linjakkaasti ohjailemassa läikähtelevässä kudelmassa. Sopraanosolistina lauloi himmeänkuulakas Elli Vallinoja, jolta olisi paikoin kaivannut lisää suoraviivaisuutta.

Kantaesityksensä saanut Lotta Wennäkosken laulusarja Kaareva peili ranskalaisen Yves Bonnefoyn runouteen päättyy sanoihin ”Sa bouche veut le sel, Non le langage” (suu hamuaa suolaa, ei puhetta). Teoksen vaikuttavasti tulkinneet mezzosopraano Virpi Räisänen ja Anna-Maria Helsingin johtama Tapiola Sinfonietta nostivat läpikuultavan välkehtivän musiikin siivilleen ja irrottivat meidät kuulijat sanojen pakkovallasta. Bonnefoyn kirkkaan henkistynyt runous tarjoaa oivallisen maaperän, josta musiikillisen ilmaisun versot lähtevät liikkeelle.

Wennäkosken edellinen vokaaliteos, Musica nova Helsinki -festivaalilla kantaesitetty monodraama Lelele (2010), ratkaisi tekstin ja musiikin välisen ongelmavyyhdin aivan päinvastaisella tavalla. Pakkoprostituutiosta kertova tyly asiateksti oli siinä sävelletty sopraanon lyyrisiksi melodiakaarroksiksi. Tekstin ja musiikin välinen ristiriita tarvitsi Lelelessä sovittajakseen kolmannen osapuolen, Elina Brotheruksen videon.

Kaarevassa peilissä musiikki tuntuu kasvavan suoraan runoudesta. Sarjan aloittavassa laulussa ”Tu sauras qu’un oiseau” (Ymmärrät sitten kun lintu) solisti lähtee liikkeelle yksin ja orkesteri seuraa mukana leikitellen kamarimusiikillisesti ranskankielen värimahdollisuuksilla. Teokselle nimensä antanut toinen laulu ”Le miroir courbe” rakentuu moniääniseksi orkesterikudelmaksi, jonka intensiiviseen verkostoon solistin ääni on välillä vaarassa kadota. Seesteisempi kolmas laulu ”Suffisance des jours” (Päivien täyteys) antaa laulajalle enemmän tilaa, ja niinpä Tapiolasalin yleisö sai nauttia täysin siemauksin Virpi Räisäsen herkän kauniista äänestä, jolle on ominaista hienovaraisten sävyjen laaja kirjo. Viulistitaustainen Räisänen on erinomainen muusikko, hänellä on lisäksi takanaan laaja kokemus uuden musiikin tulkitsijana.

Konsertin kokonaisuus oli onnistuneesti laadittu. Molempien puoliaikojen alkunumeroina esitettiin kevyemmät kesään liittyvät teokset, Zoltán Kodályn Kesäilta (1906) sekä Arthur Honeggerin Pastorale d’été (1920), kumpikin säveltäjiensä nuoruudenteoksia. Konsertin viimeisenä numerona kuultiin Honeggerin sota-aikana valmistunut toinen sinfonia (1941), jonka ääriosissa orkesterin jousisto pääsi esittelemään virtuoosin taitojaan. Erityisesti sinfonian toiseen osaan Anna-Maria Helsing sai luotua hellittämätöntä pitkää linjaa kuiskauksenomaisista valituksista räjähtävään fortissimoon saakka. Trumpetisti Antti Rädyn soittama koraali sinetöi sinfonian lopun tehokkaasti.