Risto Lauriala. Kuva © Eero Tarasti
HYMSin pianopiiri on alkanut saavuttaa suosiota helsinkiläispiireissä, sen tilaisuudet ovat eräänlaisia vapaamuotoisia musiikkisalonkeja pääkaupungissa, avoimia kaikille. Keskiviikkona 27.11. Topeliassa esiintyi legendaarinen Risto Lauriala, Suomen ja luultavasti koko Euroopan johtav(i)a Bach-soittaj(i)a. Taustana on se, että nuorena poikana Pohjanmaalla hänen opettajansa antoi hänen soittaa vuosikaudet yksinomaan Bachia. Seurasi opinnot Sibelius-Akatemiassa Timo Mikkilällä – ja voitto Maj Lindissä. Muistetaan vieläkin Beethovenin keisarikonsertto. Sivujuonteena opinnot Helsingin yliopistossa mm. etnologiassa, jonka peruskurssia kävin yhdessä Riston kanssa. Wienissä hän hämmästytti taidoillaan ja musikaalisuudellaan Dieter Weberin luokkaa – ja voitti Stepanow-kilpailun. Työtä tarjottiin Wienistä, silti Lauriala jäi kotimaahansa. Hän levytti jo varhain Goldberg-muunnelmat, mutta sanoi tekevänsä ne nyt ehkä vähän eri tavalla. Lisäksi löytyy nauhoitus mm. Kunst der Fugesta.
Kun siis Lauriala soittaa Bachin Goldbergit, on se ehdoton tapaus. Mikä tässä teoksessa on niin kiehtovaa ja merkittävää? Se on 30 variaation sarja, jättiläisteos, jota on sittemmin eri tavoin sovitettu ja vielä entuudestaan vaikeutettu, kuten Busonilla. Syntyhistorian tarina on monelle tuttu ja illan pianisti kertoi sen soittonsa johdantona. Venäjän suurlähettiläs, kreivi Kaiserling saapui Saksin Leipzigiin mukanaan nuori klavesinisti Goldberg. Tätä tarvittiin, koska kreivi kärsi vakavasta unettomuudesta, jota helpotti vain se, että Goldberg soitti cembaloa eteisessä. Goldbergin Kaiserling toi mukanaan siinä toivossa, että tämä saisi jotain lisäoppia itseltään Bachilta. Hän halusi musiikkia, joka olisi tasaista ja samalla eloisaa.
Tuloksena on yksi barokin musiikkikulttuurin huippuja, teos jossa elää koko kauden sävelmaailma, tyylit ja affektit. On epäilty, onko itse teema ollenkaan Bachin kirjoittama, mutta luultavasti on. Kyseessä on Bachin tuotannon ainoa suurimuotoinen variaatiosarja, jota pitää koossa tietenkin melodia ja sen harmonia. Se on vastaavaa kuin musiikkitieteessä Johann Matthesonin magnum opus Der vollkommene Kapellmeister. Siinä tämä sanoo melodiasta: ”Kaikki soitto on vain laulun jäljittelyä ja säestystä. (s. 153, Bärenreiterin editio 2008)…. Taito kirjoittaa hyvä melodia on oleellisinta musiikissa. (s. 219). Melodia ei ole itse asiassa mitään muuta kuin alkuperäinen, tosi ja yksinkertainen harmonia…. (s. 220).”
Jatkossa Mattheson puhuu ranskalaisesta, italialaisesta ja saksalaisesta tyylistä; ja kaikkia näitä barokin ’kansallisia’ erityispiirteitä Bach hallitsi ja sekoitti suvereensti sävelkieleensä. Goldberg muunnelmat ovat eräänlainen kauden musiikkiensyklopedia: siinä vuorottelevat tanssirytmit gavotista, menuetosta, sicilianosta, sarabandesta, poloneesista puhtaasti instrumentaalisiin tekniikoihin, ristiin soittavien käsien toccatoihin, kuviointeihin. Toki on myös polyfoniaa, kaanoneita ja fugettoja. On vaikea sanoa, milloin teema saa vokaalisen ja milloin soittimellisen artikulaation, mitä Guido Adler piti olennaiserna mm. Das wohltemperierte Klavierissa. Myös koko barokin musiikillinen retoriikka, joka tekee siitä Klangredea, soivaa puhetta, ovat läsnä kata- ja anabasiksista passus duriusculuksiin ts. kromatiikkaan. Eräät loppupuolen variaatiot ovat täydellisen profeetallisia. Jo Glenn Gould sanoi, että niiden enharmoniset muunnokset ovat rikkaimpia aikavälillä Gesualdosta Wagneriin. Mielestäni Bach suorastaan keksi jo Wagnerin kelluvan harmonian (Parsifal) niissä. Mutta klassisen tyylin alkuperä Palestrinan vokaalitekstuurissa on usein myös läsnä.
Teoksen esittäminen ulkoa ja virheettä on kelle tahansa valtava ponnistus. Mutta sitä ei tullut ajatelleeksi Laurialan selviytyessä kaikesta vaivattomasti. Hän osasi myös rakentaa teokseen sisäistä muotodynamiikkaa, mikä on tärkeää kuulijan orientoimiseksi. Soiton jälkeen kuulijat olivat pitkän aikaa sanattomia, syvästi vaikuttuneita tästä musiikillisesta sanomasta.
Lämmittelynumerona ja kuin jatkeena edelliselle viikontakaiselle Liszt-illalle kuultiin kolme Lisztin sovitusta Schubertin ja Schumannin tutuista lauluista. Romantiikan pianokoulun briljanssia oli oivana kehyksenä Bachille, jota myös soitetaan cembalolla tietenkin. Mutta oli hyvä, että Steinwayn sointi aluksi avattiin tällaisella tekstuurilla.
– Eero Tarasti
