Yliopiston kuorot Kallion kirkossa 13.12. ja Beethovenin yhdeksäs, HKO, Musiikkitalo 19.12.
Luullakseni joskus 90-luvulla kuoronjohtaja Erkki Pullinen ryhtyi järjestämään Kallion kirkossa ennen joulua konsertteja, joissa esiintyi lukuisa joukko yliopiston kuoroja. Mukana oli tietenkin Helsingin yliopiston musiikkiseuran kamarikuoro. Perinne on pitänyt: 13.12. oli taas ’Akateeminen joulukonsertti’, jossa lauloivat Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajat (Teemu Tommolan johdolla), HYMSin Kamarikuoro (Kati Pirttimaan johdolla), Hämäläis-Osakunnan Laulajat (Chloé Dufresnen johdolla), Keskisuomalaisen Osakunnan Kuoro Metsoforte (Riku Laurikan johdolla), Pohjalaisten Osakuntien Laulajat (Julia Laineman johdolla), Savolaisen Osakunnan Laulajat (Sabrina Ljungbergin johdolla) ja Wiipurilaisen Osakunnan laulajat (Eleriin Müüripealin johdolla).
Vuosien saatossa ohjelmisto ja myös koko tilaisuuden mise-en-scène on kehittynyt. Aiemmin laulettiin lähinnä vain perinteisiä kaikkien jo osaamia joululauluja, joita saa muutenkin kuulla kauden aikana enemmän kuin tarpeeksi (erityisesti ne perheet, jotka kotona laulavat niitä pianon säestyksellä itsekin). Nyt kuultiin suuri määrä aivan uusia sävellyksiä, aiemmin tuntemattomia säveltäjiä, mikä toi vaihtelua. Lomassa yleisö sai laulaa muutaman tutun joululaulan Sylviasta En etsi valtaa loistoa saakka, mikä oli aivan mukavaa. Mutta vaikuttavinta oli kenties kaikkien kuorojen yhteisesiintyminen kirkon lehtereiltä ympäri salia. Akustinen efekti oli sangen vaikuttava. Kallion kirkko on juuri omiaan tällaiseen tilamusiikkiin. Kuorojen sitten tullessa ja poistuessa lavalta vuoron perään, tyhjän tilan täytti taas ympäri salia kaikunut vokaliisi, kaikkien kuorojen meditatiivinen hyminä. Tällaisen perinteen ylläpitäminen on todellista musiikkiaktivismia nykymaailmassa. Sitä paitsi kuorolaulu on ylipäätään taidemusiikin harjoituksen kivijalka koko maassamme.
Toinen hieman tuoreempi jouluperinne on Helsinki Filharmonian kauden päätöskonserttti, jossa kuullaan ’vain’ Beethovenin yhdeksäs. Hyvä ettei sen rinnalla ollut mitään muuta, sillä teos jo sinänsä täyttää koko ajan. Matti Rautio sanoi Beethovenin sinfonioista kerran, että salissa on aina joku, joka kuulee sen ensi kertaa ja jolle siitä tulee ratkaiseva elämys. Beethovenin yhdeksäs on valtava, suorastaan käsittämätön teos, sillä tekstin, kuoron ja solistien yhdistäminen sinfoniaan eli ’absoluuttiseen musiikkiin’ oli innovaatio. Mietin finaalissa, että palautuuko tämä mihinkään aiempaan genreen, ts. oopperaan, oratorioon, kantaattiin jne. ja totesin, että ei palaudu. Schillerin teksti on nerokas, kun sen lukee aina uudelleen ja uudelleen ja mieluiten saksaksi, sillä suomennos ei ole aivan tarkka, esimerkiksi Zauber ei ole voima, vaan taika, lumous. Esityksestä muodostui unohtumaton kokemus kiitos orkesterin, solistien (Sophie Karthäuser, Katrin Wundsam, Werner Güra ja Paul Armin Edelmann) ja kuoron (Musiikkitalon oma), jotka noudattivat kapellimestari Bruno Weilin visiota. Ihastuin hänen tempovalintoihinsa, kerrankin scherzo soitettiin ei hätäilevästi vaan sehr tüchtig, riittävän tukevasti – kuin Furtwängler olisi ollut taustalla. Weil on todellinen muusikko, aivan kuten Herman Hessen Lasihelmipelissä, hän ei tuo itseään esille, vaan on vain ikkuna taiteen maailmaan.
Mieleeni tuli myös kuvaus siitä, miten Richard Wagner johti tämän sinfonian Bayreuthissa v. 1872. Hänen assistenttinsa Heinrich Porges kertoi siitä tarkoin artikkelissaan Die Aufführung von Beethoven’s Neunter Symphonie unter RW in Bayreuth (Leipzig: C. F: Kahnt Nachfolger, 1897). Porgesin huomioista tärkeimmät ovat seuraavat: teoksen alussa valittu tempo ei saa muodostua koko teoksen ’despoottiseksi kohtaloksi’ vaan se vaihtelee teemojen karaktäärin mukaan. Porges antaa tästä musiikkiesimerkkejä. Wagner väitti itse olevansa aino kapellimestari, joka uskalsi esittää adagion sille kuuluvalla hitaudella. Ja ennen kaikkea musiikin sustanssissa kamppailevat ideaalinen ja aistimellinen (sinnliche), mikä luo teoksen dramaattisen jännitteen (tämä tulkitsen oman eksistentiaalisemiotiikkani valossa tietyllä tavalla, Moin ja Soin taisteluksi, mutta se on toinen stoori). Beethovenin yhdeksännestä avautuu loputon filosofisten tulkintojen horisontti. Yleisö poistui salista ’feuerbetrunken’ (tulesta juopuneina).
– Eero Tarasti
