Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Book review: Finnish Baroque of Existential Semiotics: Eero Tarasti’s musical synthesis of the voluptuous dance of signs

Sein und Schein KANSI

Tarasti E: Sein und Schein: Explorations in existential semiotics. Mouton de Gruyter: Berlin, 2015; pp. 461, ISBN-978-1614512511 ¦ price US$ 140 / 99.95

Reviewed by: Jaan Valsiner, University of Aalborg, Denmark

Reading Tarasti is not easy. The author’s enormous erudition shows on every page of the book, and his capability of weaving together various ideas into nice new improvisations seems well supported by his unique reliance on music as the inspiration for new ideas. Like the movement of a melody, the text in this book could be considered to approximate Der Ring des Niebelungen in its dramatic elaboration of the earlier version of existential semiotics into a transcendental one. Tarasti—much like Wagner—takes the reader through various dramatic expositions of the semiotic square of Algirdas Greimas, arriving at the basic scheme that takes on the form of letter Z (p. 31, and especially in chapter 10 where a new theory of performing arts is offered) of the relating of the personal and the social in the process of semiosis. That scheme—de facto anon-linear continuum between different structures of Moi and Soi—is subsequently applied to various phenomena of cultural construction—music, film, etc.

Tarasti’s book is delicious to read, yet for contemporary readers who are used to all kinds of dieting programs—both culinary and intellectual—it includes a thick layer of philosophical and historical accumulations of knowledge. This book is a treat to the philosophically sophisticated reader, while a layperson is likely to find it too complex for easy reading. The author’s style of writing lives up to that of a complex musical composition—deep existential philosophical ideas emerge in the middle of chatting about all key figures of semiotics of today and of the past. The personal stories that are interspersed with semiotic analyses are refreshing to the reader.

Being-in-myself <>Being-for-myself

Tarasti’s focus on linking Moi (‘‘being-in-myself’’) and Soi (‘‘being-for-myself’’) constitutes the core of his existential semiotics. In Tarasti’s own words,

My intention was to specify the category of Being by providing this basic modality with new aspects drawn from Kant and Hegel, and to follow the phases of this concept further, from Kierkegaard to Sartre and Fontanelle … Being-in-itself and Being-formyself were turned into Being-in-and-for-myself in existential semiotics. (p. 29)

This kind of intellectual tradition is deeply grounded in European cultural traditions, and might not resonate very easily with the philosophical traditions of the Anglo-Saxon world. Yet it links well with cultural psychology today, starting from the domain of dialogical self (Hermans & Gieser, 2012), and ending with the dynamic semiosis side of the field (Valsiner, 2014). Tarasti’s focus on the Moi<>Soi tensions and dynamics is a welcome innovation to a field where categorizations often dominate over the study of processes that generate new subjective moments in our lives.

Dynamics of signs

Tarasti’s important innovation is in turning the traditionally static focus of semiotics into a dynamic theoretical system. This gives promise – for connection with psychology – yet it also brings challenges. The label existential is in some sense a misnomer, since the dynamics of sign mediation includes both the exploration of the inner meaning systems of the person, as well as that of a society. What unifies all levels is the focus on dynamics:

Existential semiotics explores the life of signs from within. Unlike most previous semiotics, which investigated only the conditions of particular meanings, existential semiotics studies phenomena in their uniqueness. It studies signs in movement and thus in flux, that is, as signs becoming signs, and defined as pre-signs, act-signs, and post-signs …Completely new sign categories emerge in the tension between reality, as Dasein, and whatever lies beyond it. We have to make a new list of categories in the side of that once done by Peirce. Such new signs so far discovered are, among others, trans-signs, endo-and exo-signs, quasi-signs (or as-ifigure-signs), and pheno/genosigns. (p. 8)

There is much new in Tarasti’s book. Still most of the novelties have the character of little inventions while the author is chasing answers to basic questions. The latter include the need to make sense of communication.

New models of communication

New semiotics needs new theory of communication. Tarasti provides it (pp. 137– 139), overcoming the centrality of the message and the person, in favour of the context. The examples he provides (p. 138) are three models, all of which involve directional relation between signs. The relations can change in time, creating new configurations. Furthermore, there is a coordinated relation between the message and the context, both of which are constructed:

…an artist or a politician, when launching new ideas, at the same time creates the environment that is appropriate for them. Wagner creates Bayreuth, functionalists Bauhaus, semioticians Imatra,1 and so on …. It is hard to pay equal attention to both message and context. If the context is underlied, then no attention is given to the message which then acts as a side-effect. …Any element can cease to be pertinent if attention is focused on other elements that surround it. (pp. 137–138)

There is much support to Tarasti’s effort to re-think communication theory. The focus on coordination in the making of the message and its context—or, in other terms, creating the frame—is a key issue in all our communication processes. The attempted power of mass media testifies for that. Yet it also leads to semiotic crisis (semiocrisis):

In general semiocrisis means that the visible, observable signs of social life do not correspond to its immanent structures. Signs have lost their isotopies, their connections to their true meanings. Benevolent media try to improve the situation, returning to the stable good times before the semiocrisis. (p. 153)

If Charles Sanders Peirce were to comment on that situation, he would point out that it is precisely the openness of signs for new situations that includes rendering themselves useless. By making the person free from here-and-now, signs make themselves alienated from their immediate relations with phenomena. Semiocrisis can be aggravated by the pollution of the semiosphere (p. 148). How is ‘‘pollution control’’ possible? Tarasti’s answer is—through resistance.

Semiotics of resistance

A whole chapter (chapter 9) is dedicated to semiotic of resistance. This is appropriate. In social contexts involving active meaning-makers it is the role of signs to correct the avalanche of social suggestions encoded in a multiplicity of sign forms. We live in a cloud of semiotic dust that all sources of communication throw at us as more or less explicit social suggestions. We resist the suggestions—encoded through signs—by other signs. The process of communication is not that of a ‘‘communion’’ but that of a duel—fought by signs and counter-signs. The loser is to ‘‘participate in the society’’ that the winner has defined. The existential becomes consumeristic (Brinkmann, 2008), and the genre of entertainment becomes a basic need. Semiotics is existential also in the sense of the survival of the signifying powers, not just of the human beings.

Resistance makes negation possible. This idea is hidden in Tarasti’s coverage—the 13 types of negation appear long before (p. 11) in the book than the coverage of resistance (chapter 9). Furthermore, negation of the negation which is the cornerstone of any systematically dialectical perspective that is to explain the emergence of novelty, is not systematically covered. Tarasti’s teacher—Algridas Greimas—did not focus on novelty, that was left to Tarasti’s existential semiotics of year 2000 which now, 14 years later, becomes transcendental. In that move, resistance—and negation based on it—are crucial theoretical ideas, yet the synthesis through the second negation is not elaborated.2 It is implied, though. Tarasti’s transcendental semiotics recognizes the movement in time from what is to what is not (yet), but it does not chart out any trajectory of development. Developmental semiotics may need to come after its transcendental relative, perhaps.

The music of food

Semioticians like to eat well. This is evident in Tarasti’s coverage of semiotics of food and eating. The important feature of food-related actions is the construction of elaborate meaningful foods with the ultimate goal of their destruction. All the sophisticated preparations of fancy foods of deep symbolic meanings—the gourmet at its best—end up devoured by the receiving human beings who, despite using the sophisticated cutlery and dishes for eating, demolish the gentle foods in most barbarous ways. Culture of foods ends at the act of mastication:

The undeniable sad truth is that the semiotic sign of food is at its inception doomed to destruction, and that this species of signs does not have the same stability as, say, those of painting, literature or architecture. Gastronomy should thus be equated with the performing arts of music, theatre, dance, and the like, whose signs are always bound with time that is understood not only as fleeting and fragile moments but as the very physical basis on which they subsist (p. 247)

Yet before the food reaches the mouth it is an arena of cultural construction in many ways. Semioticians would always have their daily bread if they deal with semiotics of foods. Adding to it the possible analyses of the ways foods become to signify something else—patriotism, feeling at home, or negotiation of one’s beauty—and we have a full research program for future semioticians to consume.

Tarasti points to the similarity of eating and musical performance (p. 246), and this analogy is valid. A musician works with scores—written version of music—and needs to recreate the musical piece in practice, with one’s own interpretation. Similarly, a person who cooks may use a recipe, yet the precise creation of the food involves improvisation. Going to a restaurant is similar to an evening at a concert, and devouring a hamburger in a street corner fast-food place is the analogue of a use of one’s MP3 player.

Yet the analogy continues—following Marcel Proust, Tarasti adds the activity of receiving guests into the same category (p. 256). Here I have doubts—for sure such activity is transient, but the destructive component (as is present in the case of foods) might not be similar at all.

Signs as transient relations

Signs are transient—they change from floating to stable. The roots of this modification of otherwise static semiotic schemes go back to the disputes between Schelling and Hegel in early 19th century (p. 269), with further support from our contemporary John Deeley (p. 272). The critical innovation comes on p. 274—changing the significant and signifie relation, a static borrowing from de Saussure, into a membrane:

Signifiant

xx  xx  xx

Signifié

Yet the arrows are oriented only in one direction. And what is missing is a set of conditions—catalytic circumstances (Cabell & Valsiner, 2014) perhaps—that could reverse the direction of these arrows.

Nevertheless, the new focus on relationship allows Tarasti to integrate Jakob von Üxküll’s biosemiotic model of semiosis into his programme of existential semiotics. Biological terms are seductive—Tarasti elaborates on the notion of semiogerm (pp. 278–279), but fails to take the implications of that notion to its full potentials. He also fails to understand the full meaning of Theodor Lipps’ notion of Einfühlung (p. 279) considering it ‘‘enlivening by acquaintance’’, and focusing on Ausfühlung instead. If one remains committed to von Uexküll’s Funtionskreis idea, the feeling into the world feeds further into new signs that emerge from that feeling.

In sum, Eero Tarasti has created his Magnum Opus. He has benefitted from his deep knowledge of music, and has used that knowledge at every junction of his theory building. The book is similar to a complex orchestra performance in which different groups of instruments are given less or more voice at different phases of the unfolding of the story by the conductor who is constantly ready to improvise. The result is a remarkable contribution to the sphere of understanding of the complexity of the human mind. The author allows no cheap shortcut to the superficial interests of the unprepared crowds. And that is a major contribution in the 21st century to any science of the human beings.

Notes

1 Tarasti himself has been the key figure in this history of semiotics summer schools, well documented in the book.

2 For instance, none of the 13 negation types on p. 11 are set up to work upon one another. They could—parody of destruction (both listed as negation types) can create a basis for new construction of idea. We see many examples of parody in efforts to overcome social fetishes and stupidities, in art, literature, and theatre.

References

Brinkmann, S. (2008). Changing psychologies in the transition from industrial society to consumer society. History of the Human Sciences, 21(2), 85–110.

Cabell, K. R., & Valsiner, J. (Eds.) (2014). The catalyzing mind. New York, NY: Springer.

Hermans, H., & Gieser, T. (Eds.) (2012). Handbook of the dialogical self theory. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Valsiner, J. (2014). Invitation to cultural psychology. London, UK: Sage.

[Published by permission of Jaan Valsiner]

Avanti! osallistuu taloustalkoisiin – miten soi leikattu Finlandia? Rahakonsertti 4.10.

Avanti! Photo: Marco Borggreve

Avanti! Photo: Marco Borggreve

avantilogosmall.105743

Raha ei tee onnelliseksi, mutta Avantin Rahakonsertti tekee! Talous opettaa taidetta tekemään oikeita ratkaisuja, eikä Avantissa aikailla. Konsertin sävellyksiä höylätään, leikataan ja sopeutetaan, sillä kaiken voi tehdä halvemmalla ja tehokkaammin. Säästötoimia kokeillaan Sibeliuksen Andante festivoon, Karelia-sarjan Alla Marciaan ja Finlandiaan. Avanti! esittää myös oman improvisoidun näkemyksensä hallituksen tulevaisuuden visiosta “Suomi 2025 – Yhdessä rakennettu”.

“Taloudessa eletään kovia aikoja. Taiteeseen tehokkuusajattelu ja tuottavuuden kasvattaminen sopivat kuitenkin huonosti. Mitä konkreettisesti tarkoitetaan, kun taiteen kohdalla sanotaan, että pitää tehdä enemmän vähemmällä? Ideana ei nyt ole valittaa ja vinkua lisää rahaa. Vältämme ryppyotsaisuutta vaikka aihe on vakava. Näytämme  musiikin avulla leikkausten, höyläysten ja rajujen sopeutusten seurauksia”, sanoo Avantin taiteellinen johtaja Kari Kriikku.

Taloustalkoissa ovat mukana mm. Avanti!, Jaakko Kuusisto, Essi Luttinen, Jonathan Roozeman, Otaniemen kaiku ja Kaisaniemen ala-asteen musiikkiluokkien kuoro. Suomalaisia opastavat kaidalle tielle Jean Sibelius, Johann Strauss jr., Anton Webern, Morton Feldman, Hans Eisler sekä wanhat koululaulut. Ensiesityksenä Suomessa Jay Schwartzin Music for Orchestra 3.

Tarjolla ei ole vain musiikillista vyönkiristystä, vaan tähtäimessä on jatkuva kasvu ja kestävä kehitys.

**
Rahakonsertti 4.10. klo 19
Vanha Ylioppilastalo (Mannerheimintie 3, 00100 Helsinki)
Liput 30 / 20 €
Lippupiste, www.lippu.fi, puh. 0600 900 900

**

Rahakonsertin ohjelma:

Hans Eisler: There’s Nothing Quite Like Money

Jean Sibeliuksen teokset leikattu virkamiestyönä, juustohöylättynä sekä rajusti sopeutettuna: Andante festive / Alla marcia Karelia-sarjasta / Finlandia

Anton Webern: 3 kappaletta sellolle ja pianolle op 11
Ludwig van Beethoven: Turkkilainen marssi
Johann Strauss jr. (sov. Anton Webern): Aarrevalssi

Ludwig van Beethoven: Ateenan rauniot -alkusoitto
Frank Loesser: Brotherhood of Man, musikaalista How to succeed in business without really trying.

Reippaita koululauluja: Koululaisen marssilaulu / Suksimiesten laulu / Eespäin joukko nuorien
”Suomi 2025 yhdessä rakennettu” Suomen tulevaisuuden visio, improvisaatio valtioneuvoston tekstistä

Jay Schwartz: Music for Orchestra III

Avanti! kamariorkesteri
Jaakko Kuusisto, kapellimestari
Pasi Heikura, juontaja
Essi Luttinen, laulu
Joonathan Roozeman, sello
Kampayhtye
Otaniemen Kaiku, johtaa Tapani Länsiö
Kaisaniemen ala-asteen kuoro, johtaa Kirsi Pettinen
Ohjelman suunnittelu Kari Kriikku ja Antti Häyrynen

Sibelius-viulukilpailun osallistujat julki

11. Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu kutsuu 45 viulistia 13 maasta kilpailemaan Helsinkiin.

Tänä vuonna Sibelius-viulukilpailuun oli ennätysmäärä hakijoita: 234 viulistia 29 maasta. Esikarsintaraati on valinnut seuraavat 45 viulistia kilpailuun (nimet aakkosjärjestyksessä):

  • Naoka Aoki (f), Iso-Britannia
  • Wonhee Bae (f), Saksa
  • Hannah Soojin Cho (f), Yhdysvallat
  • Sarah Christian (f), Saksa
  • Sara Etelävuori (f), Suomi
  • Marina Grauman (f), Saksa
  • Anna Göckel (f), Ranska
  • Yoo Na Ha (f), Ranska
  • Esther Hwang (f), Kanada
  • Mayumi Kanagawa (f), Saksa
  • Bomsori Kim (f), Yhdysvallat
  • Jeein Kim (f), Etelä-Korea
  • Da Kyung Kwak (f), Yhdysvallat
  • Stepan Lavrov (m), Puola
  • Christel Lee (f), Saksa
  • Kerson Leong (m), Kanada
  • Zeyu Victor Li (m), Yhdysvallat
  • Richard Lin (m), Taiwan
  • Tikhon Lukiyanenko (m), Venäjä
  • Kyung Ji Min (f), Yhdysvallat
  • Rustem Monasypov (m), Sveitsi
  • Yasuka Morizono (f), Saksa
  • Katerina Nazarova (f), Iso-Britannia
  • Seiji Okamoto (m), Japani
  • Taejun Park (m), Saksa
  • Pekko Pulakka (m), Suomi
  • Fedor Rudin (m), Saksa
  • Anna Savkina (f), Venäjä
  • Lev Solodovnikov (m), Venäjä
  • Friederike Starkloff (f), Saksa
  • Elly Suh (f), Yhdysvallat
  • Ryosuke Suho (m), Japani
  • Mai Suzuki (f), Itävalta
  • Elena Tarosyan (f), Venäjä
  • Stephen Tavani (m), Yhdysvallat
  • Diana Tishchenko (f), Saksa
  • Emmanuel Tjeknavorian (m), Itävalta
  • Kasmir Uusitupa (m), Suomi
  • Juho Valtonen (m), Suomi
  • Xiao Wang (m), Yhdysvallat
  • Jungyoon Yang (f), Itävalta
  • Minami Yoshida (f), Japani
  • Laura Zarina (f), Saksa
  • Eva Zavaro (f), Ranska
  • Nancy Zhou (f), Yhdysvallat

Välierässä on pakollisena kappaleena yksi Sibeliuksen syntymäkaupunki-säätiön järjestämän Sibelius-sävellyskilpailun viulusarjan kolmesta parhaasta teoksesta. Finaaliin päässeet kuusi kilpailijaa soittavat kukin kaksi viulukonserttoa, joista toinen on Sibeliuksen rakastettu konsertto.

Suomen suurin kansainvälinen klassisen musiikin kilpailu, Sibelius-viulukilpailu käydään 22.11.- 3.12.2015. Joka viides vuosi järjestettävä Jean Sibelius -viulukilpailu on maailman merkittävimpiä musiikkikilpailuja. Se perustettiin vuonna 1965 Sibeliuksen syntymän 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Kilpailun järjestävät yhteistyössä Sibelius-seura ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. Yleisradio lähettää viulukilpailun kokonaisuudessaan radiossa, verkossa sekä loppukilpailun televisiossa. Lipunmyynti kilpailun tapahtumiin Lippupalvelussa.

http://www.sibeliuscompetition.fi
https://www.facebook.com/sibeliuscompetition
Twitter: #sibeliusviolin

Haastattelu: Suomalaiset uudelleenradikalisoidun Wagnerin tekijöinä

Mika Vainio 1 Mika Vainio 1

Mika1

Mika Kares. Kuva (c) Saara Salmi.

Mika Vainio. Kuva (c) Josephine Michel.

Mika Vainio. Kuva (c) Josephine Michel.

Monitaidefestivaali Ruhrtriennalen (14.8.-26.9.) musiikkiohjelma on pyörryttävää luettavaa. Philippe Herreweghe ja Collegium Vocale Gent teatteriesityksessä, joka yhdistää Pier Paolo Pasolinin Accattonen Bachin kantaatteihin! Videoteokseen liitetty Haydnin Schöpfung gentiläisten laulamana, mutta tällä kertaa René Jacobsin johdolla! Pienissä ryhmissä läpivaellettava, installaatioksi muutettu Monteverdin Orfeo! Klangforum Wien! Ensemble Modern, Ingo Metzmacher sekä Luigi Nonon ooppera Prometeo! Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Wagnerin Rheingold, jossa soittaa Teodor Currentzisin komeettaorkesteri MusicAeterna, jossa Wotanina debytoi Mika Kares, ja johon uutta elektronista musiikkia tekee Mika Vainio!

Gerard Mortierin vuonna 2002 perustaman vuotuisen festivaalin keskiössä on alusta asti ollut teatteri ja musiikkiteatteri, ja vierailuja ovat tehneet näyttämötaiteen huippunimet Patrice Chéreau’sta Pina Bauschiin ja Robert Wilsoniin. Vuosiksi 2015-2017 tapahtuman taiteelliseksi johtajaksi valittu hollantilainen Johan Simons on hänkin taustaltaan ohjaaja, aivan kuten neljä edeltäjäänsä. Johtovastuun lisäksi Simons ohjaa ensimmäisellä festivaalillaan Rheingoldin ja Accattonen esitykset sekä vetää muun muassa taiteilijoita ja yleisöä yhteen kutsuvia ”salonkeja” ja musiikkikriitikko Alex Rossin kirjan The Rest Is Noise livemusiikilla säestettyä lukupiiriä.

Ruhrtriennalen keskeisenä tapahtumapaikkana ovat tehdashallit. Hiili- ja terästeollisuus on jättänyt peruuttamattoman jälkensä Ruhrin alueen maisemaan, mutta teollisuuden rakennemuutokset ovat sittemmin luoneet tarpeen ja mahdollisuuden tyhjentyneiden tuotantolaitosten uusiokäytölle. Wagnerin Rheingold kuullaan festivaalin päähallissa Jahrhunderthallissa, Bochumissa, ja se jatkaa Mortierin ideoimaa Kreation-sarjaa, jossa taiteenlajien rajoja ylitetään suuren luokan tuotannoissa.

Mutta miten elektroninen musiikki yhdistetään Wagneriin? Kuuleeko yleisö orkesteria tai laulajia erilaisten suotimien muokkaamana? Paukkuvatko Nibelheimin alasimet sähköisinä? Festivaali jättää Mika Vainion osuuden tiedotuksessaan pitkään salamyhkäiseksi, kunnes vähän ennen ensi-iltaa internetsivuille ilmestyy kuuluisaa Es-duuria maisteleva näyte ”kuunneltavaksi matkalla tapahtumapaikalle”.

Vainio tarkentaa osuuttaan sähköpostitse: ”Musiikkini soi tehdas- eli konserttisalissa oopperaa ennen ja sen jälkeen. Osani itse oopperassa on vähäinen. Soitan mukana alkusoitossa ja tuotan lisäksi muutamia soundeja oopperan aikana.” Livenä soittamansa materiaalin nykyään Berliinissä asuva artisti on työstänyt paikan päällä Bochumissa – ennen ja jälkeen esityksen soivan musiikin hän valmisti kevään aikana. ”Instrumentteina minulla on mukana sampleri ja sekvensseri, analoginen syntetisaattori sekä efektilaitteita. Soitan ja prosessoin materiaalia myös aiemmin studiossa valmistamaltani cd-levyltä. Toisen ja kolmannen kohtauksen välillä soitan näyttelijä Stefan Hunsteinin esittämässä tekstiosuudessa, ja silloin prosessoin myös hänen ääntään.”

Sekä omalla nimellään, useilla pseudonyymeilla että yhteistyönä äänitteitä julkaissut Vainio on yksi tunnetuimmista suomalaisista elektronisen musiikin artisteista. Muusikon tuotantoon mahtuu monenlaista ilmaisua aina Ilpo Väisäsen kanssa muodostetun Pan Sonic-duon 1990-luvun riisutusta soinnista sooloprojekti Ø:n eteerisen hienovaraiseen uusimpaan materiaaliin ja Joachim Nordwallin kanssa toteutettuun metalli- ja metallimusiikkisointeja hyödyntävään Monstranceen asti. Ruhrtriennalella Vainio esiintyy myös sellisti Arne Deforcen kanssa Essenissä, jossa kaksikko soittaa materiaalia viime vuonna ilmestyneeltä albumiltaan Hephaestus.

Vaikka kokeellisen elektronisen populaarimusiikin ja elektroakustisen taidemusiikin yläkäsitteiden alle liitettävän musiikin välillä voi ja täytyy tehdä rajanvetoja eri tyylisuuntausten ja toisaalta institutionaalisten kytkösten – musiikin käyttötarkoitusten – vuoksi, laajasti tarkasteltuna rajaviiva on veteen piirretty. ”Kai lokerointi jotenkin auttaa hahmottamaan musiikin olemusta”, Vainio toteaa. ”On kylläkin melko ankeaa, että jotkut edelleen ymmärtävät minut teknomuusikkona. Tekno on musiikinlaji, josta olin kiinnostunut vuosina 1989–1995.”

Aiemmin Vainio on kertonut kuuntelevansa klassista musiikkia laajasti Sainte Colombesta Toru Takemitsuun, mutta hän toteaa kuitenkin tuntevansa oopperaa melko vähän. Aloitteen osallistumisesta Rheingoldiin tekivät Teodor Currentzis sekä festivaalin dramaturgi ja sen populaarimusiikkiohjelman kuraattori Tobias Staab. ”He ovat tunteneet musiikkiani jo pidemmän aikaa. Tapasin Teodorin Berliinissä talvella. Simonsin tapasin ensi kertaa vasta nyt täällä Bochumissa.”

Myös Mika Kareksen reitti produktioon on kulkenut Currentzisin kautta. 36-vuotias suomalaisbasso lauloi syksyllä 2014 MusicAeternan kotikentällä Permin oopperatalossa Don Giovannin Commendatorena ja osallistui myös teoksen äänityksiin. Sony Classicalin julkaisun piti ilmestyä kuluvan syksyn aikana, mutta nyt Kares kertoo kenraaliharjoitusta edeltävänä päivänä puhelimitse hieman yllättäviä uutisia: ”Teodor kävi äänitettyä materiaalia läpi Ranskassa Sonyn kanssa, minkä jälkeen hän totesi, että miehitykseen on tehtävä muutoksia.” Uusi nelipäiväinen levytyssessio saatiin järjestettyä marraskuun lopulle.

Kares on laulanut Rheingoldin bassorooleja Fasoltia ja Fafneria esimerkiksi Valenciassa ja Metropolitanin cover-solistina, mutta laulajan hyppäys Wotanin saappaisiin ei ole mikään itsestäänselvyys. Kyseessä on paitsi selkeä bassobaritonin rooli, myös yksi vaativimmista perusohjelmistoon kuuluvista tehtävistä. ”Teodor halusi nimenomaan minut rooliin alusta alkaen, ja produktiota on rakennettu paljon ympärilleni. Se tuntuu hyvältä ja on hieno mahdollisuus, mutta toisaalta myös kova paikka”.

Miettiessään rooliin ryhtymistä Kares halusi ensin nähdä, kuinka Lohengrinin Henrik Linnustajan osa sopisi hänelle. Tähän tarjoutui tilaisuus Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2013, ja tulevaisuudessa Kares laulaa Heinrichina myös Brysselin La Monnaiessa. ”Heinrichin ja Wotanin rooleissa on oikeastaan melko samanlainen tessitura, ja tiettyjen ylä-äänten pitää vain tulla. Roolien laulaminen vaatii, että ääni istuu sekä ylhäältä että alhaalta.”

Ruhrtriennalen Rheingold on Currentzisin ensimmäinen Wagner-produktio. Kreikkalaiskapellimestari ja hänen orkesterinsa ovat nyt kuumaa valuuttaa, johon Helsingin juhlaviikkojen yleisökin sai helmikuussa unohtumattoman kosketuksen. Currentzis on neuvotellut MusicAeternalle ja samannimiselle kuorolle Permiin sopimuksen, joka mahdollistaa paitsi talossa tehtävien tuotantojen huolellisen valmistelun, myös vierailukonsertit kauden aikana ja pidemmät festivaalivierailut kesäisin. Tänä kesänä Ruhrtriennalen lisäksi vuorossa oli Aix-en-Provencen festivaali, jonne matkasivat maestro ja kuorolaiset. Ääniterintamallakin tapahtuu jatkuvasti: pian ilmestyy orkesterin tulkinta Stravinskyn Kevätuhrista, Les Nocesin levytys seuraa perässä ja haastatteluissa Currentzis on puhunut myös Beethovenin sekä Mahlerin sinfonioiden levyttämisestä.

Ensisijaisesti kapellimestari tunnetaan edelleen klassismin ja barokin ajan musiikin tulkinnoistaan. ”Kyllähän vanhan musiikin alalla profiloituneet maestrot ovat viime aikoina tehneet Wagneria, kuten Thomas Hengelbrock Bayreuthissa ja Marc Minkowski, jonka Lentävän hollantilaisen levytysdebyytissä olin mukana”, Kares toteaa ja naurahtaa perään: ”Ehkä minusta on tullut vähän tällainen debyyttien erikoismies.”

Julkisuudessa Currentzisista ja permiläisorkesterista on muotoutunut kuva mystisenä meditaatioyhteisönä, jonka toiminta Siperian perukoilla eroaa siististä sisätyöstä tavallisen orkesterin soittajana kuin yö päivästä. Mutta mikä on totuus? ”Permissä käynti on kyllä aivan oma juttunsa. Siellä saatetaan levyttää keskellä yötä, pysähtyä välillä pitkäksi aikaa ihan vain kuuntelemaan virettä, ottaa jossain kohtaa vodkasnapsia ja palata jälleen töihin. Minä olen tarpeeksi hullu siihen hommaan. Ja jos kaiken tekisi aina saman kaavan mukaan, samalla rahalla ja samojen ihmisten kanssa, niin kyllä siihen tylsistyykin.”

”Bochumiin tullessani tiesin jo mitä odottaa, koska olen ollut Permissä. Teodorin kanssa musiikin tekemisessä on aina poikkeuksellista raikkautta ja uutta suuntaa. Asioita ei tehdä pelkästään mahdollisimman hyvin, vaan myös eri tavalla.” Uuden suunnan hakemiselle on ollut Saksassakin runsaasti aikaa. Kares aloitti työt paikan päällä heinäkuun puolivälissä, ja elokuun lopulla orkesterin saapuessa kaupunkiin harjoitukset siirtyivät Jahrhunderthalleen. ”Siellä teimme aika paljon töitä ajoituksen kanssa. Tila on niin suuri, että sekä orkesterilla että laulajilla on käytössä mikrofonivahvistus – niin sanottu liukuva etäisyystasoitin, joka auttaa pitämään balanssin. Etäisyys laulajiin muodostuu sen verran suureksi, että myös orkesteri ja kapellimestari tarvitsevat vahvistusta kuullakseen meitä.”

Mika Kares (ensim. oikealta) Jahrhunderthallen näyttämöllä. Kuva (c) JU/Ruhrtriennale 2015.

Mika Kares (ensimmäinen oikealta) Jahrhunderthallen näyttämöllä. Kuva (c) JU/Ruhrtriennale 2015.

Kares luonnehtii harjoitusperiodia hyvin intensiiviseksi ja toteaa, että tehdasrakennuksista on tullut kuin toinen koti. ”Sellaisten suurten persoonien kuin Teodorin ja Johan Simonsin kanssa työskentelymetodina on carpe diem. Päiväohjelmiin saattaa tulla päivityksiä vielä varttia vaille puolenyön, ja vaikka aikatauluissa lukisi jotain muuta, harjoituksia jatketaan niin pitkään kuin tarvitsee. Toisaalta harjoituksia ei myöskään ole pitkitetty, jos harjoiteltavaa ei ole enää ollut.”

Simonsin ohjauksen on ennakkoon kerrottu tavoittelevan muun muassa nuoren Wagnerin vasemmistovallankumouksellisen ajattelun ilmentämistä. Kyse on kapitalisminvastaisen sanoman elvyttämisestä! Partituurin rikkomisesta uudenlaisessa musiikillisessa reflektiotilassa! Ja Ruhrin alueen tarinasta – teollistumisesta, työväenluokasta sekä kapitalismin vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Monien nykyisissä Wagner-ohjauksissa karsastamia natsiviittauksiakin saattaa olla luvassa. Kares nimittäin kertoo, että Rheingoldin harjoitusperiodi aloitettiin katsomalla Luchino Viscontin elokuva Kadotetut (wagneriaaniselta alkuperäisnimeltään La caduta degli dei), ja että ohjauksessa sovitetaan sen kohtauksia. Viscontin elokuva kuvaa saksalaisen metalliteollisuussuvun yhteistyötä kansallissosialistien kanssa. ”Se alkaa kohtauksella, jossa palvelija pesee isäntänsä. Näin myös me aloitamme lavalla: riisuutumalla, peseytymällä ja pukeutumalla uudelleen.”

Viscontin elokuvan käyttö on mielenkiintoista myös siksi, että Simons on jo aiemmin ohjannut siitä menestyneen näyttämöversion yhdessä säveltäjä-ohjaaja Paul Koekin kanssa. Tämä ZT Hollandia-teatterin tuotanto nähtiin muun muassa Salzburgin musiikkijuhlilla vuonna 2001. Rheingold puolestaan muistuttaa lähtökohdiltaan Simonsin Ruhrtriennalelle vuonna 2002 Koekin ja Mortierin kanssa toteuttamaa Kreation-sarjan teosta Sentimenti. Siinä musiikkina kuultiin katkelmia Verdin oopperoista, ja Rheingoldin tapaan esityksellä pyrittiin myös heijastamaan alueen historiaa: tekstinä oli Ralf Rothmannin ruhrilaista työväenluokkaa tarkasteleva romaani Milch und Kohle.

Rheingoldin ohjaus on hyvin fyysinen ja liikunnallinen, mistä pidän”, Kares kertoo. ”Tavanomaiseen Wagneriin verrattuna kyse on varsin riisutusta ilmaisusta. Suuren keihään sijaan Wotanilla – bisnesmiehellä – on valtansa merkkinä kultainen kynä.” Simonsin vahva teatteriosaaminen tuntuu työotteessa. ”Näyttelijäntyöhön on kiinnitetty paljon huomiota. Normaalisti ohjaajat myös tekevät paljon töitä luontevien, staattisten lauluasentojen kanssa, mutta Simons on ottanut erilaisen lähestymistavan ja pyytänyt laulajilta kaikkein hulluimpia mahdollisia asentoehdotuksia. Jos vaan mahdollista, niin lauletaan pää kainalossa ja kattoa kohden.”

Jahrhunderthallissa esitys toteutetaan kolmella eri näyttämötasolla: lavalla, jolla orkesteri soittaa, alatasolla lavan edessä sekä sen takana ylhäällä, missä Valhalla häämöttää koruttomana, valkoisena fasadina. Robustissa teollisuushallissa raja lavastetun ja lavastamattoman tilan välillä kuitenkin hälvenee. ”Tila on sikäli poikkeuksellinen, että se ihan huokuu Nibelheimin takomisen miljöötä. Halliin tullessa tuntuu, että voi eläytyä siihen, miten tavallinen työpäivä metallinsulattamossa olisi alkanut.”

Kareksen työpäivät kuluvat yhä tiivistyvällä tahdilla kansainvälisillä näyttämöillä, mutta vielä tällä hetkellä kalenteriin mahtuu myös kahden musiikkitapahtuman luotsaaminen kotimaassa. Elokuun alussa hän toimi ensimmäistä kertaa Rauma Festivon taiteellisena johtajana, ja touko-kesäkuun vaihteessa ohjelmassa oli nyt toisen kerran järjestetty Eurajoki Bel Canto. Viimeksi mainitun tapahtuman ohjelman ovat muodostaneet suomalaisten huippujen ja nuorten laulajien konsertit sekä mestarikurssit.

”Eurajoen taustalla on se, että tulin miettineeksi, että vaikka itse nuorempana sainkin tukea tietyiltä henkilöiltä, huippulaulajat jäivät etäisiksi. Yksittäisen mielipiteen kertominen tekemisestä ei riitä”, Kares sanoo. ”Ennen kaikkea toiminnassa on kyse nuorten laulajien mentoroinnista, sitten toki laulutunneista, mutta myös eräänlaisesta uravalmennuksesta. Minulla on viimeinen tieto siitä, mitä maailman turuilla ja toreilla tapahtuu, ja vaikka jokaisen pitää laulajana raivata oma tiensä, jaetut kokemukset ovat hyvin tärkeitä.” Eurajoen mestarikurssien osallistujiin on kuulunut kilpailumenestyjiä kuten baritoni Aarne Pelkonen sekä viimeisimpinä Merikanto-kilpailun ja Timo Mustakallio-kilpailun voittajat sopraano Hanna-Kaisa Nyrönen ja basso Markus Suihkonen.

Ruhrtriennalen Rheingoldiin latautuu paljon odotuksia. ”Onhan produktio uudenlainen, ja aina kun Wagneria esittää Saksassa, niin ollaan koskettamassa jotain pyhää. Saa nähdä, millaisia buuauksia ehkä aluksi saamme.” Vaikka ylijumalapestin vastaanottaminen ei ollut sormia napsauttamalla syntynyt päätös, Kares näkee sen oikeana. ”Rooli tuntuu nyt omalta. Taiteilijana en kuitenkaan halua nähdä itseäni tarkasteltavan vain jonkinlaisessa suomalaisbassojen jatkumossa, jossa minulla on laulussani yhtä piirrettä Talvelalta, toista Borgilta ja kolmatta Ryhäseltä. Näidenkin kolmen ja jokaisen muun laulajan kohdalla oleellista on ymmärtää, että ilmaisu tapahtuu tässä ja nyt, esityksessä eikä traditiossa. Tämän tavoittamiseen työskentely Teodorin kanssa antaa erityisen mahdollisuuden.”

Justus Pitkänen

Rheingold sai ensi-iltansa Ruhrtriennalella lauantaina 12.9. Amfion on paikalla perjantain 18.9. esityksessä.

Arvio: Suurenmoista Mozartia, järisyttävää Bruckneria

Daniel Harding, solisti Kristian Bezuidenhout ja orkesteri Mozartin 18. pianokonserton suurenmoisen esityksen jälkeen

Daniel Harding, solisti Kristian Bezuidenhout ja orkesteri Mozartin 18. pianokonserton suurenmoisen esityksen jälkeen

Daniel Harding hioo Brucknerin viidennen  yksityiskohtia Concertgebouw'n kanssa iltapäivän harjoituksissa Musiikkitalossa

Daniel Harding hioo Brucknerin viidennen yksityiskohtia Concertgebouw’n kanssa iltapäivän harjoituksissa Musiikkitalossa

Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri teki sunnuntai-iltana järisyttävän paluun Musiikkitaloon. Kaksi vuotta sitten orkesteri vieraili Juhlaviikoilla itäeurooppalaisella ohjelmistolla. Tällä kertaa brittikapellimestari Daniel Harding (s. 1975) ja orkesteri rakensivat illan kahden itävaltalaismestarin, Wolfgang Amadeus Mozartin (1765-1791) ja Anton Brucknerin (1824-1896) teoksista.

Mozartin 18. pianokonserttoa (K. 456, 1784) ja Brucknerin viidettä sinfoniaa (1875-76, uudistettu 1878) yhdistää niin b-duuri-pääsävellaji kuin hämmästyttävä melodinen, harmoninen ja rakenteellinen keksintäkin.

Konserton solistina esiintyi eteläafrikkalaissyntyinen Kristian Bezuidenhout (s. 1979), joka on tunnettu erityisesti fortepianistina. Helsingin konsertin hän soitti kuitenkin Musiikkitalon Steinwaylla, koska fortepianon ja nykyinstrumentein soittavan orkesterin balansoiminen olisi ollut varsin ongelmallista.

Huolimatta instrumenttivalinnasta Bezuidenhoutin soitto oli tulvillaan periodimusioinnin hyveitä, ilmeikkyyttä, väriä ja karakteria. Concertgebouw’lla puolestaan on takanaan vahva Mozart-traditio yhteistyöstä monien periosoiton ammattilaisten, kuten Nikolaus Harnoncourtin, sir John Eliot Gardinerin ja Giovanni Antoninin kanssa. Tätä perinnettä Harding hyödynsi taitavasti ja oivaltavasti, joten solistin, kapellimestarin ja orkesterin yhteistyöstä muodostui mitä nautittavin kokonaisuus.

Konserton ensimmäisessä, Allegro vivace -osassa kuulija sai nauttia Mozartin loputtomasta kekseliäisyydestä täysin siemauksin. Oli suoranainen ilo heittäytyä musiikkiin, jossa Mozart kaiklla neroudellaan punoo alun fanfaarimaista staccato-aihetta mitä taidokkaimmin musiikin alati vaihtelevaan kudokseen.

Andantessa sukellettiin syvälle g-molliin, tuohon sävellajeista traagisimpaan. Bezuidenhout tarttui musiikin draamaan oivaltavasti, tuoden hienoisimmatkin tunnesävyt esiin erinomaisella herkkyydellä. Harding ja orkesteri hengittivät saumattomasti solistin mukana ihailtavasti karakterisoiden.

Allegro vivace -finaali oli yksinkertaisesti nautinnollista kuultavaa. Harvoin saa nauttia näin suvereenista ja vapautuneesta Mozart-soitosta.

Väliajan jälkeen oli luvassa Brucknerin viides sinfonia. Mahlerin ohella tämä musiikki on Concertgebouw’n ominta ohjelmistoa yltäen aina Eduard van Beinumin ja Willem Mengelbergin ylikapellimestarivuosiin saakka. Bernard Haitink ja Riccardo Chailly levyttivät kaikki Brucknerin sinfoniat orkesterin kanssa, ja Mariss Jansonsin aikana säveltäjän teokset ovat olleet vahvasti mukana. Nikolaus Harnoncourtin jäähyväiskonserttien ohjelmassa syksyllä 2013 oli juuri viides sinfonia. Hardingilla oli täten käytössään ihanteellinen Bruckner-instrumentti.

Jo iltapäivän harjoituksissa kävi ilmi, että Hardingilla on oma, vahva näkemyksensä Brucknerista. Vaikka kapellimestari ja orkesteri keskittyivät hiomaan viimeisiä detaljeja, oli musiikissa aistittavissa ainutlaatuista uhmakkuutta. Tämä viritti odotukset harvinaisen korkealle. Ja näihin odotuksiin Harding ja orkesteri vastasivat moninkertaisesti!

Ensimmäisen osan avaava johdanto käynnistyi matalien jousten ilmeikkäillä pizzicatoilla, joihin alttoviulut, kakkosviulut ja lopulta ykköset liittyivät sisäistä lämpöä hehkuen vaieten hetkeksi hiljaisuuteen. Sitten soivan tilan valtasi vaskien upeasti jylisevä pääaihe, sinfonian rakenteellinen ydin.

Avausosa on täynnä Brucknerin huikeaa keksintää. Musiikki on harmonisesti monitulkintaista kiitäen alun b-duurista mitä mielikuvituksellisimpiin sävellajivalintoihin palaten vasta aivan osan lopulla pääsävellajiin. Hardingin tempovalinnat olivat ripeitä ja niin lukuisten soolojen kuin järisyttävien tutti-jaksojenkin karakterisointi oli aivan ihastuttavaa.

Hardingin Bruckner on rajua, elävää musiikkia! Rakenteen selkeydestä hän ei tingi, mutta Harding välttää oivallisesti sitä monumentaalisuutta, joka usein korostuu turhan paljon Bruckner-kapellimestareilla.

Adagiossa Hardingin tempovalinta oli Harnoncourtin tapaan ripeähkö. Tämä tuo musiikkiin elävyyttä ja vahvistaa osan jännitettä. Brucknerin tiiviistä alkumateriaalista rakentama musiikki kurottaa kiehtovasti moniin suuntiin. Osan huipennuksessa Bruckner siteeraa tunnetusti Mozartin Requiemin ”Qua resurget ex favilla. Judicandus homo reus” -aihetta järisyttävällä tavalla. Musiikkitalossa tuo vaskien aihe painui kuulijan sydämeen kerrassaan ainutlaatuisella intensiteetiillä.

Kerrassaan mielenkiintoinen hetki on kuultavissa myös adagion tahdeissa 139-147, joiden puupuhallinaiheet ja patarummun kumina tuovat elävästi mieleen Sibeliuksen, joka kuuli teoksen opiskeluaikoinaan Wienissä vaikuttuen siitä syvästi.

Scherzosta Harding ja orkesteri rakensivat vimmaisen tanssin, jonka jousisoitossa oli ihailtavaa karheutta ja voimaa puhtaudesta hetkeksikään tinkimättä. Uskomattoman kaunista trioa seuranneeseen scherzon kertaukseen Harding loi kiehtovia vivahde-eroja. Osan päätöksessä oli mahtavaa demonisuutta.

Jos sinfonian kolme ensimmäistä osaa olivatkin jo henkeäsalpaavia, finaalin valtava energia ja vimma olivat uskomatonta kuultavaa.

Avauksessa musiikki palaa ensimmäiseen osaan aiheisiin, mutta muistumat keskeytyvät klarinetin vaativaan, ensimmäisen osan materiaalista johdettuun aiheeseen, joka sytyttää villin fuugan, yhden sinfoniakirjallisuuden hurjimmista seikkailuista. Bruckner nivoo toistuvasti fuugaansa katkelmia sinfonian aiemmista aiheista mitä yllättävimmillä tavoilla. On huikeaa huomata, kuinka paljon musiikillista materiaalia säveltäjä on johtanut sinfonian alkufanfaarista.

”On käsittämätöntä, kuinka ihmismieli kykenee rakentamaan jotain tällaista”, Harding kuvaili Brucknerin keksintää lauantaisessa puhelinkeskustelussamme.

Hardingin ja Concertgebouw’n huikea sinfoninen matka kohosi unohtumattomaan huipennukseensa finaalin lopun trumpettien, pasuunoiden ja tuuban koraaliteeman sekä käyrätorvien avausaiheesta johdetun muunnelman vuoropuhelussa, jota seurasi loppuakordien musertava voima.

Valtavan tunnekuohun tyyntyessä kuulijan mielen valtasi suunnaton ilo Concertgebouw’n yhteissoiton puhtaudesta ja saumattomuudesta, lukemattomista virtuoosisista puhaltajien sooloista, ilmeikkäästä jousisoundista sekä patarumpujen täydellisestä panoksesta.

Hardingin hurja Bruckner-visio synnytti lumouksen, jota ei särjetty turhilla ylimääräisillä. Tässä musiikissa oli koko maailma.

Jari Kallio

Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri / Daniel Harding, kapellimestari / Kristian Bezuidenhout, piano
Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo, sunnuntai 30.8.2015 klo 19.00