Author Archives: Paul

Stefan Dohr, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot Richard Ayresin NONcerton surrealismin parissa.

Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen myöhäisillan konsertit ovat kiehtova konsepti. Niissä orkesteria kuullaan pienempinä kokoonpanoina usein nykymusiikkiyhtyeiden repertoaaria muistuttavien ohjelmistojen parissa.

Lauantain myöhäisilta käynnistyi oivallisesti Darius Milhaudin (1892-1974) jatsahtavalla luomiskertomuksella La Création du Monde, Op. 81 (1823) Afrikkalaisia luomismyyttejä peilaava pienoisbaletti syntyi Milhaudin Yhdysvaltain-matkan jälkeen. Säveltäjä oli vaikuttunut amerikkalaisesta jazzista ja päätti sulauttaa sen elementtejä, monen aikalaisensa tavoin, omaan musiikkiinsa.

Milhaudin luomiskertomus on melkoisen erilainen musiikillinen kertomus kuin vaikkapa Haydnin suuri oratorio Luominen. Silti näilläkin teoksilla on temaattisia yhteyksiä kaaoksen ja järjestyksen kuvauksissaan sekä luomistapahtuman vaiheittaisessa etenemisessä, vaikka musiikillisesti Milhaud ja Haydn toisistaan kaukana ovatkin.

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot heittäytyivät Milhaudin jazzmyytin maailmaan riemastuttavasti. Kuvaelmasta ja tunnelmasta toiseen siirryttiin ketterästi ja pieni orkesteri soi mitä hienoimmin.

On tunnustettava, että Richard Ayres (s. 1965) oli minulle ennen tätä konserttia jokseenkin tuntematon nimi. Brittisyntyinen, sittemmin Alankomaihin kotiutunut säveltäjä on opiskellut mm. Morton Feldmanin ja Louis Andriessenin johdolla. Vaikka musiikin pinnalta sitä ei aina kovin helposti huomaa, on opettajien ajatusmaailma saanut Ayresin epäkonventionaalisessa musiikillisessa ajattelussa kasvupohjaa.

Ayres tunnetaan erityisesti konserttoperinnettä ravistelevien NONcerto -teosten sarjastaan, josta Philharmoniessa kuultiin NONcerto käyrätorvelle ja kamariorkesterille (2002). Solistina kuultiin Berliinin filharmonikoiden käyrätorvien äänenjohtajaa Stefan Dohria, joka heittäytyi Ayresin teokseen niin musiikillisesti kuin atleettisestikin.

Yksi NONcerton olennaisia ulottuvuuksia on solistin lavaesiintyminen. Ensimmäisessä osassa hänen tulee vuorotella itsensä kanssa paitsi musiikillisten repliikkien muodossa, myös vaihtamalla kuuluvasti tömistäen paikkaa lavan reunoissa olevien korokkeiden välillä alati kiihtyvään tahtiin. Toisessa osassa solistin tulee astua näyttömölle pystytetystä ovesta esittämään soolo-osuutensa. Näiden päätyttyä hänen tulee palata aina oven taakse.

Orkesterin kudos ja soolo-osuus ovat monesti aivan eri maailmoista. Solistilla on soitettavanaan käyrätorven konventioita monesti ironisoiva osuus, kun taas orkesteriosuus hyödyntää oivallisesti monia minimalistisia kliseitä. Teoksen surrealismi tuo mieleen myös David del Tredicin Liisa Ihmemaassa -sävellykset.

Sir Simon ja orkesteri tulkitsivat Ayresin värikkään, hyperaktiivisen ja rytmisesti välillä hyvinkin haastavan partituurin hienosti. Stefan Dohr oli soolo-osuuden parissa ilmiömäinen. Paikalla ollut säveltäjä oli silminnähden tyytyväinen.

Myöhäisillan huipennuksena kuultiin Igor Stravinskyn (1882-1971) nerokas kamarikonsertto Dumbarton Oaks (1937-38). Bachin Brandenburgilaisista konsertoista innoituksensa saanut teos on Stravinskyn keskikauden teoksista yksi välittömimmin ihastuttavista luomuksista. Siinä, kuten säveltäjän niin monissa muissakin teoksissa on äärettömän kiinnostavaa, kuinka Stravinsky kuulostaakin aina niin erehtymättömän omaleimaiselta, vaikka lähtöasetelma olisi millainen tahansa. Bach-tematiikan ilmeisyydestä huolimatta tämä musiikki on sataprosenttista, jäljittelemätöntä Stravinskya.

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat Stravinskyn musiikissa täysin kotonaan tarjoten ilahduttavan päätöksen hauskalle myöhäisillalle Philharmoniessa.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Stefan Dohr, käyrätorvi

Darius Milhaud: La Création du Monde, Op. 81
Richard Ayres: NONcerto käyrätorvelle ja kamariorkesterille
Igor Stravinsky: Dumbarton Oaks – Konsertto kamariorkesterille Es-duuri

Berliinin radiokuoro ja Sir Simon Rattle Poulencin Figure humainen tulkkeina. Kuva Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro huikean Daphnis et Chloén jälkeen. Kuva Jari Kallio.

Tällä konserttikaudella Sir Simon Rattle on keskittynyt vahvasti ranskalaiseen musiikkiin Berliinin ja Lontoon konserteissaan. Teema käynnistyi joulun alla Debussyn Pelléas ja Mélisanden suurenmoisilla konserttiesityksillä kummassakin kaupungissa. Berliiniläisten uudenvuodenaaton konsertti jatkoi teemaa, ja nyt oli vuorossa toinen 1900-luvun alun suurista ranskalaisen musiikin mestariteoksista, Maurice Ravelin (1875-1937) koreografinen sinfonia Daphnis et Chloé (1909-1912).

Ravelin klassikon rinnalla kuultiin kolme mitä kiinnostavinta harvinaisempaa teosta: Francis Poulencin (1899-1963) kantaatti Figure humaine (1943, uudistettu 1959), Charles Koechlinin (1867-1950) Les Bandar-log (Scherzo des signes), Op. 176 (1939-40) sekä Saksan ensiesityksenä György Kurtágin (s. 1926) Petite Musique solennelle en hommage à Pierre Boulez 90 (2015).

Paul Éluardin tekstiin pohjautuva a cappella -kantaatti Figure humaine on Poulencin hienoimpia teoksia. Säästeliäin, mutta äärimmäisen puhuttelevin keinovaroin toteutettu teos peilaa vaikuttavasti Éluardin tekstin moninaisia tunnelmia hienovireisimpiä nyansseja myöten.

Sir Simonin johtamaa Berliinin radiokuoroa oli todellinen ilo kuulla Poulencin tulkkina. Kuoron äärettömän hieno sointi ja tekstuurien kirkkaus pitivät kuulijan herkeämättä otteessaan Figure humainen avauksen herkimmistä sävyistä surun, pysähtyneisyyden, groteskiuden ja pelon kautta aina Liberté-päätöshymnin hurmioon saakka.

Poulencin nimi on löytynyt ilahduttavasti useista Sir Simon Rattlen konserttiohjelmista viime aikoina. Rattlea voidaan eittämättä pitää yhtenä aikamme hienoimmista ranskalaisen musiikin tulkeista, joten hänen valintansa sijoittaa konserttiohjelmiin myös harvinaisempaa ohjelmistoa on mitä riemastuttavinta.

Charles Koechlin kuuluu ehdottomasti säveltäjiin, jotka ansaitsevat enemmän huomiota. Huolimatta hänen tuotteliaisuudestaan, tai kenties juuri siksi, tämän omaperäisen säveltäjän omaa tuotantoa kuulee konserteissa verraten harvoin. Hänet tunnetaankin lähinnä muutamien Debussyn teosten, kuten Khamman (1911-12) orkestraatioista.

Koechlinin monipuolisen tuotannon hienoimpia teoksia ovat hänen monet Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan innoittamana syntyneet sinfoniset runoelmansa. Suurelle orkesterille sävelletty virtuoosinen, rakenteellisesti mitä kekseliäin scherzo Les Bandar-log antaa herkullisen musiikillisen asun Kiplingin kuvaamalle apinaheimolle, jonka allegorinen päättömyys ja katteeton itsetyytyväisyys ovat mitä hersyvintä satiiria.

Berliinin filharmonikoiden sointi on nautinnollista Les Bandar-login eteerisessä avauksessa. Sir Simonin johdolla orkesteri maalasi Koechlinin kiehtovista sointukuluista viidakkomaiseman, jonka hämyinen eksotiikka hakee vertaistaan. Partituurin kontrastit toteutuivat oivallisesti kun puhallinten ja lyömäsoitinten repliikit kohosivat esiin. Tempovaihdoksen kautta siirryttiin Koechlinin mielikuvitukselliseen scherzoon, jonka riemastuttavaan tekstuuriin punoutuivat niin 12-sävelrivit, lyömäsoitinten koloristiikka ja melodiakulut kuin hurvattomimmat fugato-muodostelmat. Välillä tihentyen välillä tyyntyen orkesterikudos avautui Berliinin filharmonikoiden käsissä mitä hienoimmin. Sir Simon tavoitti Koechlinin karnevalistisen teoksen häikäisevän olemuksen.

Väliajan jälkeen siirryttiin koechlinilaisesta yltäkylläisyydestä yhdeksänkymmentävuotisjuhliaan viettävän unkarilaismestari György Kurtágin äärimmäisen keskitettyyn sointimaailmaan. Kytkös ranskalaiseen teemaan oli kuitenkin vahva, sillä Kurtág sävelsi Matthias Pincherin viime vuonna Luzernissa kantaesittämän Petite Musique solennelle -teoksensa juhlistamaan Pierre Boulezin yhdeksänkymmentävuotispäivää. Nyt Sir Simonin johdolla teos soi kunnianosoituksena tammikuussa kuolleen ranskalaislegendan muistolle.

Petite Musique solennellen sävelkieli on Kurtágille tuttuun tapaan weberniläisen tiivistettyä vaikka soiva pinta assosioituukin enemmän, alaotsikon mukaisesti, ranskalaiseen musiikkiin kuin Wienin toisen koulukunnan sointeihin. Yksi kiehtovimpia ilmiöitä Kurtágin musiikissa on, kuinka se kaikessa erikoislaatuisuudessaankin onnistuu kaappaamaan kuulijan välittömästi omaan maailmaansa.

Kurtágin kahdeksanminuuttisen teoksen juhlallisuus on sisäistynyttä ja kaikkea ulkoista näyttävyyttä kaihtavaa. Jokainen sointu ja jokainen fraasi yhdistää soinnin aineettomuutta ja merkityksen painoa vaikuttavasti muodostaen pienoismaailman, jossa ajan tuntu häviää kiehtovasti.

Illan päänumeroa, Daphnis et Chloé -balettia varten lavelle saapui jokseenkin jokainen Berliinin filharmonikoiden muusikko sekä Berliinin radiokuoro täydessä vahvuudessaan. Ravelin ”kolmiosainen koreografinen sinfonia” onkin säveltäjänsä laajamittaisin teos, jonka suurilukuinen esittäjistö palkkakuluineen tuotti päänvaivaa jo teoksen tilanneelle Sergei Djaghileville. Lisäksi Daphnis et Chloé on jäänyt balettina jossain määrin Debussyn Jeuxin tavoin Stravinskyn Kevätuhrin varjoon.

Onneksi Ravelin mestariteosta kuulee sentään konserttisaleissa aina silloin tällöin. Useimmiten soitetaan Ravelin teoksestaan muokkaamaa toista orkesterisarjaa, joka on käytännössä baletin kolmas osa ilman kuoron osuutta. Baletin alkupuolen musiikista koostettua ensimmäistä orkesterisarjaa ei taas kuulla juuri koskaan. Nyt Berliinissä oli mahdollisuus kuulla Ravelin alkuperäinen balettipartituuri kokonaisuudessaan.

Itse asiassa Daphnis et Chloé on sinfonisemman muotorakenteensa ansiosta jopa omalla tavallaan Kevätuhria soveltuvampi konserttiteokseksi. Siinä missä Stravinsky rakentaa, mestarillisesti kylläkin, musiikkinsa lyhyehköistä jaksoista, Ravel käyttää johtoaihetekniikkaa ja perinteisiä sinfonisia elementtejä tuomaan musiikkiin jatkuvuutta. Muusikoilta teos vaatii virtuositeettia ja kapellimestarilta rakenteen, balanssin ja nopeiden kontrastien hallintaa.

Berliinin filharmonikoilla on pitkä Ravel-perinne. Herbert von Karajan johti erityisesti Daphnis et Chloén toista orkesterisarjaa usein, ja orkesteri levytti säveltäjän keskeisen orkesterituotannon, mukaan lukien koko balettiversion Boulezin johdolla parikymmentä vuotta sitten. Sir Simonin kaudella Ravelia on ollut ohjelmistossa varsin paljon.

Heti hiljaisuudesta pakahduttavaan purkaukseen kasvavassa johdannossa oli selvää, että luvassa on huikea Ravel-elämys. Teoksen edetessä saattoi vain ihailla äärimmäisellä taidolla toteutettuja dynaamisia kontrasteja, kimmeltäviä huilu-, klarinetti-, käyrätorvi- ja viulusooloja sekä hienosti eri väreissä hehkuvia crescendoja. Orkesterin ja kuoron rytminen energia ja tarkkuus olivat kertakaikkisen ihailtavia, ja Sir Simonin kokonaisuuden ja pienimpienkin detaljien taju hakevat vertaistaan.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Francis Poulenc: Figure humaine
Charles Koechlin: Les Bandar-log (Scherzo des signes), Op. 176
György Kurtág: Petite Musique solennelle en hommage à Pierre Boulez 90
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé
Philharmonie, Berliini
La 20. 2. 2016 klo 19.00

Tshaikovskia ei koskaan pidetty Pariisissa venäläisenä – siihen kategoriaan pääsivät vain säveltäjät, jotka edustivat orientaalis-barbaarista eksotiikkaa linjalla Musorgski/Rimski-Korsakov/Stravinsky. Tshaikovski joutui periaatteessa inhoamansa Brahmsin ja saksalaisen sinfonismin luokkaan, joskin sitä kevensi tuulahdus italialaisuutta. Mutta ei siinä ollut mitään pahaa, edistykselliset sielut ovat Venäjällä tajunneet sen aina olevan osa Eurooppaa ja vain siinä yhteydessä saavuttavan jotain merkittävää. Näin kirjoitti jo filosofi Vladimir Solovjov esseessään Die russische Frage vuodelta 1897. Ei ollut mitään mystistä itäistä ihmistä venäläisyyden takana.

Tätä tuli ajatelleeksi eilisessä Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalossa, ohjelmassa vain venäläistä musiikkia. Ennakko-odotukset eivät olleet hirmuisen korkealla: Prokofjevia – miten tämän kestää, nyt on juhlavuosi ja kaikki soittavat vain Prokofjevia. Venäläinen johtaja ja solisti, ei kaikkein tunnetuimmasta päästä. Erehdys. Konserttiin kannattaa aina mennä, aina voi yllättyä kun kyseessä on elävä musiikkiesitys.

Ilta oli suuressa määrin kapellimestari Dmitri Kitajenkon – ja orkesterin. Kitajenko on mm. Wienissä koulutettu maestro, josta käytetty ohjelmalehtisen epiteeetti ’legendaarinen’ ei ollutkaan propagandaa, vaan faktaa. Hän sai suomalaisesta orkesterista esiin harvinaisia kvaliteetteja. Yleensäkin yhdistelmä venäläinen/suomalainen toimii, kun lavalla on kapellimestari/orkesteri. Muistan kun Esa-Pekka Salonen johti Mariinskin orkesteria Mikkelissä ja esitti Sibeliuksen viidennen sinfonian. Suomalainen muototaju liittyi slaavilaiseen eläytymiseen ja temperamenttiin. Nyt venäläinen kurinalaisuus ja visionäärisyys sai kumppanikseen suomalaisten soittajien syvän musikaalisuuden. Kaikki olivat liikuttuneita konserttin päättyessä, niin orkesteri kuin yleisö.

Prokofjevin Klassinen sinfonia soi eksaktisti ja sirosti juuri kuin 1700-luku-pastishin täytyykin. Bachia väärillä bassoilla ja vieraannutettuja kadensseja, siitä käytetään venäläisessä estetiikassa ns. formalistien termiä ostranenie. Prokofjevin viulukonsertto on vaikuttavaa musiikkia ja siinä loisti v. 1970 syntynyt viulisti Sergej Krylov. Hän sai erityisesti groteskeista tekstuureista esiin niiden karaktäärin. Viulisti osoittautui suureksi persoonallisuudeksi, joka veti mukaansa vastustamattomasti. Ylimääräisenä esitetty Paganinin kapriisi oli omintakeinen, leikittelevä ja humoristinen tulkinta, jollaiseen pystyy vain äärimmäinen virtuoosi.

Tshaikovskin Pateettiseen liittyy paljon tarinaa. Mutta se että säveltäjä kuoli pian sen esityksen jälkeen, sai ihmiset ajattelemaan, että sinfonia ennusti säveltäjän kohtalon. Näin ei kuitenkaan ole sillä Tshaikovskin loppu oli sattumaa. Kuitenkin sinfonian viimeisen osan resignaatio symboloi venäläisille niin vahvasti kuolemista, että esimerkiksi Stravinskyn puoliso ja sihteeri eivät antaneet hänen kuunnella sitä vanhoilla päivillään.

Mutta sinfoniassa ovat läsnä Tshaikovskin tärkeimmät tyylilliset topokset: ensiosan dramatisoitu sonaattimuoto – ja miten paljon tuttua siinä on sitten Sibeliukselta. Toisen osan kuuluisa viisijakoinen valssi edustaa siroa salonkityyliä, baletin maailmaa. Sergei Koussevitsky ei koskaan oppinut johtamaan sitä, sillä hän laski siinä: yks’ kaks’ kolm’ nelj ’, hm – eli neljään plus ’eine Luftpause ’. Yritin katsoa tarkkaan permannon P-osastosta käsin, miten Kitajenko sen tekee, mutta salaisuus oli, ettei hän tehnyt sitä ollenkaan, soittajat vain soittivat ja kaikki osui paikoilleen (toinen asia on se, mitä oli tapahtunut harjoituksissa). Kolmas osa on Tshaikovskin keisarityyliä, sitä joka briljeeraa Eugen Oneginin poloneesissa ja balettien masurkoissa. Mutta tämä on marssi joka pursuaa yli äyräiden, se on efektiltään huumaava. Tim Jackson lahjoitti minulle Karajanin levytyksen siitä: kuuntele noita saappaiden kolinoita! En kyllä kuullut mitään sellaista. Joka tapauksessa kolmas osa on vaikuttava. Onneksi suomalainen yleisö tuntee sen verran hyvin Tshaikovskinsa, ettei alkanut taputtaa osan jälkeen, niin kuin muualla usein tapahtuu. Ei myöskään käynyt niin kuin esitettäessä Eroicaa Sveitsissä, että kapellimestarin täytyi lopuksi kääntyä yleisöön ja sanoa: ”It is over now!”

Sinfonian varsinainen ’innovaatio’ on tietenkin viimeisen osaan lamento ja resignaatio. Ei ole ihme, että Richard Wagner sanoi kerran Cosimalle: Maailman tärkein kansakunta on resig-natio. Itse asiassa tämä osan narratiivi on hyvin samantapainen kuin Tshaikovskin pianotriossa, joka niinikään hiipuu lopuksi, raisun menon jälkeen, kuin antiikin tragedian peripetian saavutettuaan, surumarssiin, joka katoaa jonnekin. Esitysohje on siinä italiaksi piangendo, itkien. Näin on laita myös Pateettisessa sinfoniassa. Tässä melankoliassa ei ole välttämättä mitään erityisen venäläiskansallista, vaan se on universaalia, se liikuttaa kaikkia.

Joka tapauksessa Kitajenkon johdolla orkesteri ylti sangen briljanttiin suoritukseen. Tämä oli merkittävä tapahtuma ja se olisi ehdottomasti ansainnut lähetyksen suorana TV:ssä; kyseessä oli aivan harvinainen tulkinta, joka tullaan muistamaan yhtenä HKO:n historian huippuhetkenä.

— Eero Tarasti

Musiikkitalo 18.2.2016
Dmitri Kitajenko, kapellimestari
Sergej Krylov, viulu
Sergei Prokofjev
Sinfonia nro 1 ”Klassinen”
Viulukonsertto nro 1
Pjotr Tšaikovski
Sinfonia nro 6 ”Pateettinen”