Huristimme opiskelukaverin kanssa suoraan oppitunnilta, pikaisen lounaan siivittämänä kohti pohjoista. Autossa istuessamme valmistauduimme henkisesti kohtaamaan intensiivisen joskin työkiireiden takia harmillisen lyhyeksi jäävän vierailun Tampereelle kuuntelemaan joka toinen vuosi järjestettävän Biennalen torstai-illan tarjontaa. Tämänvuotisen festivaalin keskiössä ovat musiikkia ja visuaalisuutta yhdistävät teokset.
Pieni vastuusta vapauttava lauseke lienee paikallaan. Torstai-iltapäivänä astuin jo vuorokauden ikäiseen myllerrykseen. Vain ohjelmasta pystyin lunttaamaan miten avajaispäivän ohjelmaan oli kuulunut festariteeman avaavat neljä multimediateosta Galleria Himmelblaussa, sekä myöhäisillan kitarakonsertti Finlaysonin kirkossa. Silmäkulmissani laput peittämässä kuuloni ja katseeni kaikesta torstai-iltaa edeltäneestä ja seuranneesta, astuin Tampere-taloon. Read More →
Pyrin valmistautumaan oopperailtaan asianmukaisesti. Pukeutumisen ohella luin 
Lämpimän ja värikkään syysauringonlaskun saattelemana konserttiväki laskeutui vain väljäksi salilliseksi asti Musiikkitalon uumeniin. Kauden toisessa Klang-sarjan kamarikonsertissa Cameratan lavan ottivat haltuun Tapiola Sinfoniettan muusikot Johan Tallgrenin suunnittelemalla ohjelmalla. Vastoin kun mitä kenties odottaa konsertilta, joka voileipämäisesti vuorottelee eri polvien säveltäjien tuotannolla, tämän illan nuorimmat säveltäjät Valerio Sannicandro ja Christophe Bertrand paistoivat kirkkaina esiin vivahteikkailla trioillaan. 
Amerikkalaissyntyinen Timothy Page (s. 1975) tutkii teoksissaan jatkuvuutta ja sen alter egoa, katkonaisuutta ja äkkinäisiä siirtymiä. Hän esittää käsiohjelmassa kysymyksen – ”Millä tavalla viitekehyksistä poikkeaminen voi tehostaa kyseessä olevan kokonaisuuden kommunikointivoimaa?” – ja vastaa siihen eri näkökulmista illan aikana. Tätä nykyä Chicagossa tohtoriksi opiskeleva Page tarjoaa vivahteikkaan läpileikkauksen post-sibalaisesta musiikistaan, ja ensikonserttiinsa hän on koonnut yhteen Suomen säveltaiteen parhaimmistoa sitä tulkitsemaan. 
Erään puolentoista vuoden takaisen luennon päätteeksi kuulin Uljas Pulkkiksen mainitsevan silloin työn alla olleesta konsertosta pianolle, jossa hän tavalla tai toisella toisi esiin katkelmia tai muistumia rakastamastaan viime vuosisadan alun taidemusiikista. Vaikka lopputulos ei ollut viittauksista rakentuva kollaasi, kuten evästys saattoi antaa ymmärtää, se toki selittää Helsingin Design-museossa tällä viikolla kuusi kertaa kuultavan virtuaalikonserton nimen: 1900.