Viktor Hartmann: Kiovan suuri portti. © Wikimedia Commons.
Philharmonia Orchestra (London) ja Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari, sekä Senja Rummukainen, sello, Mikaelissa 8.8.2025 klo 20.
Konsertti oli loppuunmyyty ja monet valittivat, kun eivät päässeetkään aivan läheltä seuraamaan Rouvalin johtajan taitoja. Ohjelma oli jälleen omistettu yksinomaan venäläiselle musiikille; ehkä on ajateltu, että kun Mariinski oli täällä 30 vuotta, ei muuta musiikkia halutakaan. Tosin nyt ohjelma oli hienosti koottu: Stravinskyn Haltiattaren suudelmaa kuulee ani harvoin. Siinä säveltäjä on jo Pariisissa keskellä neoklassista kauttaan; teos on sävelletty 1928, vuosi Oedipus Rexin jälkeen ja pari vuotta ennen Psalmisinfoniaa. Tämä on kuitenkin myyttisyyden satuvariantti, viehättävä Tšaikovski-pastissi, joskin itsepintainen rytmi on sitä perus-Stravinskya, miten se sitten määritelläänkään. Hienostunut orkesterisarja. Rimski-Korsakovin opetukset orkesterin koloriitista väikkyvät taustalla.
Hyvin vastakkaiseen tunnelmaan siirryttiinkin Šostakovitšin 1. sellokonsertossa Es-duuri opus 107 (1959). Venäjällähän ei ollut musiikillista radikaalia avantgardea lainkaan kuten Richard Taruskin toteaa perusteoksessaan Defining Russia Musically. Šostakovitš oli formalisti (sanan erityisessä venäläisessä merkityksessä) ja klassikko. Mutta sisällöltään usein vakavahenkinen ekspressionisti. Konsertto alkaa säveltäjälle tyypillisellä rytmiaiheella daktyylina, jonka jälkeen tullaan keskiosan loputtoman pitkään – positiivisessa mielessä! – kadenssiin, jossa liikutaan sellonsoiton äärirajoilla, huiluäänissä ja hiljaisessa mietiskelyssä, kunnes alkaa finaali kolmijakoisena gigue-tyyppisenä kuviointina, joka ennen loppua muuntuu kaksijakoiseksi. Senja Rummukainen oli tämän teoksen musisoinnin ehdoton keskipiste, väkevästi Šostakovitšin sanomalle antautunut taiteilija, sellon intensiteetti säilyi väkevänä loppuun saakka. Hän todella ansaitsi ylimääräisen, jota en tosin tunnistanut.
Väliajan jälkeen koitti odotetun Näyttelykuvien hetki. Musorgskista kannattaa lukea, mitä Stravinsky sanoo hänestä keskusteluissaan Robert Craftin kanssa, ja ennen kaikkea kuinka Rimski-Korsakov kuvaa häntä antoisissa muistelmissaan Journal de ma vie musicale, jossa on myös Ranskassa vaikuttaneen Boris de Schloezerin (Skrjabinin serkun!) johdanto. Rimski ja Musorgski jakoivat jopa hetken aikaa saman asunnon ja sopivat työnjaosta: toinen sai soittaa pianoa aamulla, toinen illalla. Rimski oli orkestraatiossa paavillisempi kuin paavi itse, vaati täydellisyyttä (muun muassa Sibelius ei kelvannut hänelle, kertoi Prokofjev) ja niin hän katsoi parhaaksi orkestroida uudestaan useita Musorgskin teoksia. Tämä oli menehtynyt pian Boris Godunovin Mariinskin ensi-illan jälkeen ilmiöön, jota Rimski kutsui termillä encognacisation (konjakillistuminen). Mutta nykyisin annetaan jo arvoa alkuperäiselle Musorgskille kaikkine erikoisuuksineen.
Näyttelykuvilla on kyllä yleisö ainakin Suomessa tullut kyllästetyksi jo 60-luvulta lähtien, kun venäläiset pianistit sitä soittivat (muun muassa Jevgeni Malinin) samoin kuin Ralf Gothóni Jyväskylän kesässä. Matkan varrelta on jäänyt mieleen myös Olli Mustosen mestarillinen tulkinta Kangasniemen musiikkijuhlilta.
Viktor Hartmann: Pariisin katakombit. © Wikimedia Commons.
Musorgskin teos on loistava esimerkki maalaustaiteen ja musiikin symbioosista, kaikkine synestesioineen. Ei ole sattumaa, että osan ”Cum mortuis in lingua morta” Rooman katakombien jälkeen väreilevä fis-sävelen urkupiste H-duurin dominantissa on väriltään tummansininen kuten Viktor Hartmannin akvarellissa, joka oli sävellyksen innoittajana. Puolestaan Rimskin ja Skrjabinin väri ja sävellajitaulukoissa H-duuri oli sininen, harmaa ja teräksinen. Synestesiat ovat tietenkin yksilöllisiä ja jossain määrin kulttuurisia. Kyseessä on joko niin sanottu fotisma eli sävel herättää värin kuulijan mielessä tai fonisma: väri synnyttää sävelen. Sibeliuksella esimerkiksi Oscar Parviaisen maalaus Hautajaissaatto (Ainolan ruokasalissa) tummanruskeine, keltaisine ja punaisine sävyineen oli D-duuria. Hieman yllättävää, sanoisin.
Mutta Näyttelykuvat on myös esimerkki kerronnasta: kertojaa edustavat kävelyt, jotka kuvaavat myös taulujen katsojaa näyttelyssä. Itse kuvilla ei ole muuta muotoa kuin psykologinen: ne kestävät niin kauan kun katsoja viitsii viipyä kunkin kuvan kohdalla. Ranskassa tätä kutsuttaisiin nimellä énonciation enoncée, lausuttu lausuminen. Niinpä muun muassa Il vecchio castello, Vanha linna, kestää hyvin kauan. Ja Ravelin orkestraatio antaa siinä saksofonisteille lähes ainoan toivon soittaa sinfoniaorkesterissa. Vladimir Ashkenazyn orkestraatio on tälle osalle liian värikäs, sen kuuluukin olla monotoninen,
Rouvalin ja Philharmonia Orchestran tulkinta oli kyllä parhaimpia, joita olen kuullut tästä teoksesta. Rouvali osaa jäsentää musiikin selkeästi. Tauko on hänellä todella ja kertakaikkiaan tauko, ehdoton pysähdys, jossa kapellimestari levittää kätensä kuin kotkan siivet lentoon lähtiessä. Hän ymmärtää myös huumoria tällä musiikillisella Euroopan matkalla Puolasta Ranskaan ja Italiaan. Leikkivät lapset Tuileriesin puistossa tuovat mieleen ehdottomasti Albert Edelfeltin Luxembourgin puiston. Ja lopussa saavutaan Ukrainaan, kun väki astuu voittoisana sisään Kiovan portista. Joka on nähnyt Hartmannin akvarellin saattaa hämmästyä, kun portti on kuvana noin vaatimaton ja musiikki noin triumfaalista. Sävellaji on Es-duuria kuten Beethovenin Eroicassa, ja raskaasti vaskilla ja koko orkesterilla kohoava aihe aivan sama kuin Beethovenin viidennen finaalissa (siinä tosin C-duurissa) – vaikkeivät Venäjän ”viiden ryhmän” säveltäjät Beethovenia juuri arvostaneetkaan.
Yleisön riemulla tämän Rouvalin johtaman esityksen jälkeen ei ollut rajoja. Se palkittiin ylimääräisellä eli Šostakovitšin hauskalla ja rientoisalla galopilla. Sanoisin rehellisesti, että Suomen parhaat orkesterit ovat nykyisin yhtä eteviä kuin Philharmonia Orchestra. Mutta Rouvali on musikaalisuudessaan vertaansa vailla. Missä hän johtaakin, sitä täytyy lkuulla!
P.S. Olen julkaissut Näyttelykuvista suomeksi laajan analyysin joka on luettavissa Synteesin, Taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehden numerossa 1-2/1991 otsakkeella ”Kuvia ja kävelyjä – retki Musorgskin musiikin semioosiin”; se on aikoinaan ilmestynyt myös venäjäksi professori Juri Lotmanin juhlakirjassa.
– Eero Tarasti