R-M Marin 27.9.2026. Kuva © Eero Tarasti.
Risto-Matti Marinin pianoilta ”Bach Suomessa” Helsingin Angelicum -salissa sunnuntaina 27.9. 2026. Tuottaja: Konserttipalvelu Sakari Lauriala
Risto-Matti Marin on jo tunnettu kaikkialla pianomaailmassa äärimmäisen virtuoosisista mutta myös tyylipuhtaista, sanotaan Werktreue-tulkinnoistaan. Hän on muun muassa levyttänyt Lisztin kaikki sinfoniset runoelmat pianoversioina. Viime talvena hän julkaisi striiminä kokoelman kaikki tunnetut suomalaiset Bach-sovitukset. Minun piti jo siitä kirjoittaa, mutta kun ei ollut kädessä fyysistä CD-levyä, niin se jäi tekemättä. Anteeksi tämä antiikkinen asenne. Nyt kuitenkin kuultiin lavalla samoja kappaleita kuin jo tuolla äänitteellä sekä kaksi Bachin preludia ja fuugaa, nimittäin C-duuri (Das Wohltemperierte I) ja E-duuri (DWKII). Se olikin hyvä idea, niin saatiin vertailukohtaa sovituksiin.
Miten Bachia kuuluu tulkita? Ja kuuluuko tulkita ollenkaan? Kuitenkin muistakaamme, mitä barokin toinen suuri klavesiinin mestari François Couperin sanoi: Nous écrivons différemment de ce que nous exécutons. Kirjoitamme eri tavalla kuin soitamme. Muuan verraton Bach-kommentaattori on sellisti Pablo Casals, joka aikoinaan ’löysi’ Bachin soolosellosarjat. Hän on kertonut suhteestaan Bachiin, jota vertaa tulivuoreen, haastattelukirjassa Conversations avec Pablo Casals(1955). ”Kyllä Bach on musiikkinero vertaansa vailla.— hän joka tiesi ja tunsi kaiken ei voinut kirjoittaa nuottiakaan, näennäisesti mitättömintäkään, ilman että se olisi transsendentaalinen.” (s. 149) … ”Minulle Bach on runoilija, joka piti välttämättömänä kääntää musiikiksi kaikki jalot tunteet” (s. 156).
Bach on Casalsille universaali ilmiö ja siksi hän varoittaa historiallisista rekonstruktioista. Ne tuhoavat spontaanisuuden ja muusikolla on oikeus käyttää kaikkia taitojaan ja kokemuksiaan Bachia soittaessaan. Tulee mieleen Charles Rosenin ajatus, että suuria säveltäjiä (millä hän tarkoitti Mozartia, Haydnia ja Beethovenia) kuunnellessa ei tarvita ’historical sympathya’, koska he puhuttelevat välittömästi. Tämän hän olisi varmasti liittänyt myös Bachiin. Esimerkiksi tempon valintaa säätelee aina intuitio. Casals toteaa myös, että ankarasti musiikillinen arvo painaa enemmän kuin soittimellinen – ja tämä toteamus ei koske vain selloa vaan yhtä hyvin pianoa.
Casalsin näkemykset kuulostavat aika romantisilta mutta sellaisia olivat ehkä myös Marinin tulkinnat. On rohkeaa aloittaa yhdellä Bachin tunnetuimmista kappaleista eli C-duuri preludilla ja fuugalla! Marinin sointi on henkevä, kevyt – Seppo Nummi olisi käyttänyt hauskaa t ermiä ’siselöity’ – mutta pianisti loi muotoa terassidynamiikalla soittamalla säkeitä milloin mezzoforte, milloin piano, lähellä ja kaukana. Koodassa hän hidasti suuresti. Fuugan teemassa hän harrasti portamentoa ja muuallakin, ehkä se on sitä historiallista tyyliä.
Valikoima suomalaisten 1900-luvun säveltäjien Bach-versioita lähinnä urkukoraaleista ja teoksista avasi näkökulman Bachin keskeisyyteen. Ehdotin jo aiemmin, että Marin voisi markkinoida näitä kiistatta taitavia sovituksia otsakkeella Bachianas finlandesas – siinä missä meillä on Bachiana brasileiras Villa-Lobosilta. Tietty uskonnollis-teologinen topos on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla Bachin musiikissa.
Tuulikki Närhinsalo oli tullut paikalle kertomaan isästään, kaikkien tuntemasta Taneli Kuusistosta ja tämä suhteesta Bachiin. (Sattumalta kuulin autossa matkalla tähän konserttiin musiikkia sellolle ja jousiorkesterille josta ihmettelin, mitä on tämä mielettömän hyvin tehty ja sanoisin ’syvähenkinen’ sä’vellys: se oli Jaakko Kuusiston, Tanelin pojanpojan konsertto.) Taneli toimitti jo 1930-luvulla jättiläisopusta 600 virren laitosta ja opetti vuodesta 1948 liturgista urkujensoittoa Sibelius-Akatemiassa. Säveltäjänä häntä luonnehti Närhinsalon mielestä ’konstailematon lyyrisyys’, taustana se, että hän oli pohjimmaltaan savonlinnalainen koulupoika. Bachin hengelliset yksinlaulut olivat häntä lähellä. Erkki Melartinkin oli vaikutteiden antaja.
Marin soitti Bachin Preludin e-molli Kuusiston sovituksena. Hauskalla tavalla Närhinsalo toisti partituurinäytteellä, että melodian huipennus Kuusiston ehkä tunnetuimmassa sävelmässä ”Siunaa ja varjele meitä” on peräisin Bachilta.
Kuultiin myös Melartinin sovitus Ich halte treulich still, jossa huomiota kiinnittivät ilmaisevat harmoniat. Ilmari Hannikaiselta on peräisin loistokkaita Bach-numeroita, joita kuultiin Marinin edellisessä konsertissa. Myös Karl Ekman kuuuluu samaan sarjaan. Illan huipensi tämän Toccata, adagio ja fuuga C-duuri, josta ertyisesti adagio on tunnettu juhlatilaisuuksien musiikkina monin sovituksin. Ekman ja Hannikainen ilmeisesti nauttivat siitä, miten piano saadaan jylisemään aivan kuin urut mahtavissa loppuhuipennuksissa ja musiikin strettokuluissa.
Marin soitti Bösendorfer-glyygelillä, jonka käsittääkseni on luovuttanut Angelicum-salin käyttöön Emil Holmström. Hän on soittant sillä muun muassa Busonin Fantasia contrappuntisticaa ja tämän sovitusta Bachin d-mollichaconnesta,jotka häämöttävät luonnollisesti edellä mainittujen suomalaistenkin säveltäjien taustana. Sopiiko Bösendorfer näin massiiviisin soinnin vyörytyksiin on tietysti oma probleemansa. Mutta ainakin fuugien rakenteet, teemojen sisääntulot olivat ilmeikkäitä eivätkä liian osoittelevia. Neuvohan on, ettei tarvitse soittaa kuin alkusävelet teemasta, niin se jo tulee kokonaan kuulijan mieleen – ellipsin retorinen kuvio.
Angelicum-sali sopi erinomaisesti tällaiseen musiikkiin, yleisö kuunteli hartaasti kuin kirkossa. Kuulemma joku kansainvälinen levy-yhtiö on kiinnostunut tästä Marinin ideasta ja toivottavasti siis hanke toteutuu myös siinä muodossa. Onhan kyseessä varsinainen löytö suomalaisen musiikin historiassa.
– Eero Tarasti