Helsingin kaupunginorkesterin konsertti 25.9.2027 klo 19 Musiikkitalossa Susanna Mälkin johdolla. Richard Wagner: Ring ohne Worte, sovitus Lorin Maazel
Sanottakoon heti, että ilta oli lyhykäisyydessään (1t15’) orkesterin ja kapellimestarin. Harvoin kuulee näin briljanttia sointia orkesterin kaikilta osastoilta: vaskilta, puupuhaltimilta, lyömäsoittimilta, harpuilta ja jousilta kuin nyt; lisäksi huomasin, että soittajat ymmärsivät mitä soittavat, mikä ei aina tapahdu. Eli kuten Rolf Bergroth sanoi aikoinaan: Toiset oivaltavat, toiset eivät. Aikaisemmin menin aina kuulemaan Susanna Mälkkiä jos vain suinkin pääsin. Nyt hän on ollut ulkomailla ja paluu oli sangen tervetullut. Uutta mielestäni hänellä oli entistä mittavampi muotoilu, jota tukivat myös laajakaariset eleet ja kyky nostaa orkesteri haltioitumisen asteelle – mutta myös hiljentää kamarimusiikillisen keskittyneeksi ilmaisuksi, kun musiikki sitä vaati. Joka siis tuli kuuntelemaan nimenomaan vaikuttavaa orkestraalista sointia ei taatusti pettynyt. Tämä olisi pitänyt striimata myös televisioon. Olen aina harmitellut, ettei HKO pääse televisioon lähes milloinkaan, kun taas RSO pääsee lähes joka viikko. Hyvä niinkin, tietysti.
Kuitenkin nyt on sanottava tästä Wagnerin mestaroimisen ideasta, että en kyllä valitettavasti hyväksy sitä ollenkaan. Sanottakoon esteetikkojen ’intentioharhan’ uhallakin, että jos Wagner olisi tällaista halunnut, hän olisi kyllä sen tehnyt itse. Olin tosin kerran aiemmin kuullut ja nähnyt jotain vastaavaa. Nimittäin 2012 Strassburgin oopperassa Ring puristettuna yhdeksään tuntiin. Teos oli nimeltään Ring Saga ja sen oli tuottanut avantgaradistinen REMIX-ensemble kahden brittisäveltäjän – Graham Vickin ja Jonathan Doven – tuotteena, 18 muusikon ja 15 laulajan voimin (Suomesta Pia Komsi Brünnhildenä). Tämä Ring Saga vaati kolme iltaa yhteensä, Valkyyria ja Siegfried oli pantu samaan päivään. Keskityttiin toimintaan, actioniin, jolloin lyyrinen ja kertova elementti oli karsittu. Kirjoitin jo tuolloin (kirjassani Elämys ja analyysi, s. 139) että lopputulos oli eräänlainen nuoriso-versio Wagnerista, josta omat lempikohtaukseni oli poistettu. Näin ei ollut käynyt kylläkään tässä Maazelin valikoimassa, mutta vaikutelma oli silti kuin elokuvamusiikkia ilman elokuvaa tai kuin Walt Disneyn klassikkosovituksissa Reader’s Digest.
Kohtaus Valkyyriasta. Kirjasta Jordi Mota iMaria Infiesta: Pintors Wagnerians. Edicions de Nou Art Thor, s. 76.
Vaikka sointihuumaa ja -kylpyä oli runsain mitoin, oliko tämä silti karhunpalvelus Wagnerille – ajatellen sitä yleisön joukossa oli harvinaisen paljon nuorisoa? Olikohan tämä nyt sellainen konsertin testaamistilanne? Minkälainen käsitys mahtoi tulla säveltäjästä sille, joka kuuli häntä ensimmäistä kertaa?
Version ansiona voi pitää sitä, että se pakotti myös wagneriaanin arvioimaan uudestaan sitä, mitä Wagnerin kuulu Gesamtkunstwerk oikein tarkoitti. Tiedetään, että Wagnerin keskeinen ongelma on: ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa? Pystyikö tämän kuulemaan tunnin mittaisena sinfoniana? Ei varmaankaan. Kaikkiaan Ringissä on noin 200 johtoaihetta, mutta voiko niiden verkostoa verrata sinfonian motiiviseen työstämiseen? Wagner tosin lupasi viimeisinä aikoinaan säveltävänsä Cosimalle tämän syntymäpäiväksi joka vuosi uuden sinfonian.
Tavallaan tämä Ring jaksottui kyllä osiin joiden välillä oli taukoja. Esimerkiksi Valkyyriain ratsastusjäsentyi näin omaksi numerokseen kuten usein muutenkin konserteissa. Mutta yleensä kuulija sai pettyä ja hämmentyä, kun joku jakso ei johtanutkaan siihen mihin piti vaan harppasi pari tuntia eteenpäin eli vähän niin kuin mutkat suoriksi -periaatteella. Esimerkiksi alun Rein-virran upea Es-duuritoonikasointu ei johdakaan reinintäyttärien mendelssohnmaiseen ilakointiin vaan käyrätorvien sointi on siltana Valhalla-aiheeseen. Kun tätä tapahtuu jatkuvasti, sekoaa kuulija. Vastaavasti jos jokin taite on poistettu, ei sen paluu lopussa ole oikeutettua, kun ei sitä ole kertaakaan kuultu aiemmin. Wagnerilla jonkin aiheen teho on juuri tässä ikuisessa paluussa: se on jo kuultu kerran, mutta koska se on musiikillisesti niin vaikuttava, kuulija haluaa sitä lisää.
Wagner johtaa.
Loppujen lopuksi koko oopperan logiikka perustuu monimutkaiseen vuorovaikutukseen näyttämön ja johtoaiheiden, puheenkaltaisen kerronnan ja lyyristen jaksojen välillä. Toisalta tällaisessa tiivistämisessä kuulija säästyy siltä kokemukselta, miten johtoaiheet vähitellen ’vanhenevat’ ja kuluvat niin kuin romaanihenkilöt Proustilla, kuten Pierre Boulez on todennut.
Emme siis voi puolustaa kokonaan sitä teesiä, että Wagner on pelkkää sinfoniaa. Toisaalta myös ajatus poimia vain melodisdramaattiset huippukohdat vaillla niiden välisiä laajoja kehitteleviä taitteita esimerkiksi kertomuksissa siitä, mitä on tapahtunut, johtaa ekspressiivisyyden inflaatioon. Kun kaikki on ekspresiivistä, mikään ei ole enää sitä.
Wagneriaani-kuulijan sekaannus helpottuu kyllä silloin tällöin, kun musiikin voima on niin mahtava, että se vie mukanaan oli miten oli. (Ei Wagneria voi kukaan koskaan täysin pilata, ei edes pahin Regie-Theater.) Näin alkoi mielestäni olla Siegfriedin kohdalla ja myös Götterdämmerungissa hetkittäin. Mutta musiikin kohokohdat ovat myös draamallisia huipennuksia kuten vaikkapa Siegfriedin surumarssi,jonka teho jää ilman vastaavaa näyttämötoimintaa puolinaiseksi. Käsiohjelmaan oli kyllä painettu 20 kohtauksen otsakkeet helpottamaan juonen seuraamista, mutta luultavasti asiaan perehtymätön kuulija ei kyennyt niiden perusteella erottamaan niiden vaihdoksia.
Wagner taivaassa: ”Kiltit pikkuenkelit, vastaanotto oli kyllä mukava mutta ilman patarumpuja ja trumpetteja ette tee mitään vaikutusta.
Wagnerin Ringissä on kyllä oikean mittaisenakin jotain täyin mahdotonta ja utooppista: kuka nyt pystyy esittämään näyttämöllä maailmanloppua?
Meitä liikuttaakin enemmän kaiken dramatiikan jälkeen kuultava sovituksen teema – joka oli sekin jo kuultu Valkyyrian bel canto –huipennuksessa Sieglinden ennustuksessa tulevasta Siegfriedistä, joka pelastuu Wotanin raivolta. Nyt see jää soimaan Ringin viimeisenä musiikkina, toivon aiheena. Muistettakoon se Christian Thielemannin osuva havainto, että vaikka Wagnerin opperan tapahtumat olisivat miten traagisia, yksikään hänen oopperansa ei pääty mollisointuun – eikä myöskään Nibelungen Ring!
– Eero Tarasti
(Karikatyyrit kirjasta John Grand-Carteret: Richard Wagner en caricatures. 130 reproductions de caricatures framçaises, allemandes, anglaises, italiennes. Paris: Librairie Larousse, 1891.)