Amfion pro musica classica

Helsingin kamarikuoron kevätkaudella muistetaan kansalaissodan päättymistä mittavalla tilausteoksella Alex Freemanilta

15. toukokuuta 2018 on kulunut sata vuotta Suomen kansalaissodan päättymisestä. Helsingin kamarikuoro, maamme ainoa ammattilaulajista koostuva kamarikuoro, muistaa tätä järjestämällä konsertin, jossa esitetään uusi, varta vasten tilattu suuri kuoroteos. Mittava 50–60-minuuttinen a cappella -sävellys on tilattu säveltäjä Alex Freemanilta, jonka kanssa Helsingin kamarikuoro teki yhteistyötä viimeksi vuonna 2016, Shakespeare-aiheisen tilausteoksen A Wilderness of Sea yhteydessä.

16-ääninen teos sävelletään tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, tekstinä käytetään sekä perinteistä Requiemin tekstiä ja sen lomassa sotaa käsitteleviä runoja. Teos julistaa rauhan sanomaa myös yleismaailmallisesti. Mittakaava on harvinaisen suuri – suomalaisen kuoromusiikin merkkiteoksiin ei lukeudu kovin montaa ”koko illan” teosta, merkittävin lienee Einojuhani RautavaaraVigilia.

Tuon latinankielisten requiem-tekstien rinnalle runoutta englanniksi, suomeksi ja ruotsiksi. Tekstit kommentoivat toisiaan, teemoina universaalit aiheet kuten menetys ja kuolema, rakkaus ja elämän haihtuvuus”, paljon kuoromusiikkia säveltänyt Alex Freeman kertoo työstään. Hänen teoksistaan mm. Four Songs after Poems of Aaro Hellaakoski on ollut suosittu kuorojen ohjelmistossa. Helsingin kamarikuoron tilausteosta A Wilderness of Sea on ylistetty muun muassa Hufvudstadsbladetissa (”självskriven höjdpunkt under kvällen”, HBL 24.4.2016).

Uusi teos kantaesitetään kansalaissodan päättymisen 100-vuotispäivänä 15.5.2018 Ritarihuoneella Nils Schweckendiekin johdolla.

Helsingin kamarikuoron kevät-kesäkauteen kuuluu myös esiintymismatkoja muun muassa Brysseliin ja Lontooseen sekä yhteistyötä Helsingin Barokkiorkesterin kanssa maaliskuussa, Leopold Koželuchin Kustaa Vaasa -oopperan parissa (Musiikkitalo 3.–10.3.2018).


Uusia levyjä: Joululevy sekä Matthew Whittallin musiikkia

Helsingin kamarikuoro on viime vuosina tiivistänyt levytystahtia. Keväällä julkaistiin kulttuuritekonakin pidetty Erik Bergmanin sekakuoroteoksia sisältävä tuplalevy BIS-levymerkillä ja tänä syksynä levyjä ilmestyy kaksi:

Northlands sisältää kanadalais-suomalaissäveltäjä Matthew Whittallin musiikkia, mukana Helsingin kamarikuoron lisäksi Tapiola Sinfonietta, Radion sinfoniaorkesteri sekä käyrätorvisti Tommi Hyytinen, johtajana Nils Schweckendiek. Levyn julkaisee Alba Records. Whittallin musiikille on omaleimaista pyrkimys sulauttaa yhteen eri musiikkivaikutteita, uutta ja vanhaa maailmaa. Luonto ääri-ilmiöineen ja vastakohtineen on ollut levyn innoituksen lähde. Levyn teoksista The return of light (2015) tilattiin yhteistyössä Tapiola Sinfoniettan kanssa Helsingin kamarikuoron 10-vuotisjuhlaan.

Riemuitkaamme! A Finnish Christmas on Helsingin kamarikuoron joululevy, joka tutkiskelee musiikillista joulunviettoa Suomessa kautta aikojen. Mukana on muun muassa erityylisiä Piae cantiones -sovituksia ja Matthew Whittallin levyä varten kirjoitettu uusi joululaulu Aattoilta sekä rakkaita kestosuosikkeja kuten Ahti Sonnisen Jouluhymni ja Armas Maasalon Joulun kellot. Erityismausteena ovat urut, jotka pääsevät Jan Lehtolan soittamana esille sekä soolo-osuuksissa että yhdessä kuoron kanssa. Johtajana Nils Schweckendiek. Levyn julkaisee BIS Records.

Savonlinnan Oopperajuhlat ja Konecranes yhteistyöhön

Savonlinnan Oopperajuhlat on solminut markkinointiyhteistyösopimuksen maailman johtavan nostolaiteyhtiön Konecranesin kanssa. Yhteistyö käynnistyy tammikuun 2018 alussa.

50 maassa toimivan, Hyvinkäällä pääkonttoriaan pitävän Konecranesin asiakkaita ovat muun muassa konepaja- ja prosessiteollisuus, telakat, satamat ja terminaalit, joille yhtiö tarjoaa kokonaisvaltaisia nostolaiteratkaisuja ja huoltopalveluja maailmanlaajuisesti. Savonlinnan Oopperajuhlat taas on iso, kansainvälisesti korkeatasoinen festivaali ja tunnetuin suomalainen kulttuuritapahtuma ulkomailla.

”Meitä yhdistävät mm. kansainvälisyys, luotettavuus ja tunnettuus, korkea laatu ja halu löytää jatkuvasti uusia luovia ratkaisuja. Me molemmat myös haluamme aidosti asiakkaidemme parasta. Konecranes nostaa asiakkaidensa liiketoiminnan arvoa ja tehokkuutta, me tarjoamme ainutlaatuisia kulttuurielämyksiä”, sanoo festivaalijohtaja Jan Strandholm.

Konecranesin toimitusjohtajan Panu Routilan mukaan on tärkeää, että kulttuurin merkitys osana Suomi-brändin rakentamista tunnetaan ja tunnustetaan myös suomalaisen teollisuuden piirissä.

”Konecranesilla haluamme olla mukana viemässä suomalaista kulttuuria maailmalle ja osaltamme varmistaa, että kulttuuri jatkossakin kehittyy Suomessa laadukkaalla tarjonnalla.  Korkeatasoiset kulttuuritapahtumat, kuten Savonlinnan Oopperajuhlat, tuovat kansainvälisiä matkailijoita Suomeen ja antavat myös Konecranesille hienon mahdollisuuden tarjota vierailleen suuria elämyksiä.”

Savonlinnan Oopperajuhlat aloitti uudenlaisen konseptin kumppaniyhteistyölle vuonna 2014. ”Inspired in Finland” -nimellä alkaneen mallin ytimessä ovat suomalaisen osaamisen, taituruuden ja luovuuden kehittäminen sekä kulttuurin ja liike-elämän modernit kohtaamispisteet.

Arvio: Nico Muhlyn Marnien erinomainen ensi-iltaproduktio ENO:ssa

Nico Muhly ja Marnien ensi-iltaproduktion esiintyjäkaarti ENO:n näyttämöllä perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Nico Muhly ja Marnien ensi-iltaproduktion esiintyjäkaarti ENO:n näyttämöllä perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Aivan erityinen mielenkiinto on kohdistunut Nico Muhlyn (s. 1981) Marnien (2013-17) kantaesitykseen English National Operassa. Winston Grahamin romaaniin pohjautuva Marnie on viime kesän Helsingin juhlaviikoillakin vierailleen Muhlyn kolmas ooppera. Edeltäjänsä Two Boysin (2011) tavoin Marnie jatkaa ENO:sta New Yorkin Metropolitan Operaan kaudella 2019-2020.

Suurimmalle osalle meistä Marnie lienee tuttu Alfred Hitchcockin vuonna 1964 valmistuneena samannimisenä elokuvana, tekijänsä kultakauden päätösteoksena. Siinä missä Hitchcockin elokuva yksinkertaistaa ja romantisoi Grahamin vuonna 1959 ilmestyneen romaanin moniulotteista henkilökuvausta ja kerrontaa, pysyttelee Nicholas Wrightin oivallinen libretto uskollisemmin alkuteoksen hengessä.

Two Boysin tavoin Marnie käsittelee identiteetin ja totuuden kokemusten häilyvyyttä trillerin kontekstissa varsin mukaansatempaavalla tavalla. Musiikillisessa ja visuaalisessa kerronnassa on tiettyä elokuvamaisuutta, ehdottomasti sanan positiivisimmassa merkityksessä.

Marnien sävelkielen orkestraalisesta pohjavireestä on helppo poimia Muhlyn vanhempien amerikkalaiskollegojen, selvimmin ehkä John Adamsin ja Philip Glassin vaikutteita. Jos kuitenkin malttaa pysähtyä kuulostelemaan musiikkia yhtään tarkemmin, ei voi olla huomaamatta, kuinka omintakeisella, esikuvistaan monin tavoin erottuvalla logiikalla Muhlyn musiikki loppujen lopuksi etenee.

Kekseliäs vokaalipolyfonia on yksi Muhlyn tunnusomaisimmista musiikillisista rakennusaineista. Marniessa nämä keinovarat kukoistavat kerrassaan herkullisesti peilaten huikean laajaa tyylikirjoa Tallisista Ligetiin.

Musiikilinen, näytämöllinen ja kerronnallinen keskipiste Marniessa on kuitenkin sen nimihenkilö, jonka laaja ja syvä rooli saa mezzosopraano Sasha Cooken tulkinnassa oivallisen monitahoisen persoonallisuuden.

Marnie on moninaisen hyväksikäytön ja seksuaalisen häirinnän uhri ja näiden seurauksena myös huijari, syyllinen. Tietoisten ja tiedostamattominen valheiden maailmojen vangiksi jäänyt Marnie on kuitenkin lopulta selviytyjä, jolle apu tulee odottamattomilta tahoilta, odottamattomissa muodoissa.

Syvimpänä juonteena Marnien persoonallisuudessa on lapsuudesta kumpuava syyllisyys hänen ei-toivotun raskauden maailmaan tuoman pikkuveljensä kuolemasta. Tuo syyllisyys on Marnien äidin aikaansaannosta, tämän oman, aiheellisen syyllisyyden projektiota.

Aikuisena Marniesta on tullut huijari, joka on löytänyt selviytymistien miehisen seksuaalisen hyväksikäytön ympäröimässä maailmassaan. Oopperan alkukohtauksissa Marnie kostaa pomonsa, herra Struttin lähentely-yritykset katoamalla firman kassan kanssa uuden identiteetin suojiin.

Identiteettihuijausten ja traumaattisesta lapsuudesta kumpuavan syyllisyyden kautta rakentunutta Marnien totuuden ja valheen maailmojen välillä vaeltavaa minuutta kuvastavat hänen neljä varjoaan, joita solistikvartetti, Charlotte Beament, Katie Coventry, Emma Kerr ja Katie Stevenson, ilmentää vaikuttavasti.

Orkesterissa Marnien peili on soolo-oboe, joka kertojaäänenä peilaa niitä nimihenkilön tunteita, jotka jäävät vaille sanallista ilmaisua tai peittyvät valheiden alle.

Marnien hahmon lähisukulainen oopperan maailmassa on monella tapaa Debussyn Mélisande. Tämä sukulaisuus peilautuu myös Marnien ja Markin sekä tämän veljen Terryn keskinäisessä dynamiikassa.

Mark, jonka roolin Daniel Okulitch rakensi varsin hienosti, on yksi Marnien esimiehistä, josta lopulta tulee myös hänen aviomiehensä. Vaikka liiton pohjalla on aito ihastus, Mark ajautuu kiristämään Marnien vaimokseen tiedoillaan tämän huijaritaustasta.

Pakkoavioliitto edustaa Marnien kohtaaman häirinnän äärimmäisyyttä johtaen Markin raiskausyrityksen kautta alati syvenevään valheiden kulissiin, josta Marnien auttavat vapauteen lopulta Diana Montaguen Lucy, joka kertoo Marnielle totuuden tämän pikkuveljen kuolemasta, sekä James Laingin Terry, Makin veli ja oopperan mieshahmoista monitahoisin.

Vaikka Terry kiinnostuu hänkin Marniesta yksipuolisen seksuaalisesti eikä tunne tarvetta peitellä tätä, on hän kuitenkin lopulta se henkilö, joka pystyy katkaisemaan Marnien valheiden kehän ilmiantamalla hänet poliisille. Tullessaan pidätetyksi Marnie huokaisee helpottuneena olevansa vapaa.

Visuaalisesti Marnie on vaikuttavasti toteutettu. Erityisen mieleenpainuvia ovat hetket psykiatrin vastaanotolla, joissa Marnie kokee välähdyksiä lapsuutensa käänteentekevistä tapahtumista sekä intensiivinen kettujahti, joka johtaa Marnien rakkaan hevosen, Forion, kuolemaan.

Michael Mayerin ohjaus ja Julian Crouchin lavastus yhdistävät vertauskuvia ja fotorealismia erittäin vakuuttavasti. Arianne Phillipsin suunnittelema puvustus on ilo silmälle.

Kapellimestari Martyn Brabbinsin johdolla ENO:n orkesteri teki erinomaista työtä läpi illan nousten yhdeksi Marnien ensi-iltaproduktion kirkkaimmista tähdistä. Samoin ENO:n verrattoman taitava, James Henshaw’n valmentama kuoro tarjosi niin ikään parastaan Marnien hienoissa kuoro-osuuksissa.

Kokonaisuutena Marnien partituuri rakentuu hyvin samantapaisille hyveille kuin Debussyn Pelléas et Mélisande. Kummankaan ydin ei ole yksittäisissä mieleenpainuvissa numeroissa tai välittömästi muistiin syöpyvissä melodioissa, vaan ainutlaatuisessa sointimaailmassa, joka kietoo mukaansa vastustamattomasti avaustahdeista lähtien säilyttäen otteensa läpi kaikkien käänteiden aina päätöksen hiljaisuuteen saakka.

Nico Muhlyssa meillä on säveltäjä, jonka ilmaisu taipuu mitä oivallisimmin oopperan kerrontaan. Marniessa meillä on kiehtova uusi ooppera, jossa kokonaistaideteoksen osatekijät loksahtavat erinomaisesti paikoilleen.

— Jari Kallio

Nico Muhly: Marnie

English National Operan orkesteri ja kuoro
Martyn Brabbins, kapellimestari
James Henshaw, kuoron valmennus

Sasha Cooke (Marnie)
Daniel Okulitch (Mark Rutland)
James Laing (Terry Rutland)
Lesley Garrett (Rouva Rutland)
Kathleen Wilkinson (Marnien äiti)
Diana Montague (Lucy, Marnien äidin naapuri)
Alasdair Elliott (Herra Strutt)
Darren Jeffery (Tohtori Roman)
Charlotte Beament, Katie Coventry, Emma Kerr, Katie Stevenson (Marnien varjot)

Nicholas Wright, libretto (Winston Grahamin romaaniin pohjautuen)
Michael Mayer, ohjaus
Julian Crouch, lavastus
Arianne Phillips, puvut
Kevin Adams, valaistus

English National Opera
Pe 1.12.2017, klo 19.30

arvio: Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen ja Sir John Eliot Gardinerin workshop oli mitä voimakkain musiikillinen kokemus

Sir John Eliot Gardiner analysoi Ravelin kvarteton maailmaa ORR:n jousiworkshopissa Lontoon Morley Collegessa. Kuva © Jari Kallio.

Sir John Eliot Gardiner analysoi Ravelin kvarteton maailmaa ORR:n jousiworkshopissa Lontoon Morley Collegessa. Kuva © Jari Kallio.

Harvoin olen saanut kokea yhtä välitöntä ja intensiivistä musiikkielämystä kuin Sir John Eliot Gardinerin ja Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen perjantai-iltapäiväisesä jousiworkshopissa Lontoon Morley Collegessa.

Kolmipäiväisen workshopin aikana ORR:n muusikot, joihin kuuluivat myös Chiaroscuro-kvartetin jäsenet Alina Ibragimova, Pablo Hernán Benedi, Emilie Hörnlund ja Claire Thirion sekä Monteverdi Apprentice -koulutusohjelmasta valmistuneet nuoret soittajat rakensivat Gardinerin johdolla jännittävän konserttiohjelman, johon kuului kolme kvartettoa jousiorkesterisovituksina.

Workshop-teeman mukaisesti perjantain tunnelma pienehkössä Emma Cons -salissa oli hyvin intiimi. Perinteisen konserttirituaalin muodollisuuksista vapaana Gardiner ja ORR:n muusikot esiintyivät arkivaatteissaan. Gardiner ja sellisti Robin Michael esittelivät kunkin teoksen ja sovituksen taustoja rennosti ja oivaltavasti mitä tarkkaavaisimmalle yleisölleen. Vaikka salissa oli muusikot ja yleisö yhteen laskien satakunta henkeä, oli kuin olisimme olleet joukko ystäviä kokoontuneena kotimusisoinnin yhteisen kokemuksen äärelle.

Jousikvartettojen orkesterisovitukset muodostavat kokonaan oman musiikkigenrensä. Tunnetuimpia esimerkkejä tässä taiteenlajissa lienevät Beethovenin myöhäisten kvartettojen jousiorkesteriversiot, joista Grosse Fuge, op. 133 kuultiinkin juuri hiljattain Musiikkitalossa Australian Chamber Orchestran vierailukonsertissa.

Tyypillisimmin kvartettoja on sovitettu luonnollisesti isommille jousiyhtyeille. Beethoven-sovitusten ohella paljon soitettuja ovat Rudolf Barshain muokkaamat kaksi Kamarisinfoniaa, Šostakovitsin kvartetoista.

Mistä tämä innokkuus kvartettojen sovittamiseen isommille yhtyeille kumpuaa? Puristi voisi kenties myös kysyä, millä tavoin kamarimusiikillisen ilmaisun kanavoiminen isommalle esiintyjäjoukolle palvelee itse musiikkia.

Gardiner otti puheenvuoroissaan kantaa molempiin kysymyksiin. Hänen mukaansa sovitukset tarjoavat yhtäältä kapellimestarille yksinkertaisesti mahdollisuuden työskennellä sellaisen ohjelmiston parissa, joka muutoin jäisi hänen ammatissaan saavuttamattomiin. Toisaalta sovituksilla on myös puhtaasti musiikillinen oikeutuksensa. Gardinerin näkemyksen mukaan jousiorkesteri mahdollistaa sointipaletin ja dynaamisen asteikon rikastuttamisen tavoilla, jotka tuovat sävellyksistä esiin sellaisia niiden sävyjä, vivahteita ja ulottuvuuksia, jotka muuten livahtaisivat helposti  tarkkaavaisuutemme ohitse.

Mielenkiintoisen näkökulman antoi myös Gardinerin huomautus siitä, kuinka orkesterin työskentelyyn tulee aivan erityistä kamarimusiikillista vuorovaikutusta ja intensiteettiä, kun esitettävät teokset ovat alkuperäisen formaattinsa kautta muusikoille läpikotaisin tuttuja.

Päivän ehdottomasti vahvin argumentti jousiorkesterisovitusten oikeutuksesta oli kuitenkin itse musisointi, joka vaikutti kuulijaan niin syvällisen innostavasti, avartavasti ja koskettavasti, että autenttisuuskysymysten pohtiminen pelkistyi uskoakseni itse kullakin paikalla olleelle lähinnä reunahuomautuksen tasolle.

Koska Orchestre Révolutionnaire et Romantique ammentaa periodisoiton maailmasta niin tyylillisesti kuin instrumentaalisestikin, aivan erityinen huomio kiinnittyy ORR:n lämpimään, vivahteikkaaseen ja läpikuultavaan sointiin sekä soiton huikeaan intensiteettiin oli sitten kyse aineettomimmista pianissimosta tai kolmen f:n pakahduttavista huipennuksista.

Iltapäivän sointiseikkailun avasi Maurice Ravelin jousikvartetto F-duuri (1903). Vaikka ORR:n lähtökohtana oli Richard Tognettin sovitus, Gardiner kertoi tehneensä  muusikoidensa kanssa partituuriin kuitenkin niin paljon muutoksia harjoitusten mittaan, että soiva lopputulos oli jotakin aivan uutta.

Ravelin kvartetto on todellinen aarreaitta. Se kätkee sisäänsä kokonaisen universumin mitä erilaisimpia musiikillisia aiheita ja karaktereja muodostaen siitä huolimatta johdonmukaisen kokonaisuuden. Tämän teoksen kuuntelukokemus on aina varsin inspiroiva, mutta tällä kertaa musiikista tuntui aukenevan kaksi kokonaan uutta mielleyhtymien maailmaa.

Ensimmäinen näistä on Allemonde, Debussyn Pelléas et Mélisanden atmosfääri. Vaikka Gardiner pohti tätä kytköstä jo teosesittelyssään, oli mitä hätkähdyttävin kokemus törmätä näihin assosiaatioihin ORR:n soivassa avaruudessa. Nämä maailmat aukenivat yllättäen, kuin udusta hetkiksi kirkastuvina näkyinä tai kulman takaa yllättävinä vastaantulijoina.

Toinen uusista maailmoista oli kenties vielä odottamattomampi. Varsinkin hitaan osan kudoksesta tuntui hetkittäin katsovan Bernard Herrmannin etiäinen, musiikkina elokuvaan, jota Hitchcock ei koskaan tehnyt. Kummassakin maailmassa oli syvää löytämisen riemua.

ORR ja Gardiner tekivät vaikuttavaa työtä kautta Ravelin lukemattomien sävyjen, joiden ohella orkesterin rytminen energia ja tarkkuus olivat ilmiömäisiä. Mieluusti olisi suonut mikrofonien tallentavan tämän elämyksen, mutta tietyllä lailla näiden hetkien ainutkertaisuus oli olennainen osa koko workshopin intiimiä olemusta.

Nuori Anton Webern oli jo säveltänyt laajan orkesteri-idyllin Im Sommerwind, kun hän ryhtyi syventämään tekniikkaansa Arnold Schönbergin luotsaamana. Schönberg katsoi aivan oikeutetusti kamarimusiikin formaatiksi, jonka kautta nuoren Webernin tuli jalostaa tekniikkaansa. Niinpä vuosina 1905-06 Webern sävelsikin useita teoksia jousikvartetille.

Näistä kuultiin perjantaina kymmenminuuttinen Langsamer Satz (1905), nimensä mukaisesti hitaan osan tutkielma. Webernin myöhäisromanttinen hehku antaa musiikille luonteenomaisen asun, joka poikkeaa selvästi säveltäjän myöhemmästä, kenties omimmasta, tyylistä. Silti nuoruudensävellyksen lyyrisestä pohjavirrasta nousevissa kuohuissa on jo aistittavissa aavistuksia tulevasta.

Langsamer Satz ei ole erityisen kamarimusiikillinen teos, joten sen pukeminen jousiorkesterin asuun on kerrassaan luonnollista. ORR:n ja Gardinerin edition pohjana oli Gerald Schwartzin varsin suoraviivainen jousiorkesterisovitus, johon siihenkin oli harjoitusten mittaan tehty monia muokkauksia, musiikin ehdottomaksi eduksi.

Mikä ilo olikaan kuulla nuoren Webernin romanttista pidäkkeettömyyttä täydessä ilmaisuvoimassaan vailla ripaustakaan liioittelua tai turhaa paatosta. Kiitos oivaltavien tempovalintojen ja soinnin läpikuultavuuden, Langsamer Satz oli nautinto!

Teen, keksien ja rupattelun jälkeen vuorossa oli päätösnumero, Franz Schubertin d-mollikvartetto, Kuolema ja neito(1824). Kvarteton lisänimi tulee Schubertin samannimisestä laulusta vuodelta 1817, jota säveltäjä siteeraa Andante con moto -osassa.

Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Sir John Eliot Gardiner Schubertin Kuolema ja neito -kvarteton parissa. Kuva © Jari Kallio.

Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Sir John Eliot Gardiner Schubertin Kuolema ja neito -kvarteton parissa. Kuva © Jari Kallio.

Gustav Mahler laati kvartetosta vuonna 1896 luonnostelman jousiorkesterille. Periaatteessa Mahlerin luonnos kattaa koko teoksen, mutta ainoastaan hidas osa on työstetty esityskuntoon saakka. Tuon hitaan osan sovituksen Mahler johti tiettävästi yhden ainoan kerran konsertissa. Muut osat jäivät luonnosasteelle. David Matthews on sittemmin toimittanut sovituksesta julkaisukelpoisen edition, jota silloin tällöin esitetäänkin.

Jälleen kerran Gardiner muusikoineen olivat muokanneet musiikin harjoituksissa omaksi editiokseen, joka eli hienosti Schubertin hengessä. ORR:n ja Gardinerin täydellisen omistautunutta tulkintaa kuunnellessa mieleen palautuivat muistot ensikohtaamisestani yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella julkaistun Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksen kanssa. Tuo sama hätkähdyttävä raikkaus ja puhutteleva voima tempasivat mukaansa vastustamattoman hurmaavasti.

Kuten Gewandhaus-orkesteri Mendelssohnin päivinä, ORR:n viulistit ja altistit soittivat seisten. Vaikka skeptinen ajattelija mielellään leimaisi ilmiötä visuaaliseen vaikutelmaan perustuvaksi tulkinnaksi, väittäisin kuitenkin tämän järjestelyn tuovan sointiin ja myös oman olennaisen lisäulottuvuutensa.

Kautta koko musikillisen iltapäivän saattoi täysin siemauksin ihastella ORR:n muusikoiden perinpohjaista ammattitaitoa ja muusikkoutta. Oli sitten kyse konserttimestarina toimineen Alina Ibragimovan mieleenpainuvista sooloista tai Monteverdin koulutusohjelman nuorten muusikoiden työskentelystä, tämä soittajisto teki kapellimestarinsa kanssa yhdessä mitä hienointa orkestraalista kamarimusiikkia.

Iltapäivän konsepti oli kaikkiaan niin ilahduttava, että on vähintäänkin suotavaa saada sille mahdollisimman pian uusinta. Mieluiten useita.

— Jari Kallio

Orchestre Révolutionnaire et Romantique
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari

Maurice Ravel: Jousikvartetto F-duuri (1903), jousiorkesteriversio
Anton Webern: Langsamer Satz (1905), jousiorkesteriversio
Franz Schubert: Jousikvartetto d-molli, D 820, ”Kuolema ja neito” (1824), jousiorkesteriversio

Morley College, Lontoo
Pe 1.12.2017, klo 13.30

RSO yhdistää Beethovenin Fideliossa oopperan ja teatterin uudella tavalla

vap

Radion sinfoniaorkesterin ensimmäinen oma festivaali avataan Beethovenin Fidelio-oopperan esityksillä 10.–11.1.2018 Musiikkitalossa. RSO:n Fidelio yhdistää oopperan ja teatterin uudella tavalla, sillä teoksen puhuttu dialogi on korvattu Jussi Nikkilän käsikirjoittamalla pienoisnäytelmällä.

Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla kuultavassa oopperan konserttiversiossa Leonoren roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano ja Florestanina nähdään Russell Thomas. Fidelion taltiointi esitetään Ylen kanavilla keväällä 2018.

Fidelio jäi Beethovenin ainoaksi oopperaksi ja sen syntyprosessin tiedetään olleen säveltäjälle hyvin vaikea. ”Teokseen liittyvässä kirjeenvaihdossa hän tuskailee olevansa sinfoninen säveltäjä ja laulusäveltäjänä liian instrumentaalinen. Minulle Fidelio on draamastaan huolimatta sinfoninen teos, joka kantaa mukanaan Beethovenin maailmankatsomuksen tärkeimpiä teemoja”, kertoo Hannu Lintu.

Fidelion alkuperäiseen librettoon kuuluva puhuttu dialogi on herättänyt pohdintoja kautta teoksen esityshistorian – edes Beethoven ei ollut tekstiin tyytyväinen. Monet tekijät ovatkin pyrkineet ratkaisemaan libreton draamallisen hajanaisuuden etsimällä korvaavia toteutustapoja, ja tähän päädyttiin myös RSO:ssa. ”Pyysimme näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilältä uutta konseptia, musiikkia muuttamatta. Syntynyt versio avaa uusia näkökulmia siihen, miten oopperoiden konserttiesitykset voivat löytää teoksista uusia lähestymiskulmia”, kertoo Hannu Lintu.

Nikkilä kirjoitti puhutun dialogin tilalle näytelmän Beethovenin viimeiset sanat, joka kertoo säveltäjän elämän tärkeistä käännekohdista ja valottaa samalla oopperan juonta ja syntyhistoriaa. Hahmoina ovat Esko Salmisen näyttelemä Beethoven ja Kati Outisen esittämä sisäkkö Rosalie. Kokonaisuutta värittävät Yle Draaman tuottamat Latviassa kuvatut videoinsertit, joissa Beethoven palaa lapsuuden maisemaansa.

”Halusin esitellä katsojalle yhden mahdollisen version ihmisestä, joka rakasti vapautta ja ihmistä, mutta harvoin tunsi itsensä vapaaksi, eikä varmaankaan koskaan löytänyt rakkautta vierelleen”, Nikkilä kertoo.

10.–25.1.2018. vietettävällä Beethoven-festivaalilla kuullaan Fidelion lisäksi mm. Olli Mustosen pianoresitaali, Suomalaisen barokkiorkesterin vierailukonsertti sekä Sir Roger Norringtonin johtama Beethovenin 9. sinfonia.

10.–11.1. klo 19 Musiikkitalo
RSO-festivaali BEETHOVEN
VAPAUS

Fidelio – Beethovenin viimeiset sanat
Hannu Lintu, kapellimestari
Jussi Nikkilä, ohjaus ja käsikirjoitus
Pietu Pietiäinen, valosuunnittelu
Yhteistyössä Yle Draaman kanssa

Johanna Rusanen-Kartano, sopraano (Leonore)
Russell Thomas, tenori (Florestan)
Tommi Hakala, baritoni (Pizarro)
Robert Gleadow, basso (Rocco)
Mari Palo, sopraano (Marzellina)
Jussi Myllys, tenori (Jaquino)
Arttu Kataja, baritoni (Fernando)
Musiikkitalon Kuoro, valm. Jani Sivén
Puherooleissa:
Esko Salminen (Beethoven)
Kati Outinen (sisäkkö Rosalie)