Amfion pro musica classica

Arvio: BRSO:n ja Jansonsin vierailukonsertissa oli aihetta riemuun

Frank-Peter Zimmermann, BRSO ja Mariss Jansons Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton parissa Musiikkitalossa maanantaina. Kuva © Jari Kallio

Frank-Peter Zimmermann, BRSO ja Mariss Jansons Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton parissa Musiikkitalossa maanantaina. Kuva © Jari Kallio

Kesäksi kääntyneenä toukokuisena maanantaina Musiikkitalo oli saanut vieraakseen Baijerin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarinsa Mariss Jansonsin kanssa osana Juhlaviikkojen orkesterivierailujen sarjaa.

BRSO:n ja Jansonsin yhteistyö on jatkunut jo viisitoista vuotta, mitä ilmeisimmin molemminpuolisesti varsin palkitsevana. Ensi kaudella 70-vuotisjuhlaansa viettävä BRSO lukeutuu orkesterien ehdottomaan huippuun, kun taas latvialaissyntyinen, 75-vuotias Jansons on urallaan kohonnut asemaan, jossa hänen osaamistaan arvostavat suuresti niin   muusikot ja yleisö kuin kriitikotkin.

Ehkäpä ainoa särö Jansonsin julkisuuskuvaan syntyi viime marraskuussa The Telegraphissa julkaistussa haastattelussa, jonka otsikoksi oli nostettu Jansonsin kommentti, jonka mukaan naiskapellimestarit eivät ole hänen alaansa (”Women on the podium are not my cup of tea”).

Julkaistussa haastattelussa kommentin kontekstualisointi jäi kuitenkin vähäiseksi, mikä otsikkoon noston ohella haiskahti vahvasti klikkikalastelulta. BRSO julkaisikin haastattelun ilmestymistä seuraavana päivänä Jansonsin tiedotteen, jossa hän ilmaisi varauksettoman tukensa kaikille kapellimestarina toimiville ja uraa tavoitteleville naisille korostaen tarkoitteneensa kommentillaan ainoastaan sitä, että hän itse oman rautaesiripuntakaisen taustansa ja ikäpolvensa kautta on kasvanut ammatin korostetusti maskuliinisen kontekstin aikakautena, ja muutos on hänen perspektiivistään vaatinut totuttelua.

Jansons myös myönsi, että hänen olisi jo asemansa kannalta pitänyt harkita tarkemmin sanojaan, niiden sisältöä, vaikutusta ja ylipäätään tarpeellisuutta. Haastattelussa esitetyn kommentin harkitsemattomuus on tietenkin kiistaton, mutta osavastuunsa lienee myös haastattelun toimitustyöllä, jonka ansiosta kommentti sai omanlaisensa värityksen. Jossain määrin kitkerä maku kokonaisuudesta jäi, mutta suhteutettakoon se taustaansa.

Joka tapauksessa Musiikkitalossa saatiin nauttia pitkään yhteistyöhön ja syvään keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen perustuvasta orkesterin ja ylikapellimestarin vaikuttavaa yhteistyöstä.

BRSO ja Jansons pelaavat hienosti yhteen viidentoista vuoden kokemuksella. Kuva © J. Kallio

BRSO ja Jansons pelaavat hienosti yhteen viidentoista vuoden kokemuksella. Kuva © J. Kallio

Illan ensimmäinen musiikillinen seikkailu oli Gioachino Rossinin Wilhelm Tell –alkusoitto (1829). Tämä neljästä osasta muodostuva, hitaiden ja nopeiden elementtien vaihtelulle rakentuva likipastoraalinen alkusoitto on, mielenkiintoista kyllä, melko lailla harvinainen näky orkesterien ohjelmistossa, ainakin meillä. Itselleni tämä oli ensimmäinen konserttikohtaaminen tämän levyiltä niin tutun teoksen parissa.

Aamutunnelmia peilaava avaus kontrabassojen säestämille viidelle soolosellolle tarjosi mahdollisuuden nauttia BRSO:n matalien jousten rikkaasta soinnista. Myrskytunnelmat taasen kutsuivat koko orkesterin mainioihin sointikuohuihin, jotka liudentuivat kauniiseen englannintorvisooloon, jonka pohjana toimii sveitsiläinen kansansävelmä Ranz des vaches. Alkusoiton päättää trumpettifanfaarien käynnistämä tunnettu ja loputtomasti siteerattu galoppi, joka saattaa musiikin riemulliseen päätökseen.

Kenties levytysten korostunut dynaaminen skaala oli virittänyt odotukseni konserttirealiteettien vastaiseksi, mutta päätöksen tutta forza -esitysohje ei kohonnut Musiikkitalossa kirjaimelliseen toteutukseensa. Tästä huolimatta alkusoitto oli kauttaaltaan nautittava kokonaisuus Jansonsin ja BRSO:n esittämänä.

Illan solistina kuultiin Frank Peter Zimmermannia Sergei Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton, op. 19 (1917) parissa. Tämä teos on kertakaikkisen kummallinen. En tarkoita tätä moitteena, vaan päin vastoin ansiokkaana irtiottona monista konserttoperinteen konventioista.

Prokofjevin konsertto ei ole virtuoosisolistin ja orkesterin kaksintaistelu, vaan ennemminkin klassismin ja barokin perinteistä ammentava yhtyeteos, jossa viululla on keskeinen rooli. Kolmiosaisen, parikymmenminuuttisen teoksen musiikissa sulautuvat yhteen kirpeä ironia, hetkittäin yllättävän intensiivinen lyyrisyys, ketteränkujeileva rytmiikka ja kolkkouteen saakka kurkottava groteskius.

Kautta konserton saattoi ihailla solistin, kapellimestarin ja orkesterin verratonta yhteistyötä, jonka tuloksena konsertto soi esimerkillisesti balansoituna ihastuttavan läpikuultavasti, puhtaasti, värikylläisesti ja äärettömän ilmeikkäästi.

Riemukkaan vastaanoton saanut Zimmermann tervehti yleisöään oivallisesti valitulla ylimääräisellä Prokofjevin sooloviulusonaatista, op. 115 (1947). Tätä kuunteli ilokseen sekä puhtaan musiikillisesti että konserttikokonaisuuden johdonmukaisuuden kannalta. Jälkimmäinenhän ei niinkään usein toteudu ylimääräisten kohdalla.

Väliajan jälkeen BRSO palasi Musiikkitalon lavalle täydessä sinfonisessa kokoonpanossaan. Perinteisestä kaavasta poiketen illan ohjelmassa ei ollut sinfoniaa, vaan konsertin jälkimmäisen puolen muodostivat kaksi huikeissa orkesteriväreissä hehkuvaa teosta, Richard Straussin sävelruno Don Juan, op. 20 (1888) ja Maurice Ravelin koreografinen runoelma La Valse (1919-20).

Näitä hyvin erilaisiin soiviin asuihin puettuja teoksia yhdistävät hedonismin ja itsetuhoisuuden teemat. Straussilla tämä ilmenee Nikolaus Lenaun Don Juanin avoimen ohjelmallisena sävelittämisenä. Lenaun ja Straussin nimihenkilöä voidaan pitää, nykytermein ilmaistuna, toksisen maskuliinisuuden ilmentymänä, jonka identiteetti rakentuu rakkaussuhteiden keräilynä päätyen lopulta kyltmättömyydessään tyhjyyden ja itsetuhoisen masennuksen tunteisiin.

Nämä mielenmaisemat Strauss pukee mitä vaikuttavimpaan orkesteriasuun, jonka loistossa BRSO:n kaltainen huippuorkesteri pääsee täysimittaisesti oikeuksiinsa. Jansons ja orkesteri tarjosivatkin mitä syvimmän sointielämyksen, jossa koko orkesteri antoi parastaan. Kenties mieleenpainuvinta kauttaaltaan erinomaisessa musisoinnissa olivat käyrätorvien herkulliset osuudet, jotka hehkussaan ylittivät korkeimmatkin odotukset.

Jansonsin johdolla Straussin sävelrunon muoto rakentui sulavan johdonmukaisesti huipennuksineen ja suvantoineen. Lopun julma autius toteutui erittäin vaikuttavasti.

Ravel taasen kasvattaa La Valsessa tyyliteltyä valssiaihetta kangastuksenomaisen kuiskaavasta alkuhämärästä kohti yhä kiihkeämpiä nousuja huipentuen viimeiseen kuristuksenomaiseen purkaukseensa. Musiikin yltäkylläisyydessä on sen tuhon siemen, jonka pahaenteisyys kietoutuu musiikkiin sen ensimmäisistä tahdeista lähtien.

Ravelin partituuri on melkoinen haaste alati muuttuvine tekstuureineen ja sointiväreineen, joiden tulisi kannatella teoksen pitkää rakenteellista kaarta kohti vääjäämättä odottavaa tuhoisaa päätöstä. Näihin haasteisiin Jansonsin ja BRSO:n Ravel-soitto vastasi jotakuinkin täydellisesti. La Valse oli todellinen elämys.

Riemuntäytteisen musiikkitalon suosionosoitukset saivat vastakaikunsa orkesterin ylimääräisistä. Ensimmäisessä kujeiltiin Jansonsin hiippaillessa pois johtajankorokkeelta Luigi Boccherinin Menuetin alkutahtien jälkeen jousiston huolehtiessa musisoinnista. Sitten jälkimmäisessä tarjoiltiin vielä kerrassaan huikea voimannäyttö, katkelma Béla Bartókin Ihmeellisestä mandariinista, op. 19 (1918-24).

Tämä oli riemukas ilta. Vaikka ennakkoon hieman karsastin ohjelman hajanaisuutta, illan kuluessa en enää suonut moiselle pohdiskelulle juuri sijaa. Jokainen teos oli ilon aihe.

— Jari Kallio

Baijerin radion sinfoniaorkesteri
Mariss Jansons, kapellimestari

Frank Peter Zimmermann, viulu

Gioachino Rossini: Alkusoitto oopperaan Wilhelm Tell (1829)
Sergei Prokofjev: Viulukonsertto nro 1 D-duuri, op. 19 (1917)
Richard Strauss: Don Juan, op. 20 (1888)
Maurice Ravel: La Valse (1918-20)

Musiikkitalo, Helsinki
Ma 14.5.2018, klo 19.30

Helsingin Musiikkitalon urkujen rakentajaksi on valittu itävaltalainen Rieger Orgelbau

Urkuhankkeen kilpailutusprosessi on toteutettu kevään 2018 aikana ja 8.5.2018 Musiikkitalon säätiön hallitus valitsi urkujen rakentajaksi itävaltalaisen Rieger Orgelbaun. Maineikkaan urkutehtaan tilauskannasta johtuen urkujen valmistuminen tulee ajoittumaan vuoteen 2022.

”Aikataulu ei ollut lopulta ratkaiseva tekijä urkujenrakentajan valinnassa, vaan tärkeintä oli löytää rakentaja, jonka suunnitelmien mukaan rakennetuilla uruilla voidaan saavuttaa niin soinnillisesti kuin teknisesti parhaat mahdolliset konserttisaliurut juuri Musiikkitaloon”, toteaa urkujen valintaan asetetun arviointilautakunnan puheenjohtaja Olli Porthan. ”Tarjouskilpailun laatutaso oli erittäin korkea ja suunnittelukilpailuna toteutettua kilpailutusprosessia voidaan pitää erittäin onnistuneena” Porthan jatkaa.

Urkujen hankintaprosessi on toteutettu laajassa yhteistyössä Helsingin Musiikkitalon säätiön, Musiikkitalon päätoimijoiden ja urkujen rakennuttamisesta vastaavan Kiinteistöosakeyhtiö Mannerheiminintie 13a:n kanssa.

Tavoitteena rakentaa yhdet maailman suurimmista konserttisaliuruista

Alun perin konserttisaliin tavoiteltiin Suomen suurimpia, 90 äänikertaisia urkuja. Kilpailuun saatujen suunnitelmien myötä kuitenkin havaittiin, että konserttisaliin parhaiten soveltuvissa uruissa saattaisi olla jopa 100 äänikertaa, jolloin Helsingin Musiikkitalon urut nousisivat yhdeksi maailman suurimmista konserttisaliuruista.

”Tavoitteena ovat soinnillisesti sellaiset urut, jotka parhaalla mahdollisella tavalla täyttävät koko tilan ja tulevat kuulijan iholle asti”, toteaa urkujen asiantuntijaryhmään kuulunut urkutaiteilija Jan Lehtola.

Urut soivat vuonna 2022

Urkujen rakennusprosessi on pitkä ja ensimmäinen vaihe ajoittuu kesään 2020, jolloin konserttisalissa tullaan tekemään rakennusteknisiä valmistelutöitä. Varsinaiset urkujen asennus- ja kokoamistyöt tehdään kesinä 2021 ja 2022. Tätä ennen urkujen tuhannet pillit ja muut osat valmistetaan Rieger Orgelbaun tehtaalla Itävallassa. Urkujen hankintahinta tulee olemaan n. 3 miljoonaa euroa. Lahjoituksina saadut 4,2 miljoonaa euroa tulevat riittämään urkuhankinnan kokonaiskustannuksiin.

”Säätiölle hanke on erittäin merkittävä ja siihen saatu rahoitus kattaa hankkeen kustannukset. Hankkeen rinnalle käynnistetyn Urut soimaan-lahjoituskampanjan avulla voidaan siten keskittyä turvaamaan soivat sisällöt, kunhan urut valmistuvat” iloitsee säätiön hallituksen puheenjohtaja Nasima Razmyar.  ”Lahjoituskampanja on käynnistynyt yli odotusten ja olemme erittäin kiitollisia kaikista säätiölle osoitetuista lahjoituksista. Niiden avulla voimme aidosti tukea ja turvata monipuolisen urkumusiikin esittämisen konserttisalissa”, Razmyar lisää.

RSO esittää Sebastian Fagerlundin uutuusteoksen ensi kertaa Suomessa

Radion sinfoniaorkesteri esittää ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla Sebastian Fagerlundin orkesteriteoksen Water Atlas 16.–17.5. Musiikkitalossa. Yleisradio on yksi teoksen tilaajista yhdessä Amsterdamin Concertgebouw -konserttitalon ja BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa. Lisäksi ohjelmassa on Debussyn Jeux ja Ravelin Bolero sekä Manuel de Fallan pianokonsertto ”Öitä Espanjan puutarhoissa”, jonka solistina esiintyy Angela Hewitt.

Sebastian Fagerlund on noussut nopeasti ensin suomalaisten nykysäveltäjien eturiviin sekä nyt myös kansainvälisesti menestyneimpien säveltäjiemme joukkoon. Kaudeksi 2016–2017 Fagerlund valittiin Amsterdamin Concertgebouw’n konserttitalon historian toiseksi residenssisäveltäjäksi. Tänä aikana syntyi orkesteritriptyykki, jonka viimeinen osa nyt kuultava Water Atlas on.

Kaikilla kolmella teoksella on yhteistä musiikillista materiaalia sekä veteen ja merenkulkuun liittyvää symboliikkaa.”Teokseni ei ole ohjelmamusiikkia, vaan kyse on vedestä laajempana ja abstraktimpana ilmiönä”, Fagerlund kuitenkin muistuttaa. Kantaesitys Hollannin radion sinfoniaorkesterin konsertissa 21.4. Osmo Vänskän johdolla oli suuri menestys.

Kanadalainen Angela Hewitt kuuluu aikamme pianisteista arvostetuimpiin. Hewitt tunnetaan parhaiten Bachin musiikin tulkitsijana ja hän onkin levyttänyt Hyperion-yhtiölle säveltäjän kaiken keskeisen klaveerimusiikin. Bachin lisäksi Hewittin laajaan ja palkittuun diskografiaan sisältyy mm. Couperinin, Mozartin, Schumannin, Debussyn ja Messiaenin musiikkia. Hannu Lintu kuuluu Hewittin läheisiin yhteistyökumppaneihin – lokakuussa 2017 he kantaesittivät Ottawassa Matthew Whittallin pianokonserton Nameless Seas.

Kevään viimeisessä kamarimusiikkikonsertissa 20.5. RSO:n muusikot esittävät Gunter Schullerin ja David Amramin teoksia, joissa pääosassa on käyrätorvi.

Kaija Saariaho ja Lisa Batiašvili Taideyliopiston kunniatohtoreiksi

Kaija Saariaho

Kaija Saariaho

 Lisa Batiashvili

Lisa Batiashvili

Taideyliopiston ensimmäinen yhteinen promootio eli yliopisto-opintojen juhlallinen päätös järjestetään Helsingissä 8.–10. 6. Tilaisuudessa promovoidaan Taideyliopiston akatemioista valmistuneita maistereita ja tohtoreita. Promootiossa vihitään myös 13 kunniatohtoria. Kunniatohtoriksi vihkiminen on korkein huomionosoitus, jonka yliopisto voi myöntää. Kunniatohtoreiksi vihitään säveltäjä Kaija Saariaho, näyttelijä Seela Sella ja ohjaaja Ralf Långbacka sekä kymmenen muuta taidealan vaikuttajaa.

Kaija Saariaho on Suomen tunnetuin nykysäveltäjä. Hän on säveltänyt oopperoita, teoksia sinfoniaorkestereille sekä vokaali- ja kamarimusiikkia. Saariaholle on vuosien kuluessa myönnetty lukuisia merkittäviä palkintoja ja tunnustuksia, tuoreimpana tämän vuoden helmikuussa myönnetty Frontiers of Knowledge, joka on yksi maailman tärkeimmistä musiikkipalkinnoista.

Kunniatohtoreiksi vihitään lisäksi kymmenen muuta taiteilijaa ja kulttuurivaikuttajaa. Muusikoita heistä ovat yhdysvaltalainen jazzpianisti Aaron Goldberg, georgialainen Suomessa usein vieraillut viulisti Lisa Batiašvili sekä englantilainen muusikko ja professori Derek Scott.

”Taideyliopiston ensimmäinen yhteinen promootio tekee kunniaa taiteelle ja sen tekijöille yli taidealarajojen. Kunniatohtorit edustavat alojensa edelläkävijöitä ja vaikuttajia Suomesta ja maailmalta. Yhdessä promovoitavien maisterien ja tohtorien kanssa he juhlistavat taiteen voimaa ja merkitystä tulevaisuuden rakentajana”, sanoo rehtori Jari Perkiömäki.

Yleisökin tervetullut juhlakulkueeseen

Yksi promootion näyttävimmistä tapahtumista on taiteen maistereiden, tohtoreiden, kunniatohtoreiden ja Taideyliopiston henkilökunnan yhteinen juhlakulkue läpi Helsingin ydinkeskustan lauantaina 9.6. klo 13.30 alkaen.

Juhlakulkueen aikana nähdään ohjelmalliset tervehdykset nykytaiteen museo Kiasman parvekkeelta sekä Kansallismuseon ja Eduskuntatalon portailla. Tervehdykset on toteutettu yhteistyössä tanssija ja koreografi Pia Lindyn ja opiskelijoista koostuvan työryhmän kanssa. Tervehdysten lisäksi kulkueen aikana nähdään Kuvataideakatemian opiskelijoiden videotaidetta Musiikkitalon mediaseinällä.

Yleisö on tervetullut seuraamaan kulkuetta. Kulkue lähtee liikkeelle Musiikkitalosta klo 13.30 kohti Temppeliaukion kirkkoa ja Taidehallia.

Tulkinnanvaraista-konserttisarjassa 18.5. Iannis Xenakisin teoksia

Xenakis esittelee kehittämäänsä tietokoneavusteisen säveltämisen ja reaaliaikaisen esittämisen UPIC-järjestelmää.

Xenakis esittelee kehittämäänsä tietokoneavusteisen säveltämisen ja reaaliaikaisen esittämisen UPIC-järjestelmää.

Mitä on romantiikka musiikissa? Ainakin tulkintatahtoa, itsellisen ajattelijan pyrkimystä ilmaista fantasioitaan, toiveitaan ja halujaan. Entä mitä on keväinen musiikki? Ainakin sellaista, joka viittaa syntymään: alkuvoimaan, väkivaltaiseenkin tunkeutumiseen tiedostamattomuudesta kohti tiedostamista.

Niinpä Iannis Xenakisin musiikki on sekä romanttista että keväistä. Kouriintuntuvasti läsnä on instrumentin ja soittajan sekä soinnin ja sen kokijan välinen vastus. Kiinnostavasti Xenakis haastaa käsityksemme musiikin sidonnaisuudesta ajan kulkuun: teosten materiaali ja rakenne ovat kiinteässä yhdeydessä korkean tason matemaattisiin periaatteisiin, jotka säveltäjä on ihailtavalla tavalla onnistunut pukemaan runolliseen muotoon.

UMUU-yhtye ystävineen esittää valikoiman Xenakisin soolo- ja kamarimusiikkiteoksia. Kattaus, joka ilmentää säveltäjän matemaattisen ja arkkitehtonisen prosessin kehittymistä viidenkymmenen vuoden kuluessa, on esteettisesti hämmästyttävän yhtenäinen ja täynnä väkeviä teoksia eri soitinyhdistelmille.

Varhaisin konsertissa kuultava sävellys on pianoteos Six chansons vuodelta 1952, jolloin Le Corbusierin arkkitehtiateljeessa päivisin työskennellyt Xenakis seurasi vapaa-ajallaan Olivier Messiaenin sävellysopetusta. Kotimaastaan pakoon ajettu Xenakis etsii näissä lauluissa kreikkalais–romanialaisia juuriaan, tahtoen ”olla Kreikalle se mitä Bartók oli Unkarille”. Säveltäjä, jolle sotilasjuntta oli julistanut kuolemantuomion, pääsi palaamaan kotimaahansa vasta juntan kaaduttua vuonna 1974.

Messiaen kannusti nuorta säveltäjää säilyttämään riippumattomuutensa ja etsimään omaa ääntään akateemisen sävellysmaailman ulkopuolelta. ”Xenakis ei ole radikaalisti uusi vaan radikaalisti toisenlainen”, hän totesi. Sodassa kärsinyttä ruumistaan ja psyykeään eheyttävälle Xenakisille identiteetin etsiminen oli kaikki kaikessa: ”Kompositio on kamppailua olemassa olemisen puolesta. Jos kuitenkin jäljittelen menneisyyttä, en tee mitään enkä ole olemassa”.

Iannis Xenakisin Le Corbusierin toimistossa suunnittelema Philipsin paviljonki Brysselin-maailmannäyttelyyn 1958.

Iannis Xenakisin Le Corbusierin toimistossa suunnittelema Philipsin paviljonki Brysselin-maailmannäyttelyyn 1958.

Orkesteriteoksessaan Metastaseis (1954) Xenakis siirsi Philipsin paviljongin hyperboliset kuvaajat soivaan muotoon. Algoritmien laskeminen tuli kuitenkin kaiken aikaa työläämmäksi ja lopulta käsityönä mahdottomaksi. 1960-luvulla Xenakis sai mahdollisuuden käyttää IBM 7090 -supertietokoneen laskentatehoa matemaattisten joukkojen yhdistelmien kartoittamiseen. Samaan ST-algoritmiin perustuvat  tässä konsertissa kuultavan pianokvarteton Morsima–Amorsima (1962) lisäksi myös teokset ST/4, ST/10 ja Atrées.

Monissa teoksissaan Xenakis tavoitteli äärimmäisen fyysistä ja draamattista ääni-ilmaisua, soivan energian suoraa suuntaamista kohti kuulijaa. 1970-luvulle tultaessa esiin tunkeutui uusi sukupolvi virtuoosisoittajia, jota eivät enää karsastaneet musiikkia nykytaiteen lajina vaan suhtautuivat intohimoisesti myös oman aikansa teoksiin ja niitä kannatteleviin ideoihin. Säveltäjät ja soittajat inspiroivat toisiaan vanhojen totuuksien kyseenalaistamisessa, ja myös Xenakisin partituurit ovat tehneet monesta mahdottomuudesta mahdollisia. Atleetin lailla Xenakista soittava muusikko pyrkii alati ylittämään omat rajansa ja kurottamaan yhä nopeammaksi, yhä korkeammalle, yhä voimakkaammaksi.

Näin syntyneisiin nykyisin kantaohjelmistoon kuuluviin teoksiin lukeutuu Mikka (1971) sooloviululle. Sen taustalla on viulun soinnin ja soittamisen motoriikan määritteleminen uudelleen: ”neljän kielen rajoitteesta” vapautunut soittaja on ”kuin oskillaattori” kolmen ja puolen oktaavin alalle ulottuvine glissandoineen.

Mikka, saksofonikvartetto Xas (1987) ja monet muut teokset perustuvat tilastotieteellisiin laskentamalleihin, jotka tekevät mahdollisiksi niin sanottujen suotimien, pilvien ja versoilujen käytön teosten käsitteellisenä ja käytännöllisenä materiaalina. Näiden teknisten keinojen avulla Xenakis luo musiikkia, joka dramatisoi ristivetoa hajaannuksen ja järjestyneisyyden välillä. Joukkoteoreettiset mallit sitovat musiikin vankasti todelliseen maailmaan: Xenakisin suurimpana ansiona voi kuitenkin pitää sitä eleganssia ja runollisuutta, jonka puitteissa tieteellinen ja taiteellinen havaintomaailma sulautuvat yhteen.

PE 18.5.2018 klo 15
Helsingin Musiikkitalon alalämpiö; vapaa pääsy; ilmainen kahvitarjoilu!

Juho Laitinen, laulu ja sello
Eriikka Maalismaa, viulu
Adrian Rigopulos, kontrabasso
Mirka Viitala, piano
Anna-Sofia Anttonen, Nanna Ikonen, Annu Laine ja Sikri Lehko, saksofonit

Iannis Xenakisin sävellyksiä:
Six chansons (1951–2)
Morsima–Amorsima (1962)
Mikka (1971)
Pour Maurice (1982)
Xas (1987)
Roscobeck (1996)