Amfion pro musica classica

RSO-festivaali: Magnus Lindberg – uutuuksia, suurteoksia ja sielun veljiä

Radion sinfoniaorkesteri järjesti ensimmäisen oman festivaalinsa tammikuussa 2018. Yli 10 000 kuulijaa tavoittaneen tapahtuman teemana oli Beethoven.Seuraava RSO-festivaali pidetään 11.–31.10.2019 ja silloin keskiössä on orkesterin pitkäaikainen musiikillinen kumppani, säveltäjä Magnus Lindberg.

Ensimmäinen RSO:n esittämä Lindberg-teos oli Sculpture 2 vuonna 1981. ”Kappale oli varsinainen risukasa. Se ei pelästyttänyt orkesteria, vaan olen siitä lähtien saanut kasvaa säveltäjänä ja kartuttaa taitojani ensin Jukka-Pekka Sarasteen, sitten Sakari Oramon ja nyt Hannu Linnun johtaman hienon orkesterin kanssa”, Magnus Lindberg iloitsee.

Lähes neljänkymmenen yhteisen vuoden aikana RSO on esittänyt miltei koko Lindbergin orkesteriteosten tuotannon ja sävellyksiä on ollut ohjelmassa myös monilla ulkomaan kiertueilla. Viimeisin kantaesitys kuultiin Suomen 100-vuotispäivänä, jolloin RSO esitti ja levytti Lindbergin orkesteriteoksen Tempus fugit.

Ohjelmassa klassikot Kraft ja Aura sekä kaksi Suomen ensiesitystä

Festivaaliohjelman punaisena lankana on etsiä yhteyksiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä, mikä on Magnus Lindbergin tuotannolle tyypillistä. ”Lindbergin musiikissa kuuluvat historian ihailu ja sen haastaminen. Hänen tuotantonsa on kiinteässä yhteydessä traditioon, ja sen tähänastiset tyylikaudet kertovat kiehtovasti niin säveltäjän omasta kehityksestä kuin häntä ympäröivän maailman ilmiöistä”, linjaa ylikapellimestari Hannu Lintu.

Beethoven-tapahtuman tapaan ohjelmassa on sinfoniakonsertteja, oopperaa, kamarimusiikkia, resitaaleja ja keskusteluja. Festivaalin huipentuma on samalla yksi syksyn konserttitarjonnan kohokohdista, kun Hannu Lintu johtaa 25.10. jo kulttimaineeseen kohonneen Lindbergin Kraftin sekä monumentaaliseenAuran. Suomen ensiesityksinä kuullaan juuri Lontoossa kantaesitetty Lindbergin kuoro-orkesteriteos Triumf att finnas till sekä Ensemble intercontemporainin tilaama uusi orkesteriteos.

Pekka Kuusisto esittää Lindbergin viulukonserton nro 1

Vierailevana orkesterina on Tapiola Sinfonietta, jonka solistina Pekka Kuusisto esittää Lindbergin 1. viulukonserton ja Laura Mikkola 1. pianokonserton. Teemasäveltäjä esiintyy itsekin muutamassa konsertissa niin pianistina kuin kapellimestarinakin.

Lindbergin sielun veljien – Igor Stravinskyn ja Robert Schumannin teoksia on ohjelmassa festivaalin kamarimusiikkikonsertissa. Chopin-kilpailun voittaja, juuri menestyksekkään debyytin RSO:n kanssa tehnyt pianisti Seong-Jin Cho on koonnut ohjelman, joka ilmentää Magnus Lindbergin rakkautta pianoon ja sen laajaan perusohjelmistoon.

Festivaali päättyy Fabio Biondin johtamaan, harvoin Suomessa esitettyyn Gluckin oopperaan Orfeo ed Euridice.


RSO-FESTIVAALI MAGNUS LINDBERG 11.–31.10.2019

11.10. klo 19
Mustavalkoinen rakkauteni

Seong-Jin Cho, piano
W. A. Mozart: Fantasia d-molli K 397
W. A. Mozart: Sonaatti B-duuri K 281
Franz Schubert: Wanderer-fantasia
Alban Berg: Sonaatti op. 1
Franz Liszt: Sonaatti h-molli

16.10. klo 19
Ääni ja vimma

Hannu Lintu, kapellimestari
Joonas Ahonen, piano
Emil Holmström, piano
Jouko Laivuori, piano
Magnus Lindberg, piano
Piia Komsi, sopraano
Anna Danik, mezzosopraano
Simo Mäkinen, tenori
Aarne Pelkonen, baritoni
Musiikkitalon Kuoro, valm. Niels Schweckendiek
Magnus Lindberg: Related Rocks
Igor Stravinsky: Les Noces
Magnus Lindberg: Kinetics
Magnus Lindberg: Triumf att finnas till, ensiesitys Suomessa

Ennen konserttia klo 18 Alalämpiö:
Festivaali alkakoon! Säveltäjä Magnus Lindberg ja ylikapellimestari Hannu Lintu esittelevät ohjelmaa

Myöhäisillan kamarimusiikki:
Joonas Ahonen, piano
J. S. Bach: Toccata G-duuri BWV 916
Igor Stravinsky (sov. Agosti): Kolme tanssia baletista Tulilintu
.
18.10. klo 19 Temppeliaukion kirkko
Dialogit

Tapiola Sinfonietta
Magnus Lindberg, kapellimestari
Laura Mikkola, piano
Pekka Kuusisto, viulu
Magnus Lindberg: Pianokonsertto nro 1
Magnus Lindberg: Viulukonsertto nro 1
Magnus Lindberg: Uusi teos, ensiesitys Suomessa (Ensemble intercontemporain -orkesterin tilaus)
J.S. Bach – Harrison Birtwistle: Bach Measures

20.10. klo 15 Harjoitussali PAAVO
Sieluni veljet

RSO:n muusikot
Igor Stravinsky: Oktetto
Magnus Lindberg: Maguey de tlalcoyote, ensiesitys Suomessa
Robert Schumann: Pianokvintetto

25.10. klo 19
Voima  

Hannu Lintu, kapellimestari
Magnus Lindberg, piano
Tuomas Lehto, sello
Giuseppe Gentile, klarinetti
Kazutaka Morita, patarummut
Naoki Yasuda, patarummut
Juhani Liimatainen, elektroniikka
Magnus Lindberg: Kraft
Magnus Lindberg: Aura

Myöhäisillan kamarimusiikki:
Laura Vikman, viulu
Jouko Laivuori, piano
J.S. Bach (sov. Schumann): Partita nro 2 d-molli BVW 1004

30.-31.10. klo 19
Juuret 

Fabio Biondi, kapellimestari
Caitlin Hulcup, mezzosopraano (Orfeo)
Helena Juntunen, sopraano (Euridice)
Tuuli Lindeberg, sopraano (Amor)
Helsingin kamarikuoro, valm. Nils Schweckendiek
Christoph Gluck: Orfeo ed Euridice

Arvio: Saariaho-festivaali huipentui La Passion de Simonen ensiesitykseen Tampere-talossa

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Sunnuntai-iltana Tampere-talon Kylässä Kaija Saariaho -festivaali sai hienon huipennuksen vaikuttavassa päätöskonsertissa, jossa kuultiin La Passion de Simonen (2006/2013) ensemble-version Suomen ensiesitys.

Alun perin soolosopraanolle, kuorolle ja suurelle orkesterille sävelletyn La Passion de Simonen uudessa versiossa solistin osuus on ennallaan, mutta kuoro-osuudet on sovitettu neljälle vokalistille, ja orkesterina toimii yhdeksäntoista soittajan kamariyhtye. Lisäksi puheosuudet, jotka alkuperäisessä versiossa kuultiin ääninauhalta, ovat nyt osa elävää esitystä, näyttelijän lausumina.

Ensimmäinen versio kantaesitettiin Wienissä vuonna 2006, osana Peter Sellarsin New Crowned Hope -festivaalia.  Alkusysäys La Passion de Simonen ensemble-versisolle tuli kapellimestari Clément Mao-Takacsilta ja ohjaaja Aleksi Barrièrelta, pariisilaisen La Chambre aux échos -musiikkiteatteriryhmän taiteellisilta johtajilta. Ajatus oli itänyt kaksikon mielessä Wienin-kantaeityksestä lähtien.

Kehiteltyään konseptia pidemmälle, Mao-Takaks ja Barrière lähestyivät ajatuksineen Saariahoa, joka kiinnostui ideasta suuresti. Säveltäjän mukaan ensemble-version työstäminen osoittautui lopulta yllättävän kivuttomaksi prosessiksi.

”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Ensemble-versio on alkuperäiseen verrattuna jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen”, Saariaho pohti taannoisessa Amfionin haastattelussa.

Muodollisesti La Passion de Simone jakautuu, ristin tien esikuvan mukaisesti viiteentoista osaan tai asemaan, liittyen täten osaksi keskiajan kristillisyydestä juontuvaan musiikilliseen passioperinteeseen, jonka tunnetuimpia ilmentymiä ovat luonnollisesti Bachin passiot.

Bachin teoksia voidaan tarkastella pitkän musiikillisen kehityslinjan päättävinä huipentumina. Sittemmin passitotraditio vähitellen hiipui, mutta 1900-luvun jälkipuolella se alkoi kokea uutta tulemistaan Pendereckin Luukaspassion (1966) ja Pärtin Passion (1982) myötä.

Uusi vuosituhat toi mukanaan kokonaisen passioiden menestyksekkään sarjan, alkaen  Oswaldo Golijovin La Pasión según San Marcosista (2000) ja jatkuen Saariahon La Passion de Simonessa, David Langin The Little Match Girl Passionissa (2007), James MacMillanin Johannespassiossa (2007) ja Luukapassiossa (2015) sekä John Adamsin The Gospel According to the Other Maryssa (2012).

Toisin kuin suurin osa edellä mainittuja teoksia, La Passion de Simone ei pohjaudu perinteiseen evankeliumien passiokertomukseen, vaan se käsittelee filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja uhrikuolemaa.

Passioperinteen mukaisesti Amin Maaloufin libreton keskushenkilönä on kertoja, jonka osuus on kirjoitettu soolosopraanolle. Kertojan kautta teos peilaa Simone Weilin elämää ja ajatuksia, pyrkien ymmärtämään sitä elämänvalintojen ketjua, joka lopulta johti tämän kuolemaan kolmenkymmenenneljän vuoden iässä.

Saariahon seitsemänkymmentäviisiminuuttinen partituuri kasvaa orgaanisesti avaussivuiltaan laajaksi musiikilliseksi matkaksi, jonka ilmiasu vaihtelee liki staattisista meditaatioista voimallisiin purkauksiin, joiden emotionaalinen puhuttelevuus ja suoraviivaisuus on ennenkuulumatonta Saariahon tuotannossa.

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simonen avaavasta musiikillisesta materiaalista kohoaa moni-ilmeinen tekstuurien ja musiikillisten muotojen sarja, joka muodostaa alati muuttuvan kokonaisuuden, peilaten Simone Weilin matkaa kohti uhrikuolemaa ja metafyysistä ylösnousemusta.

Kertojan laaja soolo-osuus, jonka sopraano Sayuri Araida lauloi kertakaikkisen vaikuttavasti, on puettu mitä kauneimpaan ja ilmaisuvoimaisimpaan musiikilliseen asuun, joka karttaa visusti oopperalaulun maneereja.

”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään”, Saariaho kuvasi lähestymistapaansa.

Passioperinteen hengessä kuoron tehtävänä on rakentavaa kommentaaria soolo-osuuden lomaan. Tämän lisäksi lauluääniä käytetään läpi La Passison de Simonen instrumentaalisesti laajentamaan orkesterikudoksen sointivärien kirjoa.

La Chambre aux échos -ryhmän neljä vokalistia, Sandra Darcel, Marianne Seleskovitch, Johan Viau ja Romain Dayez lauloivat moninaiset osuutensa häikäisevän puhtaasti ja värikylläisesti. Näyttämöllisesti vokaalikvartetti oli myös mitä vakuuttavin, tuoden produktioon koskettavaa intiimiyttä.

Simone Weilin näyttämöllinen läsnäolo toteutui oivallisesti näyttelijä Isabelle Seleskovitchin osuudessa, tuoden kokonaisuuteen oman kiehtovan tasonsa. Seleskovitchin hienovaraisen tulkinnan huipentuma koettiin kahdeksannen aseman alun lyhyessä duossa Sayuri Araidan kanssa. Tässä kertojan ja Simone Weilin lyhyessä kohtaamisessa sama tekstikatkelma kuullaan sekä laulettuna että puhuttuna, ohikiitävänä kosketuspintana, jonka näyttämöllisenä vastakohtana nähdään Seleskovitchin ja Araidan lyhyt halaus.

La Passion de Simone Tampere-talossa sunnuntaina. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simone Tampere-talossa sunnuntaina. Kuva: Jari Kallio

Aleksi Barrièren voimallinen näyttämöllepano kohosi vakuuttavasti musiikista ja libretosta, johtaen mitä luontevimman henkilöohjauksen kautta mitä palkitsevimpaan elämykseen. Kolmekymmentä- ja neljäkymmentälukujen arkistomateriaalia ja oman aikamme kuvastoa yhdistävä video-osuus täydensi näyttämöllepanon yhteiskunnallisen kommentaarin ulottuvuutta erinomaisen ajankohtaisesti.

Étienne Exbrayat’n hienon valosuunnittelun täydentämänä La Passion de Simone sai Tampere-talossa upean näyttämötoteutuksen, jonka saumaton yhteys musiikkiin teki syvän vaikutuksen.

Avanti! toteutti Saariahon partituurin rikkumattoman idiomaattisesti. Clément Mao-Takacsin johdolla musiikki heräsi eloon kaikessa moninaisuudessaan ja yksityiskohtien tulvivassa kirkkaudessaan. Tekstuurien läpikuultavuus ja värikylläisyys oli mitä nautittavinta samalla, kun balanssi laulajien ja orkesterin välillä toteutui kerrassaan ihanteellisesti.

Kenties mieleenpainuvimpia musiikillisia hetkiä olivat oboen ja celestan vuorollaan muodostamat duetot sopraanosolistin kanssa. Samoin viidennen aseman tehdasmusiikki kiehtovine rytmeineen, joissa orkesterin ja laulajien osuudet lomittuvat mitä omaperäisimmin, kiinnittyi muistiin välittömän tehokkaasti.

Kaija Saariaho ja La Passion de Simonen esiintyjät Tampere-talon lavalla. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja La Passion de Simonen esiintyjät Tampere-talon lavalla. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simonen kaikin puolin suurenmoinen produktio sai Tampere-talon yleisöltä syvästi vaikuttuneen ja innostuneen vastaanoton, osoittaen, jälleen kerran, aikamme musiikkiteatterin ilmaisuvoiman.

– Jari Kallio

 

Kaija Saariaho: La Passion de Simone (2006/2013)

 

Avanti!

La Chambre aux échos

Clément Mao-Takacs, kapellimestari

 

Sayuri Araida, sopraano

Isabelle Seleskovitch, näyttelijä

Sandra Darcel, sopraano

Marianne Seleskovitch, mezzosopraano

Johan Viau, tenori

Romain Dauez, bassobaritoni

 

Aleksi Barrière, ohjaus

Étienne Exbrayat, valaistus

Pauline Squelbut, lavastus

 

Tampere-talo, Tampere

Sunnuntai 10. maaliskuuta 2019, klo 19

Arvio: Henrik Järvi soitti ja kertoi Palmgrenista

Selim Palmgren. Kuva © Museovirasto

Selim Palmgren. Kuva © Museovirasto

HYMSin pianopiirin ilta 7.3.2019

Selim Palmgren (1873–1951) oli epäilemättä merkittävin suomalainen säveltäjä, joka keskittyi pianolle säveltämiseen; hänen viiden pianokonserton sarjastaan nr. 2, ”Virta”, on saavuttanut jonkinlaisen kansalliskonserton aseman. Henrik Järvi valmistelee taiteellista tohtorintutkintoa Sibelius-Akatemiaan säveltäjästä. On varmasti hyödyllistä koota ajatuksia ja ideoita jo ennen väitöstä ja testata niitä erilaisilla yleisöillä. Helsingin yliopiston musiikkiseura on varmasti tähän sovelias paikka. Kuuluuhan Palmgrenin muotokuvakin Vanhan ylioppilastalon toisen kerroksen musiikkisalin galleriaan.

Palmgren sävelsi 50 vuoden ajan, joten hänen tuotantonsa läpäisee tyylikausia varhaisesta romantiikasta impressionismiin. Mutta onko Palmgen sittenkään impressionisti? Pikemminkin samoin kuin Carl Hirnin tapauksessa hänen musiikkinsa harmoninen perusta on täysin tonaalista joskin muunnesoinnuin rikastettua tekstuuria, mutta lähtemättä sellaisiin radikaaleihin muotoratkaisuihin kuin Debussy. Järvi soitti edustavan valikoiman harvoin kuultua Palmgrenia: Nordische Sommer op. 39, Pieni balladi (1913), Finska rytmer op. 31, Karjalan tanssi, sovitus Sibeliuksen laulusta Flickan kom…. sekä kappaleista op. 54 Kuutamo, ja kappaleista op. 71 Caprice barbaresque (1920). Mutta varmaan se Palmgren, joka ensimäisenä tulee kaikille mieleen on Meren, En routen ja Kolmikohtauksisen nokturnon Palmgren. Mannerheim-ihailijat tuntevat hänen marssinsa ylipäällikölle. Järvi soitti em. teokset erinomaisen sujuvalla ja virheettömällä tekniikalla.

Järven väitöksen pääidea kävi selväksi. Palmgren itse kertoi haluavansa luoda Euroopassa edustuskelpoisen suomalaisen pianomusiikin tradition – näin hän sanoi kirjeessään Robert Kajanukselle. Hän siis halusi kehittää ja luoda traditiota, mutta taustalla häämöttää toinenkin konteksti: suuri romantiikan pianotraditio, johon Palmgren ja monet kauden kotimaiset pianistit kokivat kuuluvansa tai ainakin tahtoivat kuulua. Erittäin monet olivat opiskelleet sellaisilla nimillä kuin Moscheles, Reinecke, Leschetizky, Grünfeld, Scharwenka, Siloti, Reisenauer, Cortot ja Krause. Heitä esiintyi myös tiheään Helsingissä, jossa kuultiin maailman mestaripianistien resitaaleja huomattavasti useammin tuolloin kuin nykyisin. Kieltämättä tässä jännitteessä kotimaisen tyylin, en sanoisi kotitekoisen, – ja suuren romanttisen perinteen välille sijoittuu Palmgrenin koko tuotanto pianolle. Leschetizkyn hahmo kummittelee taustalla, tuo kuuluisa autoritäärinen opettajahamo, jonka kerrotaan sanoneen, kun äiti toi ihmelapsensa kuultavaksi: ”Sisään!” … ja sitten: ”Soita”, ja sen jälkeen: ”Ulos”.

Järvi oli analysoinut Palmgrenin pianotyyliä ja löytänyt siitä seuraavat kategoriat: laulavuus kaikkein ylimpänä – tämähän oli juuri romantiikan pianoklangin ydin, ja se syntyi täydellisestä eläytymisestä; Alfred Cortot opetti Schumannin Kinderszenen-sarjastaDer Dichter spricht” -osaa sanomalla, että Il ne faut pas le jouer, il faut le rêver (Sitä ei pidä soittaa, se pitää uneksia), korkeavirtuoosiset elementit, improvisatorinen ote, kansanmusiikin käyttö, tietty inhimillisyys, elegisyys ja melankolia (minkä syynä Järvi piti äidin varhaista poismenoa); tietty välittömyys ja mahtailun karttaminen. Itse asiassa hän toteutti musiikissa samaa kuin Nuori Suomi -liikkeen taiteilijat kirjallisuudessa ja maalaustaiteessa.

Assistenttina luennoin aikoinaan Palmgenista ja soitin savikiekkolevyltä hänen omaa soittoaan ja ikävä kyllä rikoin levyn. Myöhemmin oppilaani Kimmo Korhonen julkaisi Palmgren-elämäkerran. Kuvanauhalla on säilynyt Palmgrenin soittoa uutiskatsauksessa vuodelta 1951. Joka tapauksessa Palmgren oli kansainvälinen kuuluisuus; jopa Sibelius katsoi tarpeelliseksi kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Selim Palmgren ger en stor konsert i Berlin… Således blef han den första finnen – icke jag. Allt tyder på att jag är ur spelet.” (Juli 1913, Sibelius: Dagbok 1909–1944.)

Ja muistan kun tapasin Rio de Janeirossa vuonna 1976 Aloysyo de Alencar Pinton, Afrikan musiikin laitoksen johtajan, joka oli tehnyt pianistinuran Casadesus’n oppilaana Pariisissa: hän mainitsi Palmgrenin spontaanisti.

– Eero Tarasti

 

 

 

Kuhmon Kamarimusiikki mukana maailman suurimmassa taidetestauksessa

Kuhmon Kamarimusiikki saa vieraikseen yli 900 nuorta taidetestaajaa maaliskuun konsertteihinsa Kuusamossa ja Kuhmossa. Taidetestaajissa on kyse Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfondenin ja Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton yhteisestä hankkeesta, joka mahdollistaa kahdeksasluokkalaisten koululaisten tutustumisen taiteeseen. Hanke on Suomen historian suurin nuorten kulttuurihanke. Se maksaa yli 20 miljoonaa ja se tavoittaa kolmen lukuvuoden 2017–2020 aikana kahdeksasluokkalaisista lähes 100 %.

Kuhmon Kamarimusiikki tarjoaa nuorille mahdollisuuden tutustua tyypilliseen kamarimusiikin konserttiin. Taidetestaajat matkaavat konserteissa maailman ympäri tunnissa. Matkalle vievät sävellykset Jean Sibeliukselta, Manuel de Fallalta, Johannes Brahmsilta, John Cagelta ja Vladimir Mendelssohnilta. Konsertin taiteilijat ovat kesän festivaalin konkarikaartia – esiintymässä ovat pianisti Irina Zahharenkova, viulisti Daniel Rowland, sellisti Martti Rousi ja taiteellinen johtaja, alttoviulisti Vladimir Mendelssohn.

Kaikille taidetestaajille on lähetetty etkoina eli ennakkomateriaalina tietoa tulevan konsertin sävellyksistä ja taiteilijoista sekä yleistä tietoa konserttikäyttäytymisestä. Taidetestaajien Kuhmon vierailussa ovat mukana Kuhmon Kamarimusiikin lisäksi Kuhmo-talo, Kalevalakeskus Juminkeko sekä Luontokeskus Petola. Kuhmon konserttiin Kuhmon ulkopuolelta tulevat käyvät tutustumisvierailulla jossakin kolmesta kohteesta ennen tai jälkeen konsertin. Kuhmoon tulijat ovat saaneet ennakkomateriaalia kaikista näistä kulttuuri- ja luonto-Kuhmon tärkeimmistä kohteista. Konserttikäynnin jälkeen kaikki saavat myös jatkomateriaalin, jossa käydään lävitse konserteissa koettua.

”Meille on suuri kunnia saada tällainen suuri joukko nuoria taidetestaajia konsertteihin”, kertoo Kuhmon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Sari Rusanen. ”Nuoret ovat todellakin oikeita testaajia, sillä he arvioivat taidekokemuksensa tarkoitusta varten kehitetyllä sovelluksella ja näistä palautteista syntyy maailman suurin organisoitu taidekritiikki.”  ”Kommenttien pohjalta tiedämme paremmin nuorten mieltymyksiä ja voimme kehittää yhteistyötämme koulujen ja nuorten kanssa”, toteaa Rusanen hankkeen merkityksestä. Nuorten kommentit ovat julkisia ja niitä voi lukea Taidetestaajien kotisivujen www.taidetestaajat.fi kautta. Arvioita on kertynyt tähän mennessä koko hankkeen osalta jo lähes 80.000.

Kuhmon konsertti täyttää Kuhmo-talon Lentua-salin 22.3. kokonaan. Kuhmoon ilmoittautuneita on tällä hetkellä 623. Koululaisia tulee koti-Kuhmon lisäksi Sotkamosta, Kajaanista, Paltamosta, Suomussalmelta, Juukasta, Lieksasta, Nurmeksesta ja Valtimolta. Kuusamon konserttiin 21.3. osallistuu 286 koululaista Kuusamon lisäksi Taivalkoskelta, Posiolta ja Sallasta.

Koulujen ja taideorganisaatioiden välisessä yhteydenpidossa on välittäjätahona toiminut Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto. Eri puolilla Suomea työskentelee 19 aluekoordinaattoria, joilla on ollut tärkeä rooli yhteistyömallin luojina ja kehittäjinä. Kuhmon Kamarimusiikin ja koulujen välinen yhteistyö on tapahtunut Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluekoordinaattorin kautta.

”On suuri ilo, että Kuhmon Kamarimusiikki on Taidetestaajissa mukana ja Kainuun sekä naapurimaakuntien nuoret pääsevät tutustumaan kamarimusiikin saloihin. Etkot ja jatkot tukevat kamarimusiikkiin pureutumista, ja on mielenkiintoista nähdä millaisia arvioita nuoret konserttien jälkeen jättävät”, kertoo aluekoordinaattori Anne Pelttari.

Taidetestaajien vaikuttavuudesta on tekeillä kolme akateemista tutkimusta, joita toteuttavat Taideyliopisto, Jyväskylän yliopisto ja Nuorisotutkimusseura. Tutkimukset valmistuvat vuosina 2019 ja 2020.  Kuhmon Kamarimusiikki on mukana Nuorisotutkimusseuran tutkimuksessa.

Kuusamotalon konserttiin pääsee mukaan myös 100 henkeä yleisöksi. Kuhmo-talossa pidetään Taidetestaajien konsertin lisäksi yleisölle suunnattu konsertti 22.3. illalla. Silloin kuljetaan maailman ympäri kahdessa tunnissa

Kaija Saariaho etsii alati uusia haasteita ja puolustaa kulttuurin asemaa koulutuksessa sekä yhteiskunnassa

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaiba. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Kaija Saariaho on viettänyt viime päivät Pariisin-kotinsa sijaan Tampereella, toissa perjantaina käynnistyneen ”Kylässä Kaija Saariaho” -festivaalin merkeissä. Tampere-talon järjestämän tapahtuman puitteissa kuultu, moni-ilmeinen konserttisarja huipentuu tänään La Passion de Simone (2006/2013) -oratorion kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykseen.

Konsertissa kapellimestari Clément Mao-Takacs johtaa kamariorkesteri Avantia ja La Chambre aux échosin laulajia. Sopraanosolistinia kuullaan Sayuri Araidaa ja näyttäohjauksesta vastaa Aleksi Barrière.

Alun perin isolle orkesterille ja kuorolle kirjoitettu La Passion de Simone syntyi Peter Sellarsin tilauksesta Wieniin New Crowned Hope -festivaalille.

”Peter pyysi minulta ensin nimenomaan oopperaa. Olin juuri saanut Adriana Materin valmiiksi kolmen vuoden työn jälkeen, joten ajatus siitä, että ryhtyisin heti seuraavalla viikolla säveltämään uutta oopperaa, oli aivan mahdoton”, Saariaho kertoo.

Oopperan sijaan ajatus oratoriotyyppisestä teoksesta tuntui säveltäjästä kevyemmältä lähestymistavalta.

”En varsinaisesti ajatellut La Passion de Simonea näyttämölle, mutta siinä muodossa sitä kuitenkin useimmiten esitetään.

La Passion de Simone tarkastelee nimihenkilönsä filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja kärsimyskuolemaa. Aihe on kiehtonut säveltäjää jo pitkään.

”Kun aloin lukioiässä lukea Simone Weilia, koin hänellä olleen niin paljon elämänkokemusta, etten kyennyt häntä vielä tuolloin ymmärtämään. Todellisuudessahan hän oli nuori nainen, jolle ei ehtinyt kertyä kuin puolet siitä elämänkokemuksesta, jota mulla on nyt. Silti en häntä vieläkään ymmärrä. Hän on ollut aivan erityinen ihminen, jonka älyn ja herkkyyden yhdistelmä on tuottanut niin kiinnostavia ajatuksia, että niitä kannattaa pohtia yhä tänäänkin.

Simone Weilin elämäntarina on niin monin tavoin ajankohtainen. Taas olemme siinä tilanteessa, jossa sodat eivät ole kaukana, ja heikomman sortaminen on ihan jokapäiväistä. Kaiken lisäksi me kaikki tiedämme nyt koko ajan mitä ympärillämme tapahtuu. Emme voi piiloutua tietämättömyyden taakse. Siksi on kiinnostavaa, mitä meistä kukin voi osaltaan tehdä.”

La Passion de Simonen juuret juontavat myös Saariahon ensimmäisen oopperan, Kaukaisen rakkauden (2000) harjoituksiin Salzburgissa.

”Peter luki tuolloin Simone Weilia, ja hänelle syntyi vaikutelma, että Amin Maaloufin libretto olisi saanut innoitteensa Weilin tuotannosta. Kun sitten tiedustelin tätä Aminilta, hän vastasi kysymällä, kuka on Simone Weil”, Saariaho muistelee.

Kaukaisen rakkauden ja Adriana Materin (2005) hedelmällisen yhteistyön jatkoksi Maaloufista tuli kuitenkin säveltäjän työpari myös La Passion de Simoneen.

”Mulla oli jo aika varhain mielessäni teoksen muotoajatus. Halusin siihen kertojaksi soolosopraanon ja Simonen äänen, joka tulisi nauhalta, sekä kuoron. Adriana Materissa oli ollut vielä aivan liikaa tekstiä, mutta musta oli sitten tullut jo sellainen kovanaama, että uskalsin sanoa, etten halua nyt sellaista. Niinpä sitten todella kovistelin Aminia tuosta tekstin määrästä”, säveltäjä kertoo kiitellen kuitenkin suuresti Maaloufin yhteistyöhalukkuutta.

”Amin on aina asettanut itsensä nöyrästi musiikin palvelukseen. Aina, kun hän on saanut yhden version valmiiksi, hän on jättänyt sen työhuoneeseensa luettavakseni ja pyytänyt laittamaan siihen plussia ja miinuksia, joiden pohjalta hän on jatkanut eteenpäin.”

Aloite La Passion de Simonen sovittamisesta pienemmälle kokoonpanolle tuli alun perin Clément Mao-Takacsilta ja Aleksi Barrierilta, joiden mielissä visio oli alkanut itää jo Wienin ensiesityksestä lähtien.

”Clément ja Aleksi olivat perustamassa La Chambre aux échosia, kun he tulivat luokseni ajatuksineen La Passion de Simonen kamariversiosta. Clément oli jo katsonut kuoron osuudet läpi todeten, että ne ovat sovitettavissa vokaalikvartetille. Aleksilla taas oli tarkka käsitys, että teokseen tulisi näyttelijä ääninauhan sijaan ja vokaalikvartetti olisi mukana tapahtumien kuvittamisessa”, Saariaho muistelee.

”Tottahan on, että isoa versiota ei ole kauheasti esitetty. Se teki silloin aikanaan ison kierroksen, mutta sen jälkeen sitä on kuultu melko harvakseltaan. Sillä kun on aika spesiaalit tarpeensa.”

Saariaho kuvaa uuden version tekemisen olleen lopulta yllättävänkin helppo prosessi:

”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Isossa versiossa kuoro on massa ja orkesteri on massa, kun taas kamariversiossa kuoron neljä laulajaa ovat henkilöinä vahvasti läsnä. Samoin kamariorkesterin yhdeksäntoista muusikkoa ovat ihan eri tavalla vastuullisia osuuksistaan kuin isossa versiossa.

”Isompi versio oli Peterin ohjauksena tietenkin loistava, kuten kaikki hänen työnsä. Se oli tunnelmaltaan aika synkkä ja vääjäämätön. Kamariorkesteriversio on taas jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen.”

La Passion de Simonen musiikillisessa ytimessä on soolosopraanon laaja osuus, jonka Saariaho kirjoitti alun perin Dawn Upshaw’lle, joka oli kuitenkin kantaesityksen aikaan vakavasti sairaana, joten Pia Freund lauloi roolin Susanna Mälkin johtamassa kantaesityksessä.

”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään. Mielessäni olivat voimakkaasti Dawnin hyvin tasainen rekisteri ja kaikki se kokemus, mitä mulla oli Kaukaisen rakkauden jälkeen Dawnista. Kaukaisen rakkauden ensimmäinen versiohan oli liian korkea. Nyt sen sijaan tiesin ihan tarkkaan, miten musiikki voisi istua juuri Dawnin äänelle.”

Esittäjän tuntemus on olennainen osa Saariahon sävellysprosessia.

Karitalle (Mattila) kirjoitettu musiikki on mennyt hänen äänensä mukaisesti, tai niin olen sen kokenut. Vastaavasti Only the Sound Remainsin (2015) kohdalla katsoimme Philippe Jarousskyn kanssa asioita. Hän ehdotti esimerkiksi ensimmäisen osan kirjoittamista matalampiin rekistereihin ja korkeampien äänten säästämistä toiseen osaan.”

Samantyyppiset ilmiöt liittyvät säveltäjän mukaan myös soitinmusiikkiin.

”Konsertot ovat, kun mietin niitä jälkikäteen, aina muotokuvia niistä ihmisistä, joille ne on kirjoitettu. Vaikka sitä ei tietoisesti niin ajattele säveltäessään, niin kyllähän se ihminen ja sen tapa soittaa ja tulkita muutakin musiikkia ovat siinä mielessä. Jos ajatellaan vaikka Kari Kriikulle sävellettyä klarinettikonserttoa (D’om le vrai sens, 2010), ei ole sattumaa, että siinä solisti pomppii ympäri lavaa. Jos olisin kirjoittanut sen jollekin toiselle, niin ehkä tuota elementtiä ei olisi tullut siihen. Mutta Karin tapauksessa se alkoi tuntua tarpeelta, vaikka en periaatteessa ollenkaan tykkää siitä, että solistit kulkevat lavalla ympäriinsä, koska se tuntuu usein itsetarkoitukselliselta.”

Säveltäjät joutuvat kuitenkin tottumaan siihen, että ennemmin tai myöhemmin teokset alkavat elää omaa elämäänsä, kun eri esittäjät ottavat niitä ohjelmistoonsa, kukin aivan omanlaisiaan näkökulmia avaten.

”Nyt olen tähän jo vähän paatunut ja tottunut. Suurin šokki oli aikanaan, kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli toinen produktio. Olin nuori oopperasäveltäjä enkä ollut tajunnut, että kaikki tietysti muuttuu siirryttäessä produktiosta toiseen. Siinä kävi vielä niin, että mulla oli Peterin version viimeinen esitys Châtelet-teatterin matineassa, josta lähdin junalla suoraan Berniin toisen produktion kantaesitykseen. Ohjaaja Olivier Tambosi odotti kärsimättömänä mun palautetta. Kun olimme vasta menossa lavalle kumartamaan, hän kysyi siinä ja heti, mitä tykkäsin. Olin ihan pyörällä päästäni ja vastasin vain, että mitä voin sanoa.  Olivier reagoi siihen sanomalla ’Sä oot pettynyt, mä tiesin tän!’ Hän ei varmaan ole ikinä toipunut siitä”, Saariaho naurahtaa.

Siitä šokista selvittyäni olen ajatellut, että kaikkien näiden produktioiden erilaisuus on oikeastaan kiehtovaa, kunhan ne eivät ole ihan ufoa. Toisaalta, eihän kukaan tule multa kysymään, että voiko tämän tehdä näin.”

Varsinaista sävellystyötään Saariaho tekee lopulta varsin suoraviivaisesti, edeten prosessissaan johdonmukaisesti teoksen alusta loppuun.

”Kerään materiaalista kokemusta sävellyksen aikana. Mulle olisi aika vieras ajatus hypätä siinä johonkin ja sitten täyttää se väli jälkikäteen. Suoraviivainen eteneminen on olennaista materiaalin käsittelyn kannalta, sillä siinä pitää käydä läpi ne tietyt kokemukset, joita sävellysprosessin aikana tulee vastaan. Tietenkään en osaa sanoa ennalta, mitä nuo prosessit tarkalleen ovat. ”

Sillä, onko kyseessä näyttämöteos vai konserttikappale, ei Saariahon mukaan ole määräävää vaikutusta sävellysprosessiin. Jakoa absoluuttiseen musiikkiin ja ohjelmalliseen musiikkiin säveltäjä pitää yleisesti problemaattisena.

”En mä tiedä, onko sitä jakoa oikeasti olemassa. Mulla voi olla jokin ulkomusiikillinen lähtökohta, mutta kaikesta tulee aina lopulta puhtaasti sävellystyötä. Ja miten muutenkaan se voisi olla! On kiinnitettävä huomio musiikillisiin parametreihin ja siihen, mitä niille tapahtuu. Totta kai siinä on eroja, kirjoittaako oopperaa, jossa on paljon faktista asiaa, teksti ja kaikkea muuta, vai sooloviulukappaletta. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa, ainakin mun kohdalla, jotkut metaforat siellä taustalla usein vaikuttavat.

Se on oikeastaan kumma, että jossain vaiheessa historiaa näitä juttuja on arvotettu niin paljon. Kysymys on kuitenkin aste-eroista. Lisäksi jokaisella teoksella on omat lähtökohtansa. Totta kai iso teos vaatii enemmän aikaa ja suunnittelua, muotorakennetta pitää miettiä enemmän, joten ehkä se tekee siitä sitten painavampaa, mutta en mä lähtisi näitä niin arvottamaan. ”

Vaikka itse sävellystyö muuttuu kokemuksen karttuessa, siitä ei Saariahon mukaan välttämättä tule kuitenkaan helpompaa.

”Koska sävellystyö on niin kompleksinen aktiviteetti, siinä on aluksi paljon opettelemista tiedon, sävellysteknisten asioiden, oman tahdon ja mielikuvituksen suhteista sekä siitä, paljonko antaa intuitiivisen materiaalin vaikuttaa.  Nuorten säveltäjien teokset voivat olla monesti hyvin tiukkoja, kun tuolloin ei vielä tiedä niin paljon eikä uskalla antaa intuition vaikuttaa. Intuitio ei kuitenkaan ole lopulta mikään musta laatikko, vaan se rakentuu kokemuksesta. Sinnehän menee kaikki mitä säveltäjä tekee. Kun intuitio nojaa kokemukseen, siitä tulee ajan oloon vankempi.

Toisaalta sitä haluaa aina antaa itselleen uusia haasteita eikä halua toistaa itseään. Vaikka palaisinkin johonkin muotorakennetyyppiin tai tiettyyn tapaan kehitellä materiaalia, kyllä siihen täytyy olla aina perusteltu tarve. Ei sellainen cut and paste -tyyli kauhean pitkälle kanna. Kun on tehnyt jo paljon, niin kyllähän siinä täytyy aika paljon päätään vaivata sillä, mikä voisi olla minulle tänään uudenlaista, raikasta ja tarpeeksi haasteellista. Haluaisin aina, että sävellystyössä on paljon haasteita. Joten siinä mielessä työskentely ei tule juuri helpommaksi. Eihän elämäkään helpommaksi tule, ainoastaan erilaiseksi.”

Työssään jokainen säveltäjä joutuu Saariahon mukaan kohtaamaan ulkoista painetta toistaa itseään.

”Kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli hitti, koin tosi voimakkaasti, että minulta odotettiin lisää samanlaista, mutta vielä vähän parempaa. Se on tietenkin ihan normaalia ja ymmärrettävää. Joku kuulee, että tuossapa on kiinnostava säveltäjä, siltä haluasi kuulla lisää samantyylistä. Mutta tämä on osa sitä sävellystyön arkipäivää.”

Saariahon uusin ooppera valmistui viime vuoden lopulla. Se kuullaan kesällä 2020 Eix-en-Provencessa. Sitä odotellessa säveltäjän mieli on kuitenkin hakeutunut jo uuteen projektiin.

”Oopperan parissa meni monta vuotta. Olen tuuletellut tässä vähän aivojani ja aloittelen orkesterikappaletta, joka tulee Susannan (Mälkki) orkesterille ja muille tilaajille ympäri maailman. Se on tämän vuoden projekti. Yhtään nuottia en ole vielä kirjoittanut, työskentely pyörii nyt muodon kanssa. Kun olen kirjoittanut niin pitkään oopperaa, jossa on pitänyt varoa dynamiikkoja, on hirveän kiva kirjoittaa puhdas orkesterikappale. Mä luulen, että siinä aukeaa vähän erilaisia juttuja.”

Sävellystyönsä ohella Saariaho tarkkailee aktiivisesti ympäröivää yhteiskuntaa ja kantaa huolta sen ilmiöistä.

”Vaikka kulttuurileikkauksia tehdään ympäri maailmaa, olen silti pettynyt nimenomaan siitä, että niitä tapahtuu meillä Suomessa. Maailmalla meidät tunnetaan nimenomaan kulttuurimaana, sen suhteen meillä on ihan legendaarinen maine. On todella sääli, jos se romutetaan. Musta tuntuu, että nykypäättäjät eivät ymmärrä, kuinka kaikki tämä nojaa aina viime kädessä koulutukseen.

Taidehan on omien tunteiden käsittelyn ja tunneälyn omaksumiseen ja kasvattamiseen aivan uskomaton keino. Taideterapiassa käytetään näitä keinoja, koska niillä on parantava vaikutus ihmiseen. Jos lapsilla ei ole enää jatkossa pääsyä näihin, niin onhan se hurjaa. Ajatellaan nyt vaikka näitä syrjäytyneitä poikia. Poikien pitää pelata jääkiekkoa ja mikäs siinä, sehän on hyvä, mutta kyllä siinäkin se pärjäämisen malli on aika aggressiivinen. Empatiakyvyn ja toisten hyväksymisen kasvattamien tulevat taiteen kautta niin luonnostaan.

Sitten tätä kulttuurileikkausten taustaa vasten voi miettiä, miten päättäjät kohtelevat omia lapsiaan. Kyllä mä luulisin, että niiden lapset käyvät edelleen soittotunneilla.

Minkä tahansa soittimen hallitseminen on melkeinpä kompleksisista, mitä ihminen voi tehdä. Siinä pitää olla fyysisesti kontrollissa, hallita lihaksistoa aivojen kautta, poimia nuottien viesti, ajatella miten haluaa sen soittaa ja mitä siitä tuntee. Ei siitä luulisi olevan kenellekään haittaa. Kysymys on vain siitä, miten lapset saavutetaan ja miten kaikilla olisi mahdollisuus sitä tehdä”, Saariaho summaa.

Säveltäjä ei liioin lämpene ajalle ominaisen konsulttipuheen koukeroille ja sen ontoille käsitteille.

”Mua on häirinnyt tämä puhe Suomi-brändistä, joka on tosin jo tainnut väistyä vähän taka-alalle. Yhtenä huipentumana tästä ajattelusta voisi mainita sen, kun Hämeenlinnassa kaupunginjohtajan vaihduttua lopetettiin Sibelius-sävellyskilpailu, koska sitä pidettiin liian elitistisenä. Siellä haluttiin mieluummin keskittyä brändäämään Hämeenlinnaa Sibeliuksen syntymäkaupunkina laittamalla myyntiin Sibelius-sukkia, Sibelius-sikareita ynnä muita säveltäjään liitettäviä kulttiesineitä. Kuitenkin tuohon ensimmäiseen Sibelius-kilpailuun tuli kuusisataa partituuria, ja juuri kilpailun ansioistahan kaupunki tunnettiin tuolloin ympäri maailmaa nimenomaan Sibeliuksen syntymäkaupunkina.

Brändihän tulee sisällöstä. Eikö Suomen-brändi voisi olla luontoaan aktiivisesti suojeleva maa, jolla on hieno koulusysteemi ja kulttuurielämä; musiikkikoulutus, joka tuottaa yhä edelleen, ainakin toistaiseksi, tähtiluokan muusikkoja.”

– Jari Kallio