Amfion pro musica classica

arvio: Helvi Leiviskän voittoisa paluu

Helvi Leiviskä

Helvi Leiviskä

Kokonainen-yhdistyksen Leiviskä-konsertit (Helvi Leiviskä 1902–1982,  120 vuotta) Balderin salissa Helsingissä lauantaina 3.12.2022 ja Sinfonia Lahden Itsenäisyyspäivän konsertti Lahden Sibelius-talossa tiistaina 6.12.2022

Kuunvaihde onkin ollut yhtä katkeamatonta Leiviskä-festivaalia, jonka aloitti Kokonainen yhdistyksen lauantai-iltapäivä Helsingissä Balderin salissa. Oli sekä Leiviskän elämää ja tuotantoa valoittanutta puhetta että konsertteja. Ensimmäistä tilaisuutta sävyttivät harvoin kuullut laulut. Eila Tarastin esitelmä oli tiivistelmä hänen laajasta Helvi Leiviskä -elämäkerrastaan, joka on ensimmäinen perusteellinen alkuperäisiin lähteisiin perustunut tutkimus säveltäjän koko elämästä, suvusta ja taustasta sekä ennen kaikkea rikkaasta tuotannosta. Kirjan otsake on ’Nouse ole kirkas’ ja se sopi motoksi myös koko tähän Helvi Leiviskä -festivaaliin. Se on luonteeltaan julistava, Raamatun tekstiin perustuva laulu (Jesajan kirjasta), mutta sen voi tulkita hyvin monella eri tavalla. Yleensä sitä laulaa kypsään ikään ehtinyt sopraano hillityillä äänimassoillaan, mm. Maiju Kuusoja. Muistan kun sitä esitettiin kerran kotonamme illallisella, jossa Einojuhani Rautavaara oli paikalla ja huokaisi: Kyllä on raskasta!

Nyt kuitenkin kuultiin jotain aivan muuta. On todettava koko tämän Kokonainen-festivaalin suureksi ansioksi, että Leiviskää esitettiin harvinaisella innostuksella ja raikkaudella. Kuullut teoksethan ovat jo olleen nauhoituksina asiatuntijoiden kuultavina kauan, mutta nyt niistä karisi kaikki ajan tuoma patina.

Iida Antola lauloi Nouse ole kirkkaan kuin olisi ollut oopperalavalla, kuin jonkun henkilön säteilevänä ilmoituksena. Tämä oli vakuuttava aloitus sille mitä sitten seurasi. Sydän I, op. 13 Koskenniemen sanoihin, ja Runolintuni op. 34 Raili Kahilaisen tekstiin sekä Liekki op. 34 Saimi Puusniekan sanoihin, ovat kaikki omintakeisia, suomalaisesta kauden lied –repertuaarista kohoavia uutuuksia. Fanny Söderström eläytyi pianon ääressä laulujen ’säestyksiin’, hän teki niistä itse asiassa vaikuttavia moments musicaux.

Lisäksi kuultiin yllättävän modernistinen Canto intima op. 25 sekä Con fuoco op. 25, soolopianolle, jotka tulkitsi Leiviskään jo monin konsertein erikoistunut Tiina Karakorpi. Matinean kruunasi sonaatti viululle ja pianolle op. 21 (1945). Erittäin ranskalaista, voi huokaista heti kun teos alkaa. Mihinkä suuntaan Helvin ura olisikaan kehittynyt, jos hän Wienin opintojen jälkeen 1920-luvun lopulla olisi päässyt Pariisiin jatkamaan työtään. Hän oli jo tuolloin aivan ’valmis’ säveltäjä – kuten sitten myöhemmin iltapäivällä kuullut Pianotrio (1925) ja Pianokvartetto op. 1 (1926/1935) osoittivat. Näistä pianotrio kuulostaa modernimmalta kuin kvartetto. Molemmissa ovat taustalla Erkki Melartinin kautta kulkeutuneet ranskalaisvaikutteet: Chaussonia, Fauréta, Franckia, Debussytä. Pianotrion piano-osuus on vaativa, jopa raju, kun taas kvartetto on laveaa sinfonismia kamariyhtyeelle. Pitkiä impressionistisia sointipintoja, joista kehkeytyy kantavia teemoja. Teos päättyy riemukkaaseen voiton finaaliin.

Yksi teoksen huippuja on ensi osan huipentava koraali. Pianistina Leiviskän bravuurinumerohan oli Ruusuristin matineoissa Franckin Preludi, koraali ja fuuga. Mutta ennen tätä iltapäivän konserttia kuultiin paneelikeskustelu, jossa Tiina Karakorpi esitti kysymyksiä asiantuntijoille, Susanna Välimäelle, Markus Virtaselle ja Eila Tarastille. Yksi keskeinen aihe oli, onko Leiviskä uskonnollinen säveltäjä, joka käytti musiikkia välittääkseen teosofista viestiä maailmankatsomuksestaan.

Monet aikalaiskriitikothan vihjasivat tähän suuntaan, ehkä kaunopuheisimmin Heikki Aaltoila. Leiviskän sinfoniathan eivät ole ohjelmallisia missään mielessä, ei siis mitään Mendelssohnin Uskonpuhdistussinfonioita luterilaisine hymneineen. Voi tietysti sanoa, että Leiviskällä usein sinfonisen teoksen sisäinen psykologinen narratiivi on jännityksen tiivistyminen äärimmilleen ja sitten sen laukeaminen – siis kuin Richard Straussin Kuolema ja kirkastus.

Mutta pianokvarteton koraali ei ole myöskään mikään Kokkosen Paavon hymni Viimeisistä kiusauksista, johon yleisö voisi yhtyä. Ei, se on pikemminkin muistuma koraalista, jonka teoksen sisäinen subjekti on kuullut aikoja sitten ja joka nyt yllättäen palautuu mieleen. Koraali on ennemmin topos, sävellystekninen viittaus toiseen lajiin. Leiviskää ei voi pitää mitenkään erityisen uskonnollisena säveltäjänä, vaikka hänen tyylinsä on ’ankaraa’ kuten Markus Virtanen totesi… eikä myöskään steterotyyppisenä naissäveltäjänä. Hän on tout simplement, Säveltäjä isolla ’S’:llä sanan varsinaisessa mielessä.

Kaikki viuluosuudet esitti Linda SuolahtiOnni Suhoselta perityllä viululla – sangen väkevästi, dramaattisesti ja mukaansatempaavasti. Alttoviulussa oli Elina Heikkinen ja sellossa Kati Raitinen, molemmat päteviä ammattilaisia. He yhdessä muodostivat ensemblen, joka teki kyllä historiaa Leiviskä-tulkintojen sarjassa. Myös oli hienoa kuulla pieni helmi sellolle ja pianolle, Cantabile (1937), sen kantaesittivät aikoinaan Ossian Fohström ja Leo Funtek. Paikalla oli kuulemassa myös akateemikko Juha Leiviskä. Samoin kustantajan, Fennica Gehrmanin uusien Leiviskä-painosten tuottaja, nuottieditoija Jani Kyllönen.

Mutta ei Leiviskä-festivaali tähän päättynyt. Lahden orkesterin eli Sinfonia Lahden itsenäisyyspäivän konserttiin Sibelius-talossa 6.12. klo 15 oli ohjelmassa erittäin harvoin, jos koskaan kuultu Leiviskän 2. sinfonia. Sitä ei kuitenkaan johtanut Dalia Stasevska, joka on jo ilmoittanut levyttävänsä kaikki Leiviskän sinfoniat, vaan Anna-Maria Helsing.Tämän konsertin aloitti sangen hyvin leiviskämäiseen linjaan sopiva Sauli Zinovjev, joka on kehittänyt aivan omintakeisen sinfonisen sointikielen mm. teoksessaan an Adagio, joka kuultiin kantaesityksenä. Sibeliaaninen sinfoniaperinne jatkuu maassamme.

Suuret odotukset kohdistuivat Leiviskän 2. sinfoniaan, joka oli saanut allekirjoittaneen uhmaamaan talvista myrskyä (sanottakon muuten, että Helsingistä on erittäin helppoa ajaa Lahden Sibelius-taloon, mutta paluu on hankalaa, monien mutkien kautta!). Leiviskän 2. sinfonia on jo vuodelta 1954, mutta hän oli tyytymätön sittemmin näihin teoksiinsa, ja hän alkoi ottaa ’tunteja’ Kokkoselta ja Englundilta sekä ryhtyi korjailemaan partituurejaan. Toisin sanoen häneltä puuttui itseluottamusta. Se on vähän sääli, sillä hänen tyylinsä ja tapansa toteuttaa sinfoniaa ovat aivan omintakeiset. Ei tätä voi juuri verrata mihinkään muuhun. Miksi hän sävelsi sinfonioita kysyi Susanna Välimäki? Koska se oli hienoa. Suomessa tämä laji oli kaikkein arvostetuin.

Nyt yleisö pitää vaan totuttaa tähän Leiviskän musiikilliseen ilmaisutapaan, ei Sibeliuksenkaan myöhempiä sinfonioita heti tajuttu. Tuttua on Leiviskän lineaarinen kontrapunktiikka, erittäin tiivis polyfoninen tekstuuri, joka kohoaa vakuuttaviin huipennuksiin vaskilla, mutta saa joskus myös huumoripitoisia sävytyksiä paikoitellen. Yleisilme on kyllä sangen vakava ja jännitteinen. Hieman niin kuin jollain Skrjabinilla on jatkuva dominanttifunktio päällä, niin on tässäkin turha odottaa laukeamista mihinkään lepotilaan. Teos kyllä päättyy hiljaiseen lamentoon. Allegro molto -osassa aavemainen lepattava jousiston kuvio muodostaa taustan aiheiden kamppailulle muissa stemmoissa. Helsing sai teoksen arkkitehtuurin pysymään koossa, hän on hyvin tarkan rytmitajun omaava kapellimestari, joka ei liioittele mitään tulkintatyössään. Miten ihastuttavasti hän saikaan sitten orkesterin himmeän loiston aikaan Valse tristessä… ja triumfaalisuuden Finlandiasssa. Kaikki yhtyivät lopuksi Maamme-lauluun.

— Eero Tarasti

arvio: Helsingin Barokkiorkesteri juhlii… mutta onko Schubert oopperasäveltäjä?

Caspar David Friedrich: Der Watzmann (1824-25). Kuva © WikiArt.org

Caspar David Friedrich: Der Watzmann (1824-25). Kuva © WikiArt.org

Franz Schubertin ooppera Alfonso und Estrella (1824) Musiikkitalossa 13.11. Helsingin Barokkiorkesteri Aapo Häkkisen johdolla, ohjaus Vilppu Kiljunen

Helsingissä toimii tämä suurenmoinen barokkiorkesteri – joka oikeastaan soittaa jo nykyisin enimmäkseen muuta kuin barokkimusiikkia. Sen soittajista valtaosa, erityisesti puhaltimissa, on ulkolaisia… niinpä tapasin jo tämän yhtyeen edellisessä Crusell-konsertissa klarinetisti Lorenzo Coppolan Barcelonan ESMUCsta. Hän on erikoistunut mm. siihen miten commedia dell’arte on vaikuttanut klassiseen tyylin, Mozartin ja Haydnin fraseeraukseen ja intonaatioihin.

Suoraan sanoen minulta jäi tuolloin kirjoittamatta edellisestä 16.10. toteutetusta Bernard Henrik Crusell -illasta, jossa kuultiin sellainen harvinaisuus kuin Declamatorium Den siste kämpen. Se yllätti todella sen, joka on tottunut pitämään Crusellia 1700-luvun galanttina klarinettisäveltäjänä – mitä puolta on mm. Janne Palkisto käsitellyt tuoreessa väitöskirjassaan. Nimittäin teoksen aihe oli esi-wagnerilaista mytologiaa, päähenkilö on vanha sankari Valhallasta: ”Kukkulan harjalla istuu Soturi yksin/mahtava miekkansa vierellään. Uusi aika koittaa… Hänen aikansa on ohi…” Niinpä sankari syöksyy kalliolta syyyteen. Lopuksi kuoro ja orkesteri kohoavat eräänlaiseen oratorio- tai passiotyyliseen julistukseen. Se on kaukana Den lilla slavinnanin siroudesta.

Mutta yhtälailla Alfonso ja Estrella yllätti kuulijansa. Schubert oli tietenkin seurannut Wienin Rossini-kuumetta ja ajatteli myös yrittää yhdessä ystävänsä von Schoberin kanssa oopperaa. Tämä oli siis noiden johtavien schubertiaanien käsialaa, mutta Schober sai myöhemmin kantaa kritiikin librettonsa epädramaattisuudesta. Teoksen esitti lopulta vasta Liszt vuonna 1854 Weimarissa. Ei nyt voi suoraan sanoa, että tämä teatterikappale olisi vailla jännitteitä; juoni on sekava taistelutarina vuoriston laaksoon suljetusta nuoresta prinssistä Alfonsosta ja tämän isästä sekä ihastuksesta Estrelasta. Alfonso haluaa pois maailmaan, seikkailuihin, ja kohtaa vaelluksellaan metsässä Estrelan. Hän antaa tälle taikaembleemin, kaulaketjun – tietämättä, että Estrelan isä oli luvannut tyttärensä vaimoksi sille, joka saa ketjun haltuunsa.

On myös pahuutta edustava sotapäällikkö Adolfo, joka lopussa kukistuu, mutta viimein kaikki annetaan anteeksi ja kuullaan Taikahuilun päätöstä muistuttava moraliteetti.

Oopperassa on kolme näytöstä. Sen kaksi ensimmäistä ovat eräänlaisia putpurimaisia liedien ketjuja, niissä on paljon ilmeikästä ja kaunista musiikkia, mutta ei parhaiden liedien dramatiikkaa ja jännitettä à la Erlkönig.

Juonen kulkua selkiinnytti lavalle heijastettu vaihtuva kuvataulu, aluksi tietenkin metsäistä vuoristoa, saksalaisromanttisesti nähtynä tyyliin Caspar David Friedrich – tai kuin Eichendorfin Die Waldeinsamkeit. Kun kysyin vieressäni istuneelta ohjaaja Vilppu Kiljuselta, kuka oli tehnyt nuo videokuvat, hän sanoi: tietokone!

Musiikillisesti koko alkupuoli sujui Schubertin Gemütlichkeitin merkeissä, varhaisromanttiset hieman naiivit sankarit ilmaisivat lavalla hienotunteisen ujosti ajatuksiaan toisilleen. Tyyliltään teos on sukua esimerkiksi Louis Spohrin oopperoille, jotka olivat juuri 1820-luvulla suuri menestys Euroopan oopperalavoilla. Ei tästä ole kaukana meidän Fredrik Paciuksemmekaan, musiikin dynaamiset keinot ja kuoron käsittely ovat samalla linjalla. Schubertin musiikillinen keksintä ei teoksessa yllä todella mieleen ja muistiin jääviin melodioihin.

Loppua kohti teos dramatisoituu huomattavasti, taistelua kuvataan jo vahvoin orkestraalisin keinoin ja esiin sukeltaa huomattavan ilmeikkäitä melodisia keksintöjä. Tätä musiikin tehon voimistumista oli myös Kiljunen seurannut ohjauksessaan. Muutoin henkilöt olivat lavalla kuin eräänlaisia tableaux vivanteja, laulaen enimmäkseen staattisissa asennoissa, etäällä toisistaan. Mutta videokuvastossa vuoret muuntuvatkin yhtäkkiä pilvenpiirtäjiksi ja ihmisten jalat valkoisine tennistossuineen nykyaikaan viittaaviksi. Välillä myös ilmantuu screenille matemaattisia yhtälöitä. Tällä ohjaaja haluaa todeta, miten metsäiset vuoristot katoavat ilmastonmuutoksen myötä. poliittisen teeman esiinnostaminen ei ole sikäli kaukaa haettua, että Schubert osallistui Metternichin itävaltalaisessa poliisivaltiossa radikaaliin opiskelijaliikkeeseen, joka halusi muutosta oloihin. Lopussa sentään palataan alun harmoniseen maisemaan.

Erityisesti on huomattava, että rooleihin oli valittu onnistuneita tyyppejä, ts. sellaisia, jotka olivat myös visuaalisesti vaikuttavia rooleissaan. He lauloivat enimmäkseen hyvin selkeästi runotekstiä deklamoiden; Alfonsona Patrick Graal, Estrellana Lydia Teuscher, kuningas Froilana Kresimir Strazanac, Mauregatona JohannesWeisser ja Adolfona Arttu Kataja. Vokaalisesti kaikki huippuluokkaa. Kuorona toimi Soma Szabon valmentama Cantemus, jolla oli myös näyttämökuvaa hahmottava rooli.

On suurenmoista, millä ennakkoluulottomuudella Aapo Häkkinen valitsee tuntemattomia teoksia ohjelmaansa. Näin helsinkiläisiä hemmotellaan harvinaisuuksilla ja äärimmäisen autenttisesti toteutettuina. Jatkoa jää aina odottamaan!

— Eero Tarasti

arvio: Uljas Pulkkiksen avantgardea eli ’kamarimusiikkia’

Uljas Pulkkis

Uljas Pulkkis

Uuden ajan ensemblen 3. säveltäjäfestivaali Ritarihuoneella 9.11.2022 Tapio von Boehmin johdolla

Ei ole helppoa olla nuori tai nuorehko säveltäjä Suomessa, sillä lahjakkuuksia on niin runsaasti, että ihmettelee, miten kaikki voivat saada äänensä kuuluville. Samana iltana kun joukko avantgarde-yleisöä todisti Ritarihuoneessa Pulkkiksen sävellyskonsertin alkua, oli Kotkassa Uuno Klamin nuorten sävellyskilpailun finaali  ja siinä ennätysmäärä osallistujia: 47. Niin ja kun säveltäjä on tehnyt läpimurron ja löytänyt tyylinsä, hänen pitäisi koko ajan tuottaa jotain uutta, jottei yleisö kyllästy.

Joka tapauksessa Uljas Pulkkis on jo vakiintunut nimi suomalaisella säveltaivaalla. Hän on toiminut vapaana säveltäjänä 25 vuoden ajan. Hänellä on 100 opuksen luettelo ja niistä puolet orketeriteoksia. Se kyllä kuuluu orkesterin erittäin varmaotteisessa käsittelyssä kaikissa illan teoksissa. Tai oikeastaan tässä liikuttiin kamarimusiikin ja orkesterisävellyksen rajamailla, sillä esiintyjänä oli Tapio von Boehmin perustama Uuden ajan ensemble. Ja tässäkin on jotain tyypillistä Suomelle. Nuoret eivät ole jääneet odottamaan kunnes vallitsevat insituutiot huomaavat heidät, vaan ovat ottaneet aloitteen omiin käsiinsä. Euroopassa on sitä harva maata, jossa nykymusiikilla on taatusti yleisönsä ja myös innostuneet esittäjänsä. Siksi säveltäjät saavat jo alunpitäen kuulla uudet teoksensa erinomaisesti tulkittuina.

Myöhästyin hieman konsertin alusta, sillä menin vahingossa väärään paikkaan eli Temppeliaukion kirkkoon. Mutta ei se juuri haitannut, sillä Pulkkisen avausteoksen räiskyvä sonoriteetti kantoi oivallisesti myös salin taakse – ja järkevästi orkesteri oli pitkulaisen Ritarihuoneen salin toisessa päässä. Victoria-teoksen innoitus oli vanhan musiikin Thomas Luis de Victorian Ave maria -motetti, mutta vasta teoksen lopussa musiikki muuttui melodisemmaksi. Yleisvaikutelma Pulkkiksen tyylistä on, että aiheet, soinnit, taitteet kamppailevat keskenään, siinä on resistanssia ehkä enemmän kuin dialogia. Onko hän siis nykymusiikkimme esprit contestataire? Pulkkis ilmoittaa aloittaneensa spektrisäveltäjänä, mutta hänen sävelkielensä kuulostaa enimmäkseen sarjalliselta modernismilta, joskin se noudatta tiettyjä tuttuja narratiivisia rakenteita. Muistan kun musiikkitieteen opintojensa aikana Helsingin yliopistossa Pulkkis oli intohimoinen wagneriaani.

Dragonfly on sävyltään rytminen, ilkikurinen, siinä on jazzahtavauutta, mutta myös glissandoja ja runsaasti sellistin sooloa ja ennen kaikkea Mahler-sitaatti, molliasteikon kolme alkusäveltä. Se on hyvin ekspressiivistä. Temaattista, sanoisin; Mahler-aihe esintyy myös tiivistettynä.

Shades of Night Descending on taas toinen osa Pulkkiksen sinfoniasta, joka on jo vuodelta 2002. Musiikki alkaa very highpitched, suorastaan vihlovalla soinnilla, mutta muuntuu rautavaaramaiseksi kentäksi, jatkuvaksi, hitaaksi lineaariseksi liikkeeksi – hieman Phil Glassin tai Steve Reichin tyyliin, edustaen noita hitaasti muuttuvia prosesseja, joista jälkimmäinen on kuuluisa.

Lagarangian Point saa taas innoituksensa 1700-luvulla vaikuttaneen Joseph-Luis Lagrangen teorioista ja mm. taivaanmekaniikan tutkimuksista. Lagrangen gravitaatiovoimien nollapisteellä on Pulkkiksen mukaan analogia musiikissa: äänten värien ja niiden korkeuden tasapainotilat – ajatus painovoimasta tuo mieleen Saariahon oopperan Emilie, jossa niinikään innostutaan tuon ajan naismatemaatikon elämästä … ja miksei myös Simone Weil -oopperan tai passion; täytyy lukea Weilin kirja Painovoima ja armo! Pianolla on solistinen osuutensa ja sen toteutti erityisellä vakuuttavuudella ja tekniikalla Joel Papinoja. Lopussa kaaos lähtee liikkeelle juuri pianosta. Musiikki on myös melodista hetkittäin. Kaikella on joku narratiivinen juonensa.

Joka tapauksessa nykysäveltäjien nuorehko polvi ei kovin usein pidä kokonaisia omia konsertteja. Kun kysyin väliajalla kahdelta, milloin sinulla on sävellyskonertti, en saanut siihen oikein vastausta. Ehkä se on vaatimattomuutta.

Tapio von Boehmillä on vaikuttava työsarka nykymusiikin esitaistelijana ja hänen ensemblensa esiintyi kaikin puolin edukseen. Von Boehmillekin on jo kertynyt melkoisesti johdettavia orkestereita ja ensembleja, hänen kapellimestarin uransa on selvästi nousujohtoista.

Olin miltei unohtaa, että Dragonflyhan on oikeastaan sellokonsertto; sen solistina soitti nuori virtuoosi Tatu Kauppinen, jolla on sangen jalo sointi sellossaan ja taidokas ote nykymusiikkiin, hänhän on Turun sellokilpailun voittaja.

Kiinnostavaa huomata, miten erilaisia ovat jo aivan nuoret säveltäjät verrattuna eräisiin viisikymppiisiin kokeneisiin kollegoihin. Klami-sävellyskilpailua nuorille, ikärajoina 13-19 v., saattoi seurata radiossa samaan aikaan Pulkkis-festivaalin jälkeen. Huomiota kiinnittivät monet teokset uusine oivalluksineen, joista avautui aivan erilaisia musiikillisia, idullaan olevia maailmankuvia. 17-vuotias Sointu Aalto  oli lähettänyt Edmontonista Kanadasta sävellyksensä nimeltä: Trapdoors, Elliptical Paths that Guide us Inward, Love, Observations in Population Dynamics, and the Semiotics of the Sky. Tietenkin höristin korviani: semiotics! Teos oli soinniltaan tai oikeammin sointitasoiltaam hyvin radikaali ja sisälsi myös elekieltä, mikä ei tietenkään välittynyt radiosta. Alex Halme (19, Espoo) oli luonut pianokonserton osan: vivace pianolle ja jousiorkesterille, joka oli sukua Prokofjevin toccatamaisille osille, sen esitti taitavasti Janne Oksanen. Edelleen kuultiin Gabriel Kivivuori-Serenon (18, Joensuu) vaikuttava teos La pájara sekä Jino Pieviläisen (16, Kajaani) Poème tragique op. 14 joka ei nyt ehkä niin traaginen ollutkaan lopulta.

— Eero Tarasti

Savonlinnan Oopperajuhlille kansainvälinen palkintoehdokkuus

Savonlinnan Oopperajuhlat on valittu International Opera Awards 2022 -palkintoehdokkaaksi Festivaalien kategoriassa kertoo Oopperajuhlien tuore tiedote. Kansainvälisesti arvostettujen oopperapalkintojen saajat julkistetaan Madridin Teatro Realissa järjestettävässä palkintogaalassa marraskuun 28. päivänä. Muissa kategorioissa – joita on kaikkiaan 16 – ei suomalaisehdokkaita ole.

Samassa kategoriassa Savonlinnan Oopperajuhlien kanssa palkintoa tavoittelevat Donizetti Festival (Bergamo, Italia), Garsington Opera (Iso-Britannia), George Enescu Festival (Romania), Leipzigin oopperan Wagner 22 -festivaali ja Santa Fe Opera (USA).

International Opera Award -ehdokkaat valitaan avoimesta yleisöäänestyksestä ympäri maailman tulleista ehdotuksista. Valinnan varsinaiselle ehdokaslistalle päässeistä tekee Opera-aikakausilehden toimittaja John Allisonin johtama tuomaristo, jonka jäsenet ovat kansainvälisiä alan ammattilaisia.

International Opera Awards on perustettu vuonna 2012, ja sen tavoitteena on oopperan profiilin kohottaminen taidemuotona, oopperoiden menestyksen huomioiminen ja palkitseminen sekä varainhankinta lahjakkaiden oopperataiteilijoiden stipendeihin. Viimeisten kuuden vuoden aikana stipendejä on myönnetty laulajille, ohjaajille, kapellimestareille, harjoituspianisteille ja säestäjille.

arvio: Terhi Dostalin Messu

Terhi Dostal etualalla

Terhi Dostal

Pyhäinpäivän konsertti Mikkelin tuomiokirkossa sunnuntaina 6.11.2022 klo 18. Mikkelin kaupunginorkesteri Erkki Lasonpalon johdolla; Pilvi Listo-Tervaportti, urut; Jyrki Lasonpalo, viulu ja Suomen laulu -kuoro Esko Kallion valmentamana

Nykyisin on usein syytä matkustaa provinssiin, jos haluaa kokea jotain hieman tavallisuudesta poikkeavaa musiikissa. Tällainen elämys syntyi kun kuuli Terhi Dostalin, lähinnä pianistina tunnetun mikkeliläistaiteilijan – tai nykyisin berliiniläisen – laajan, suorastaan monumentaalisen kirkkomusiikkiteoksen hienosti ja pätevästi tulkittuna. Kyseinen teos oli jo saanut kantaesityksensä Turun Tuomiokirkossa Suomen laulun ja Mikkelin kaupunginorkesterin avulla – ja esitettiin uudemman kerran Helsingin Johanneksen kirkossa parisen viikkoa sitten. Valitettavasti silloin sää esti kuulemasta sitä, sillä konsertti ajoittui keskelle Saariaho-juhlintaa ja kun piti juosta Musiikkitalosta Ullanlinnaan sattui rankkasade, joka kasteli totaalisesti; ei voinut ajatella parin tunnin istumista läpimärkänä. Sama kohtalo uhkasi jo Mikkelinkin esitystä 6.11., sillä kaikki pelottelivat autoilijaa Helsingistä kesärenkain, ettei pidä hakeutua ehdoin tahdoin vaaran paikkaan. Mutta lumesta ei ollut häivääkään matkalla Savoon. Tuttu kirkko odotti kauniisti valaistuna, jo armeiija-aikana lauloin täällä kvartetissa ja nyt sattui vielä niin mukavasti, että itse tuomiorovasti Simo S. Salo istui penkissä takana.

Kyseessä oli nimittäin sangen kirkollinen teos. Mutta ei siinä mitään ongelmaa ollut, että katolinen messu esitettiin luterilaisessa pyhäkössä.

Tässä teoksessa oli viisi osaa Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei; se on sävelletty Turun piispa Hemmingin muistolle – hän vaikutti Turussa 1300-luvulla. Dostal oli aloittanut messunsa säveltämisen jo 2012, mutta sen aikana hän opetteli polyfonisia ja kontrapunktisia tekniikoita mm. dresdeniläisen professori Matthia Druden johdolla. Ja tällä välillä hän julkaisi pianolevyn Finnish Impressions, jossa on mm. Helvi Leiviskää ja Dostalin oma sonatiini. Kommentoin sitä välitömästi facebookissa (mutten löydä enää kommenttiani). Totesin vain pianotekstuurin sujuvuuden ja teoksen sijoittumisen sonaatinigenreen niin Ravelin kuin Leiviskänkin rinnalle. Dostalin taustana on laaja konsertoiminen pianistina mm. Mikkelin festivaalilla ja opintoja monella – ilokseni huomasin, että myös Wienissä Noel Floresilla, jonka johdolla itsekin soitin siellä kesällä 1972!

Dostal luonnehtii teostaan myöhäisromanttiseksi … mutta suoraan sanoen tämä sävellys herätti monenlaisia ajatuksia musiikkitieteilijän aivoissa. Otin taas kerran esiin modernin musiikintutkimuksen ’Raamatun’, Guido Adlerin teoksen Der Still in der Musik (Tyyli musiikissa, Leipzig 1911). Hän lajittelee (s. 148):

Es ist da ferner zuscheiden zwischen eigentlich kirchlicher, geistlicher und religiöser Musik, Die erste ist die liturgische, die zweite ist in die Kirche zugelassene ausserliturgische und die letzte auch ausserhalb der beiden stehende Musik, die von Innigkeit und frömmlichkeit religiösen Ausdruckes von religiösem Geiste erfüllt ist.

Jokainen näistä lajeista, kirkollinen, hengellinen ja uskonnollinen, löytää kunakin aikakautena oman tyylilajinsa. Dostalin teos on sekoitus kaikista vaikka onkin nimenomaan liturgiseen käyttöön aiottu.

Mutta onko se tyylilajiltaan klassista vai romanttista?Tämähän on yksi musiikinhistorian fundamentaalisia vedenjakajia. Klassinen tyyli perustuu Adlerin mukaan osien yhteensopivuuteen, keinovarojen hallintaan ja ekonomiaan, suhtelliseen ilmaisuvoimaan, joka ei ylitä tiettyä kauneuden rajaa, ja lajien yhdistymiseen harmonisesti (op. cit. s. 225). No niin, nämä vaatimukset täyttyivät Dostalin messussa. Se ottaa polyfonisessa tyylissään vastaan haasteen, että esimerkiksi fugeeraavat teemat eivät saa olla liian ilmaisuvoimaisia tai liedin kaltaisia – tässä tapauksessa ei siis mitään sentimentaalista à la Iltatuulen viesti – , vaan ankaran rakenteellsia. Itse Händel unohtaa tämän säännön mm. f-molli-sarjansa fuugassa, jonka lopussa sen teema kokee melodisen käänteen, joka on kuin oopperasta – Händel ei voinut vastustaa kiusausta näyttämömusiikin säveltäjänä!

Dostalilla on perustana ankaran kontrapunktinen rakenne, mutta hän ei unohda melodisuutta. Kaikessa lineaarisuudessaan melodiaääni erottuu johtavana. Mutta tekeekö se siitä romanttista? Ei ollenkaan, sillä romanttinen tyyli taas Adlerin mukaan sekoittaa muodot, asettuu kaikkia normeja vastaan säännöttömyydessään ja pyrkimyksessään koloristiikkaan, sävelmaalailuun sekä ohjelmallisuuteen. Mitään tälaista ei ole tässä messussa.

Sen sijaan ottakaamme vielä yksi lajityypillinen koordinaatisto eli Ernst Kurthin erottelu polyfoniseen linjataiteeseen ja klassisen tyylin kehollisuuteen, jonka lähtökohtana on lied ja marssi (ks. Grundlagen des linearen Kontrapunktes). Ensiksimainittu ilmenee juuri goottilaisten katedraalien korkeuksiin kohoavana melodisena linjana, vapatumisena maallisuudesta – kun taas jälkimmäinen palauttaa meidät maan pinnalle, sydämen sykkeeseen, tanssiaskeliin, periodimuotoon ja kaksi sekä nelitahtisuuteen. Näin olikin esim. Dostalin Gloria osan melodiassa – ja edellinen laji taas jo alun Kyriessä. Tietenkin näiden synteesi on mahdollista ja sellaista kai tapahtui Dostalin sävellyksessä.

Joka tapauksessa juuri näin se tulee esittää: suuren ammattimaisen kuoron eli nyt Suomen laulun harjoittamana, jossa polyfoniset linjat sulautuvat mahtavaksi koko kirkon täyttäväksi sävelten vuoksi. Mutta orkesteriakaan ei ole unohdettu: se puhkeaa esiin eräänlaisina ritornelloina silloin tällöin. Urut pohjustavat harmonista linjaa.

Teos on kaiken kaikkiaan vaikuttava osoitus lajiperinteen elävyydestä nyt kun musiikissa kaikki tyylit ovat taas sallittuja kun on vapauduttu sarjallisuuden diktatuurista. Tällainen teos löytää taatusti kuulijakuntansa. Ennustan, että Dostalin messua tullaan vielä usein esittämään, että se ei jää tähän kertaan.

Konserttia täydensi alkupuolen liikuttava Robert Kajanus -miniatyyri Huutolaistytön kehtolaulu, Jyrki Lasonpalon viulusoolona. Se sai ajattelemaan, miten sääli oli, että Kajanus koki jääneensä Sibeliuksen varjoon eikä jatkanut säveltäjän uraansa. Taas Händelin urkukonserton tunsin entuudestaan harppukonserttoversiona – itse asiassa se oli yksi ensimmäisiä levyjäni Nicanor Zabaletan soittamana. Pilvi Listo-Tervaportti oli uruissa sangen sujuvana ja vauhdikkaana solistina. Tässä konsertossa ensimmäinen osa on jotenkin ranskalaiseen tyylin tehtyä balettimusiikkia, mutta toinen osa on ehdottomasti oopperamaisen melodinen ja voisi olla Händelin italialaiskauden perua, vaikka kuin jostain Agrippinan tai Giulio Cesare in Egitton kohtauksesta. Mikkelin kaupuginorkesteri soitti ja kuoro lauloi Erkki Lasonpalon varmassa otteessa.

— Eero Tarasti