Amfion pro musica classica

8. Sibafest valtaa Musiikkitalon 25.1. alkaen

Opiskelijat, ammattilaiset ja yleisö äänessä Sibafestilla 25.1.–1.2.2020

Kahdeksatta kertaa järjestettävä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian päätapahtuma Sibafest valtaa Musiikkitalon ja uudelleen avatun Pohjoisen Rautatiekadun ainutlaatuiset konserttisalit 25.1.–1.2.2020. Festivaaliviikon kokoavana teemana on ”Äänessä”. Erityistä tapahtumassa on se, että äänessä ovat Sibelius-Akatemian opiskelijat, opettajat ja tunnetut artistit sekä yleisö – yhdessä ja erikseen. Sibafestin avajaiskonsertissa 25.1. äänessä ovat Rajaton, Club For Five, Aito Collective, solistivieraat sekä konserttiyleisö.

Joka toinen vuosi järjestettävä Sibafest esittelee Sibelius-Akatemian kansainvälisesti korkeatasoista taiteellista toimintaa. Sibafestin taiteellisena johtajana toimii Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen ainejohtaja, muusikko Aija Puurtinen.

– Sibafestin konserteissa opiskelijat esiintyvät yhdessä opettajiensa ja tunnettujen artistien kanssa. Yhteistyö alan huippuammattilaisten kanssa tukee opiskelijoiden oman taiteilijaidentiteetin ja äänen löytämistä. Meille on tärkeää, että myös yleisö pääsee osallistumaan yhteisen äänen luomiseen tapahtumissamme, Puurtinen sanoo.

Sibafest tutkii ihmisen ainutlaatuista ääntä

– Jokaisen ääni on sormenjäljen tavoin ainutlaatuinen. Festivaaliviikolla äänessä oleminen ei ole vain lauluääntä vaan myös soittoa ja puhetta – taiteilijan oman äänen esiin tuomista. Erilaisten yleisöjen kanssa luomme festivaalilla myös yhdessä ääntä, Puurtinen kertoo.

Avajaispäivänä lauantaina 25.1. Kansalaistorin yhteislaulutapahtumassa klo 17.30 lauletaan Kerkko Koskisen säveltämä Minä suojelen sinua kaikelta -kappale ja luodaan yhdessä improvisoitu äänimaisema Aija Puurtisen sekä Club for Fiven Tuukka Haapaniemen johdolla.

Tiistaina 28.1. Pohjoinen Rautatiekatu 9:n konserttisalin lavalle nousevat taiteilijaperheet. Konsertissa kuullaan, kun avioparit, sisarukset ja vanhemmat lapsineen musisoivat yhdessä.

Torstaina 30.1. ohjelmassa on Kuule, minä sävellän! -konsertti. Se kokoaa lasten ja nuorten sävellyksiä sinfoniaorkesterin soittimille. Heitä ohjaavat ammattisäveltäjät, eri taiteen alojen taiteilijat ja Sibelius-Akatemian opiskelijat ja musiikkikasvatuksen lehtori.

Viikko huipentuu, kun Sibelius-Akatemian uusi orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen professori Sakari Oramo avaa kautensa Sibafestin päätöskonsertissa 1.2. Musiikkitalossa. Konsertissa esiintyy Mirjam Helin -laulukilpailun 2019 voittanut sopraano Johanna Wallroth.

Yli 30 tapahtuman festivaaliviikolla äänessä ovat myös Taideyliopiston musiikkiteatteriopiskelijat, Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen opiskelijat, Signe, Sandra LångbackaJanna, yhdysvaltalainen huipputuottaja Sean Holt ja moni muu.

Näiden lisäksi Sibafest järjestää kinokonserttisarjan yhteistyössä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ja DocPointin kanssa. Kinokonserteissa mykkäelokuvia säestetään ihmisäänellä, jota musiikkiteknologian opiskelijat muokkaavat reaaliaikaisesti.

Sibelius-Akatemian levymerkki SibaRecords julkaisee festivaalin yhteydessä 24.1. uuden äänitteen ”Voice of Generations – Aikojen ääni”. Levyllä esiintyy erilaisia laulumusiikin tyylejä edustavia festivaalin artisteja, muun muassa Sibelius-Akatemian Vokaaliyhtye ja Club For Five. Levy on ostettavissa Sibafestilta ja kuunneltavissa 24.1. alkaen myös Spotifyssa.

Konsertti-ilta ranskalaisten mestareiden parissa 28.1.

Anu Komsi. Kuva © Suomen Kansallisooppera.

Anu Komsi. Kuva © Suomen Kansallisooppera.

Kapellimestari Patrick Fournillier toimii Kansallisoopperan päävierailijana ja johtaa suuren osan ohjelmiston oopperaklassikoista. Nyt Fournillierin tyyliin pääsee tutustumaan Avec Patrick -konsertissa, jonka sopraanosolistina esiintyy Anu Komsi. Ranskalaiset teokset kuullaan Kansallisoopperan orkesterin ja kuoron tulkitsemina.

Kansallisoopperan tammikuisessa konsertissa kuullaan kolme 1900-luvun ranskalaista merkkiteosta. Konsertin aloittaa Gabriel Faurén sarja Pelléas ja MélisandeMaeterlinckin salaperäinen näytelmä innoitti monia säveltäjiä Sibeliusta myöten, mutta Fauré oli sen ensimmäinen musiikillinen tulkitsija. Toisena numerona kuullaan harvoin Suomessa esitetty Albert Roussellin vuonna 1930 valmistunut kolmas sinfonia. Värikäs ja rytmikäs teos on säveltäjänsä suosituimpia ja sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä ranskalaisista sinfonioista.

Konsertin päättää kuorolle, orkesterille ja sopraanolle sävelletty Gloria, jossa Francis Poulenc yhdistää vaikuttavasti vakavia ja kevyitä sävyjä. Glorian solistina säteilee monipuolinen sopraano Anu Komsi, jonka ohjelmisto ulottuu renessanssista proge-jazzin kautta tuoreimpaan nykymusiikkiin ja yli 60 oopperaroolin repertoaariin.

”Yleisesti ajatellaan ranskalaisen musiikin olevan kevyttä, kuulasta ja hilpeääkin; jotain sellaista, jossa ei ole väkivaltaa tai rajuutta. Mutta me osaamme olla rajuja, myös musiikissa. Onhan Ranskassa tehty jopa vallankumouksia! Siispä ideani on tarjota kolme erilaista teosta, jotka päästävät oikeuksiinsa ranskalaisen musiikin koko kirjossaan,” Fournillier kuvailee.

Patrick Fournillier on tehnyt pitkän uran ylikapellimestarina Saint-Étiennen oopperassa, jossa hän on johtanut etenkin ranskalaista ja italialaista repertuaaria. Fournillier vierailee säännöllisesti maailman johtavissa oopperataloissa, kuten Baijerin valtionoopperassa, New Yorkin Metropolitanissa, Venetsian La Fenicessä ja Dresdenin Semperoperassa sekä Salzburgin musiikkijuhlien, Maggio Musicale Fiorentinon ja Ravennan festivaalin kaltaisissa tapahtumissa.

Adrian Ibañez-Resjan Kuopion viulukilvan voittoon

Sibelius-Akatemiassa Päivyt Mellerin ja Münchenin musiikkikorkeakoulussa Christoph Poppenin johdolla opiskeleva Adrian Ibañez-Resjan (s. 1997) on voittanut Kuopion XIII-viulukilpailun. Toisen sijan saavutti Essi Höglund ja kolmannen Otto Antikainen. Muut finalistit olivat Lotus Amin TinatRebecca Roozeman ja Abel Puustinen.

1. palkinto on 8 000 €, toinen 6 000 € ja kolmas 4 000 €. Muut finalistit saivat 1000 € kukin. Lisäksi Kuopion kaupunginorkesteri kiinnittää kilpailun voittajan solistiksi kaudelle 2020-21.

Kuopion kansallinen viulukilpailu pidetään viiden vuoden välein.

arvio: Mare ja hänen poikansa Helsingin Oopperayhdistyksen tuotantona. Ensi-ilta Aleksanterin teatterissa 10.1.2020

1. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Oopperan otsikko on sopivasti kaksiselitteinen, sillä se viittaa joko Maren viimeiseen poikaan Imantiin kaikkiaan seitsemästä, joista kuusi oli jo kuollut saksalaisten ritarien sodissa, tai sitten vain Imantiin. Jo Aino Kallaksen libreton pohjana ollut draama on vaikuttava kuin antiikin tragedia, kuin jokin Antigone, Elektra tai Oidipus: Maren kohtalo etenee vääjäämättä hänen luonteensa ja tapahtumien pakon ajamana. Näytelmästä tulee todella vavahduttava, kun siihen tulee mukaan Tauno Pylkkäsen musiikki.

Pylkkästä ei ole paljoa tutkittu, on vain yksi ansiokas gradu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, Jussi-Pekka Aukian vuodelta 1988. Säveltäjä olisi kyllä väitöskirjan arvoinen. Kuten Aukia toteaa, aikalaiset sortuivat hänen musiikkinsa kuvauksissa kliseisiin. ’Pohjolan Puccini’ oli erään ruotsalaisen kriitikon keksintöä ja levisi pian yleisleimaksi – aivan kuin toista Taunoa eli Marttista kutsuttiin aina vaan Hämeenlinnan shamaaniksi. Musiikista sanottiin, että se on vuolasta. Pylkkäseen oli tehnyt vaikutuksen, kun hän oli kuullut Helsingissä Armas Launiksen Kullervon, jossa on todella puccinilainen ’hitti’, Kullervon äidin kehtolaulu. Pylkkänen ei kirjoittanut mitään vastaavaa, vaikka koko teos on sangen laulullista. Tietenkin lajiperinteen kannalta tämä on likellä italialaista verismiä, mutta yhtä lailla jotain Shostakovitshin Katerina Ismailovaa.

Lähes kaikki Pylkkäsen oopperat ovat juoneltaan ja musiikiltaan synkkiä. Maren pelottavuuden selittää osittain sen säveltäminen sota-aikana, ensi-ilta oli 1945. Ruumiita ja hautaamista oli nähty ja koettu. Professori Martti Turtola yleisöstä kertoi, että kun Kallaksen näytelmää yritettiin esittää Virossa ennen sotaa se kiellettiin epäisänmaallisena. Eihän virolainen nainen voinut pettää omaa kansaansa.

Joka tapauksessa Maren saaminen lavalle uudestaan nyt 75 vuotta sen ensi-illan jälkeen on suuressa määrin Helsingin oopperayhdistyksen perustajan ja puheenjohtajan ja pääroolin laulaneen Tero Halosen ansiota. Hänen käsialaansa on myös poikkeuksellisen informatiivinen käsiohjelma.

Se että Viron historian traaginen kansannousu 1343, ns. Jyrinyön kapina Liivinmaalla saksalaista kalparitarikuntaa vastaan on Ville Saukkosen ohjauksessa siirretty vuoteen 1940, on monessa mielessä perusteltua. Kun tarkemmin ajattelee, ensi alkuun katsoja tietysti huomaa libreton ristiriidan nykyajan kanssa. Ajallinen siirto kuitenkin tavallaan ’universalisoi’ koko tragedian, se voi tapahtua missä vain, missä pieni kansa nousee sortajaa vasstaan. Ville Saukkosen ohjaajan tietä on jännittävää seurata, sillä hän yllättää aina. Hänethän on tunnettu lähinnä postmodernin leikittelevästä otteestaan, mutta Mare on ehdottoman seriöösi ja hienosti punnittu, mukaansatempaava ja traagisuudessaan pysäyttävä tuote. Ainoa Regietheater-tyyppinen lisäys on ’haamujen’ tuominen lavalle, mutta ne selittyvät kyllä virolaisen kansanuskomuksen inkarnaationa, ts. mm. luulona, että Tuomaan päivänä eli 21.12. tapahtuu aina jotain kauheaa. Maren kuolleet kuusi poikaa ovat myös läsnä aaveina. Vastakohtana muu ohjaus on stanislavskilaista realismia. Tässä oopperassa toteutuu muutenkin teatterimaisuus Lotmanin käsitteen mielessä.

4. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Ohjaajan työhön kuuluvat myös roolivalinnat; niissä Saukkosella on ollut onnea. Maren jättimäisen laulu-urakan ja vahvan roolin vei läpi Marjatta Airas täysin suvereenisti. Laulullisesti siihen sisältyy erittäin vaikeita kohtia. Imantin roolissa Tero Halosen oopperalaulajan ura jatkuu vakuuttavasti, hän eläytyi 19-vuotiaan nuorukaisen osaansa hienosti ja oivaltavasti, ironisia understatementejä myöten. Viljannin linnan komtuurin osaan Henri Tikkanen oli juuri oikea: hänessä oli äänellistä loistokkuutta ja arvovaltaa, roolissaan sopivan ylimielinen. Erittäin vaikuttavasti esiintyi jälleen kokenut Esa Ruuttunen Mangon vanhan miehen keppiroolissa; hänen surullinen tehtävänsä oli vastaanottaa näytelmän synkkiä viestejä. Leikarina Alexandre Goncharov Dias on myös positiivisesti mainittava.

Pylkkänen osasi historiallisen oopperan genren, johon kuuluu tietenkin obligatorinen juomistanssikohtaus. Neuvostoarmeijan humalaista sotaväkeä markeerasi Mezzoforte-kuoro Riku Laurikan oivasti valmentamana. Tanssijat kaikki virtuooseja. Lavastuksessa käytettiin tehokkaasti niukkoja resursseja. Saukkonen osaa saada vähästä näyttävää eräänlaisena arte poverana. Tietenkin olennaista oli lavastajan ja puvustajan eli Reeta Tuoresmäen, maskeeraajan Sini Silfvenius-Bartin ja valosuunnittelijan Tuittu Teivaisen panos.

Yleisön joukossa oli runsaasti Helsingin sivistyneistöä ja musiikkiväkeä. Kuulin monen sanovan, että tämä pitäisi nyt tietenkin viedä Viroon, onhan Aino Kallas myös heidän kirjailijattarensa ja koko oopperan aihe heidän, tosin surullista, historiaansa.

– Eero Tarasti (teksti); Avril Styrman (kuvat)

Arvio: Mustonen, RSO ja Lintu tarjosivat vaikuttavan konserttielämyksen kevätkauden avauksellaan

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tarjosivat komean kevätkauden avauksen keskiviikon ja torstain konserteillaan, joiden solistina kuultiin Olli Mustosta. Oivallisesti rakennetun ohjelman säveltäjänimiä olivat Jovanka Trbojevic, Béla Bartók ja Ludwig van Beethoven.  

Jugoslavialaissyntyinen, vuodesta 1986 Suomessa asunut Jovanka Trbojevic oli riemastuttavan omaleimainen ääni aikamme musiikissa. Hänen aivan liian varhainen kuolemansa vaikeaan sairauteen vuonna 2017 oli kertakaikkisen suuri menetys niin kaikin tavoin. Onneksi hänen kiehtova musiikkinsa kuitenkin jatkaa elämäänsä omistautuneiden puolestapuhujiensa käsissä.   

Trbojevicin Vertigo (2010-11) on vaikuttava panoraama suurelle orkesterille, johon kuuluu laaja lyömäsoittimisto. Tampere filharmonian tilauksesta valmistunut, Linnulle omistettu teos jakautuu kahteen varsin vastakohtaiseen osaan, jotka tasapainottavat toisiaan erinomaisesti. 

Nopeatempoinen avausosa on tummanpuhuviin sointeihin puettu painajaismainen sointinäky. Sen tekstuurit kuhisevat tiheinä sävelvirtoina, joiden lomassa varsinkin lyömäsoittajilla riittää tekemistä, jos kohta joutilaaksi eivät jää muutkaan soitinryhmät. Osan melodinen materiaali kumpuaa syvältä bassorekisteristä, kontrafagottien, fagottien, bassoklarinetin, sellojen ja kontrabassojen soittamana. Viulujen, alttoviulujen ja muiden puupuhaltimien rooli on kahtalainen; yhtäällä ne soittavat pitkien äänten harmoniaa, toisaalla taasen muun orkesterikudoksen lomasta kohoavia äkkinäisiä arpeggiopurkauksia.  

Laajan avausosan edetessä musiikin kuohunta vähitellen tyyntyy. Vaskien ja lyömäsoitinten hiljetessä tekstuurit käyvät yhä ohuemmiksi, yksinäisten puupuhallinten huhuillessa jousien vaimeiden pizzicatojen säestäminä. Näin Vertigo saapuu toiseen osaansa, jossa tempo puolittuu ja sointia hallitsevat lyömäsoittimiston kimmeltävät kudelmat.    

Avausosaa riepotelleiden myrskytuulten vastineena toinen osa on kuin raukea keidas, joka kietoo kuulijan suojiinsa. Musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru sentimentaalisuuteen, vaan siitä huokuu vahva sisäinen rauha.  

RSO ja Lintu tekivät Vertigon parissa kerrassaan suurenmoista työtä tarjoten huumaavan elämyksen. Parikymmentäminuuttiseksi tiivistetyssä muodossaan Vertigo on todellinen helmi, jota toivoisi soitettavan jatkossa ahkerasti.   

Béla Bartókin häikäisevä ensimmäinen pianokonsertto (1926) on kaikessa omituisuudessaan yksi kantaohjelmistomme kiehtovimpia teoksia. Sen pohjimmainen, korostetun perkussiivinen luonne kumpuaa oikukkaista rytmeistä, joita tehostaa liki solistinen lyömäsoittimisto, jonka Bartók kietoo tiiviisti soolopianon osuuteen.   

Tätä pianon ja lyömäsoitinten fuusiota Bartók kehitteli edelleen myöhemmässä tuotannossaan, joka huipentui Sonaattiin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) sekä saman teoksen orkesteriversioon eli Konserttoon kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940). Myöhäisteosten hienovireisen taidokkuuden sijaan ensimmäistä pianokonserttoa hallitsee kuitenkin vielä Ihmeellisen Mandariinin (1918-19) kesyttömästä maailmasta kumpuava rosoinen alkuvoima.  

Konsertossaan Bartók nivoo hämmästyttävän kekseliäisyytensä jälleen kerran syvälliseen kansanmusiikin tuntemukseensa, kiehtovin tuloksin. Mutta konserton ytimessä on tällä kertaa myös aivan toisentyyppisiä herätteitä. Vaikka sitä ei pintatasolta heti arvaa, Bartókin sävellystyön esikuvina olivat barokin konserttomuodot, joista säveltäjä etsi vaihtoehtoa romantiikan solisti vastaan orkesteri -asetelmalle. Niinpä Bartókin konsertossa solistin ja orkesterin osuudet punoutuvat yhteen hämmästyttäväksi kontrapunktiksi.   

Kolmiosainen konsertto rakentuu tutulle nopea-hidas-nopea -kaavalle. Se on kova pähkinä purtavaksi niin solistille, kapellimestarille, muusikoille kuin yleisöllekin. Vielä liki vuosisata kantaesityksensä jälkeen konsertto on perinpohjaisen moderni teos, samaan tapaan kuin Stravinskyn Kevätuhri (1911-13) tai Beethovenin Große Fuge (1825). 

Monituisista haasteistaan huolimatta ensimäinen pianokonsertto on pohjattoman kiehtova kaikessa oikullisuudessaan. Sen käynnistää patarummun ja pianon matalimpien rekisterien itsepäinen pulssi, jonka lomaan tummanpuhuvat vasket lausuvat omat repliikkinsä. Musiikki kasvaa koko orkesterin surrealistiseksi tanssiksi, jonka pyörteissä monenkirjavat sävelaihelmat ovat alituisella törmäyskurssilla keskenään.  

Toinen osa on Bartókille tyypilliseen tapaan mitä omintakeisinta yömusiikkia. Aivan kuulokynnyksen rajalta kohoaa patarummun, pikkurumpujen ja symbaalin pelkistetty rytmikuvio, johon solistin linja kietoutuu. Musiikki saa muotonsa vähitellen, verkkaisesti etenevän yöllisen kulkueen lailla. Puupuhaltimet ja vasket liittyvät vuorollaan joukkoon, mutta jouset pysyvät vaiti koko osan ajan. 

Huipennuksen jälkeen musiikki vaeltaa takaisin alun tunnelmiin, joista siirrytään lyhyen välisoiton johdattamana kiihkeään finaaliin. Päätösosan villit tanssirytmit ovat omiaan herättämään alkukantaisen juhlinnan mielikuvia, jotka saattelevat konserton sen hurjaan päätökseen.

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Palkitun Bartókin viulukonserttojen levytyksensä tavoin orkesteri ja Lintu olivat jälleen täysin kotonaan säveltäjän omaleimaisten sointien ja konstikkaan rytmiikan maailmoissa. Orkesteriosuuden taidokas kontrapunkti avautui ihailtavan läpikuultavana. Yhteistyö kapellimestarin, orkesterin ja solistin välillä oli kauttaaltaan ihailtavaa.      

Mustosella oli vaativa soolo-osuus tarkoin hallussa. Hänen otteessaan fraasit taipuivat välillä äärirajoilleen, mutta kuitenkin aina hienosti kokonaismuotoon suhteutettuna. Uloimmat osat olivat tietenkin virtuoosisen ketteryyden juhlaa, mutta ehkäpä kaikkein vaikuttavimmat hetket saatiin kokea hitaan keskiosan parissa, jonka intensiteetti oli kerrassaan huikea. 

Kaikkiaan konserton esitys oli mitä mainioin kunnianosoitus Bartókin keksinnän riemastuttaville omituisuuksille. Laajemman yleisön riemuksi tämän viikon konserttiesitysten pohjalta tehty tallenne julkaistaan Ondinen tulevalla Bartókin pianokonserttojen kokonaislevytyksellä. 

Ylimääräisenään Mustonen tarjosi yleisölle vielä lumoavan valikoiman Bartókin laajasta Gyermekeknek (Lasten kappaleita, 1908-09) -kokoelmasta. 

Väliajan jälkeen kuultua Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian (1811-12) perin juurin virkistävää esitystä luonnehtivat hyvin pitkälti samankaltaiset hyveet kuin Bartókin konserton tulkintaakin. Beethovenissa orkesteri sjoittui lavalle musiikin olemukseen parhaiten sopivaan istumajärjestykseen, jossa ensimmäiset ja toiset viulut oli aseteltu vastakkain. Mukana olivat niin perioditrumpetit ja -käyrätorvet kuin -patarummutkin.    

Jonathan Del Marin erinomaiseen kriittiseen partituurieditioon pohjaten RSO ja Lintu tarjosivat loppuunmyydylle konserttiyleisölle mitä elinvoimaisimman esityksen, jonka vuolaassa sävelten virrassa saattoi nauttia toinen toistaan ilahduttavimmista soittimellisista yksityskohdista. Kiitos periodi-instrumenttien trumpetit ja käyrätorvet saattoivat noudattaa Beethovenin dynaamisia merkintöjä kirjaimellisesti vailla pidättelyä, joka taas on jotakuinkin väistämätöntä nykysoittimin. Nyt saatiinkin nauttia asiaankuuluvan rouheasta vaskisoinnista täysin siemauksin.  

Esityksen lomassa kuultiin myös mitä hienoimpia puupuhallinten sooloja ja hämmästeltiin jousten huumaavaa ketteryyttä. Oman erityisen mainintansa ansaitsee myös Kazutaka Moritan hellittämätön vimma patarumpustemman ääressä. 

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

Lintu ja orkesteri muotoilivat avausosan sointiarkkitehtuurin upeasti välittäen kokonaismuodon kaaren selkeästi ja ilmaisuvoimaisesti. Toinen osa,  allegretto, oli intensiteetin juhlaa, joka perustui soivien yksityiskohtien tarkkaan toteutukseen. Beethovenin hämäävän yksinkertaiset musiikilliset ideat saivat kasvaa orgaanisesti omalla vääjäämättömällä logiikallaan, joka piti kuulijan mitä tiukimmin otteessaan.

Scherzon aaltoilu preston ja poco meno preston välillä toteutui mukaansatempaavasti keinuen, kun taas finaali tarjosi nostattavan, pidäkkeettömän ilon purkauksen.  Tämä innostava esitys olikin kerrassaan vaikuttava avaus Beethovenin juhlavuodelle. 

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Olli Mustonen, piano

 

Jovanka Trbojevic: Vertigo (2010-11) orkesterille (tiivistetyn version kantaesitys)

Béla Bartók: Konsertto pianolle ja orkesterille nro. 1, Sz. 83, BB 91 (1926)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 7 A-duuri, op. 92 (1811-12)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 8.1.2020, klo 19