Amfion pro musica classica

arvio: Uusi musiikki yllättää aina

Iannis Xenakis. Kuva © The Friends of Xenakis

Iannis Xenakis. Kuva © The Friends of Xenakis

Iannis Xenakis (1922-2001), arkkitehtuuri ja polytopiat olivat tämän vuoden Musica novan kantavia teemoja. Xenakisilta kuultiin Radio-orkesterin konsertissa 10.2.2021 teos jousikokoonpanolle nimeltä Voile (Verho). Lisäksi kuultiin kantaesityksenä  Maija Hynnisen Incandescence. Ohjelmassa oli myös Musica novan toisen residenssisäveltäjän, ruotsalaisen Lisa Streichin Augenlieder sekä Roope Mäenpään Jamais vu -sävellyksen kantaesitys, se oli Ylen tilausteos. Illan kapellimestarina toimi Anna-Maria Helsing ja solisteina Kyeong Ham (oboe) ja Ismo Eskelinen (kitara).

Musica novan huippuhetkiä varmasti, koko ilta sävelkieleltään haastavia ja välittömästi vaikuttavia teoksia, myös esimerkkinä nykymusiikin hajoamisesta lukemattomiin eri ”kieliin” ja ilmaisutapoihin. Xenakiksesta on paljon kirjoitettu. Ylipäätään tilan käsite musiikissa on aina asettunut ajan rinnalle alkaen jo Henri Bergsonin termistä temps d’espace. Tila musiikissa tarkoittaa yleensä säveltasoja eli nuotteja ja ääniä jotka ovat ”korkealla” ja ”matalalla”. Niistä muodostuu ulkoinen tila. Mutta sen rinnalla toimii sisäinen tila, joka hahmottuu kuulijan mielessä jännitteisenä sävelavaruutena.

Kun arkkitehti rupeaa säveltäjäksi, niin mitä tapahtuu? Xenakiksen tapauksessa myös matematiikka, stokastiikka ja geometria ovat musiikin lähteenä, mutta ei kuulijan tarvitse olla niistä tietoinen. Xenakis kirjoitti kerran, että orkesterin 14. kakkosviulu voi kokea olevansa marginaalinen, mutta että hän haluaa palauttaa jokaisen muusikon arvokkuuden. Voile-teoksessa hämmästyttävintä oli, että jousiorkesteri ei enää lainkaan kuulostanut jousiorkesterilta, vaan tiheätapahtumainen sointi läheni puhaltimia. Tekstuuri oli niin täyteen kirjoitettua, että tällainen vaikutelma syntyi. Mutta musiikissa on toki muitakin tasoja kuin sointipinnat, muutakin kuin Kandinskyn pisteet, viivat ja tasot. Voilen esteettinen ilme oli ankara, vakava, se oli kuin Aegeanmeri myrskyllä. Xenakis on yhteen sen saareen piirtänyt funktionalistisen huvilan säveltäjkollegalleen François-Bernard Mâchelle. Ja kerran kävin Spetsesissä, jossa Xenakiksen entinen, hieman kolkko lyseo toimii kulttuurikeskuksena. Xenakiksen partituurit ovat usein jättimäisiä piirustuksia; on ihme, ettei yhtään esimerkkiä ole Karkoschkan klassikkoteoksessa Das Schriftbild der neuen Musik (Moeck Verlag 2004).

Maija Hynnisen oboekonsertossa perussäveltasoa tuntui määrään juuri oboen ylärekisterin pitkät äänet. Oboessa oli taiturillinen Kyeong Ham. Säveltäjä kokee teoksen värimusiikkina, jonka osat ovat oli milloin vaaleanpunaisia, oranssinvärisiä jne. Mutta välitön vaikutelma oli kuin puhetta, katkonaista, tukahdutettua. Soinnit hyvin ohuita, hienostuneita, oboe dialogissa kumppaninsa kanssa ja välillä myös wagneriaanisia vaskia. Kiehtova teos, kuultava uudestaan!

Ruotsalaisen Lisa Streichin Augenlieder oli hiljaisen soiton ja kuuntelun maailmanennätys. Sointikuva on kuin kuiskintaa, kuin veden tippumista, eräänlaista musiikin nolla-aikaa, itämaisen meditaation kaltaista, gongien topiikat taustalla. Mutta keskivaiheilla tekstuuri muuttui, rytmi kiihtyi, korkea trilli loi lähestyvän tilan efektin, joka täyttää avaruuden kuin Hitchcockin Linnut. Melkein unohti, että tämähän oli oikeastaan kitarakonsertto; soitin oli preparoitu säveltäjän solistille Ismo Eskeliselle varta vasten lähettämillä munaleikkurilla ja hiuspinnoilla. Kitara saa lopuksi pitkän melodisen soolon, se yllättää kuulijan ja jättää orkesterin taustalle.

Illan päätösnumero oli Roope Mäenpään Jamais vu teos suurelle orkesterille. Sen keinovaroja nuori säveltäjä tuntui hallitsevan vakuuttavasti. Hänen ilmaisuna oli vakavaa ja painokasta, hetkittäin, etten sanoisi, sibeliaanista. Hän on ilmeinen sinfonikko!

Koko illan johti sangen taitavasti orkesterin polytopiat koossapitäen ja kaikista sisääntuloista huolehtien Anna-Maria Helsing. Ilta oli kapellimestarille vaativa, nimittäin pulssin löytäminen näin erilaisille tila-aika-maailmoille. Helsing tavoitti myös oikeat sävyt tässä esteettisessä kentässä.

– Eero Tarasti

Tuuli Lindeberg Musica novan taiteelliseksi johtajaksi

(Yle.fi) Helsinkiläinen, Sibelius-Akatemiasta maisteriksi v.  2002 valmistunut sopraano Tuuli Lindeberg on valittu  Musica nova Helsingin (ent. Helsinki Biennale) seuraavaksi taiteelliseksi johtajaksi. Lindebergin suunnittelema festivaaliohjelma kuullaan Musica novassa kahden vuoden kuluttua kun festivaalin nylyisen johtajan, kapellimestari André de Ridderin kausi päättyy.

Lindeberg – joka 2009 voitti toisen palkinnon Kangasniemen laulukilpailussa – tunnetaan parhaiten barokkimusiikin ja oman aikamme vokaalimusiikin tulkkina. Hän opettaa barokin laulumusiikkia Sibelius-Akatemiassa ja Viron musiikki- ja teatteriakatemiassa Tallinnassa. Lindeberg on tehnyt myös lukuisia näyttämörooleja. Musica nova on hänelle entuudestaan tuttu, sillä hän on esiintynyt festivaalilla useasti. Lisäksi Lindeberg tunnetaan lukuisten äänitteiden taiteellisena tuottajana.

– Tavoitteenani on luoda Musica Nova 2023 -festivaalista kotimaisen nykymusiikkikentän kattava ajankohtaiskatsaus ja lisätä siihen kokonaisuuteen korkeatasoisia kansainvälisiä huippuvieraita, Lindeberg kertoo Yleisradion haastattelussa.

 

 

arvio: Avantgardea vai Arrière-gardea – nykymusiikkia anno 2021

Kuva © Adrian Swancar / Unsplash.

Kuva © Adrian Swancar / Unsplash.

Musica nova, Helsingin kaupunginorkesteri 4.2.

Uudessa musiikissa on naivisti ottaen aina yksi hyvä puoli: se on jotain uutta! Tämä tarkoittaa, ettei voi koskaan ennakkoon tietää mitä on tulossa. Tällainen kuuntelukokemus on sangen virkistävä, etten sanoisi ”voimaannuttava” sellaiselle, joka on jo kuullut melkoisesti ja keskittynyt lähinnä klassisromanttiseen kaanoniin.

Musiikkitalossa orkesteria johti André de Ridder, pianosolistina oli viimeisen numeron pianokonsertossa Nicolas Hodges, kädet suojattuna lapasilla. Ohjelma oli jännittävä eli Edgard Varèsen (1883-1965) Déserts (Autiomaat), Anne Meredithin Four tributes to 4 am sekä tanskalaisen Simon Steen-Andersenin Piano Concerto, tekisi mieli sanoa ”anti-konsertto” sillä tällainen lajinimike oli ilmeisen provokatiivinen suhteessa siihen, mitä tapahtui.

Varèse on nykymusiikin suuri klassikko, joka jo 1920-luvulla Pariisissa shokeerasi yleisöä dissonoivan fauvistisella teoksellaan Amériques; se oli pantu samaan ohjelmaan Villa-Lobosin avantgardistisen Choros no. 8:n kanssa. On valokuvakin, jossa säveltäjät poseeraavat Blvd. St. Michelin asunnon parvekkeella kaulakkain. Varèsenhan tuntevat kaikki, hänen musiikkinsa reseptiä ei tarvitse enää toistaa – aivan niin kuin Pariisin Ville eli kuvanveistäkä Ville Vallgren sanoi ruokatekismuksessaan Ranskasta: ”Tänään laitetaan omelettia, kaikkihan tietävät miten se tehdään!” Ehkä voisi lisätä, että Erkki Salmenhaaran piti aikoinaan mennä Varèsen oppilaaksi, mutta joutuikin sitten Ligetille.

Oli ihan hyvä juttu, että elossaolevia säveltäjiä esiteltiin välillä haastatteluin. Anne Meredith kertoi lähteneensä popmusiikin tielle, kun huomasi, että nykysäveltäjien teokset yleensä katoavat, ne esitetään vain kerran jos sitäkään eikä sitten enää ollenkaan. Mutta onneksi hänen orkesteriteoksessan ei sentään menty liikaa heavyrockin puolelle. Rytminen elementti oli kyllä läsnä repetitiokuvioissa, joille tuli cantus firmusta vaskista. Hetkittäin oli kuin musique concretea eli aaltojen kohinaa, lopussa toistuva ele kuin raskaan taakan kantamista, mutta yleiskuva soinnista oli hienostunut, ksylofoni lisäsi ylärekisteriin kommenttejaan ja kuultiin myös korkeita huiluääniä. Mikä oli taustalle projisoitujen kuvien rooli, jäin kysymään. Ensiksi tuli mieleen vähän kuin Skrjabinin Prometheuksen kuvitukset. Lopussa oli punaisena hehkuva aurinko. Ehkä tämä kuvan ja äänen rinnakkaisuus oli juri sitä polytopiaa jota de Ridder oli mainostanut tämän kertaisen Musica novan pääideaksi, ts. rinnakkaisten tasojen esittämistä. Semiotiikassa sitä kutsutaan kompleksiksi isotopiaksi.

Ilta huipentui sitten em. pianokonserttoon. Sen alussa näytettiin videolta flyygelin pudottaminen ja särkyminen kakofonisine hälyineen. Hm. Onko tämä avamtgardea? Tuskin, sillä itse idea on valitettavasti täysin vanhanaikainen. Avatkaa vain yksi kirja eli Joonas Kokkosen Ihminen ja musiikki.Valittuja kirjoituksia, toim. Kalevi Aho (Gaudeamus 1992) ja essee ”Avantgardismi – rappiota vai tulevaisuuden musiikkia?” (s. 217-219). Lainaan:

Työhuoneeni ikkunasta avautuu seuraavanlainen näkymä: vasemmalla eduskuntatalo, suoraan edessä ratapiha, oikealla postitalo ja Sokoksen liiketalo sekä Hankkijan ja Maanviljelijäin maitokeskuksen talot.Tämä näkymä on inspiroinut minut seuraavaan avamtgardistiseen sävellyssuunnitelmaan… Helsingin kaupunginorkesterin ja Radio-orkesterin soittimet kootaan tiiviiseen rykelmään rautatiekiskoille tunneliin… Sävellyksen 55 ensimmäistä sekuntia kuluvat eri tahoilla tapahtuvaan flyygelien soittamiseen ts. kansien paukutteluun, teräsharjalla raapimiseen, puu- ja metallmimoukareilla tapahtuvaan kaikupohjien kumisteluun, ajoittain myös soittamiseen siten, että koskettimien päälle joko istahdetaan tai hypätään tasakäpälää. Varsinainen nousu koostuu flyygelien asteittaisesta tiputtamisesta katolta, ensimmäinen tipahtaa 55 sekunnin kuluttua; 34 sekunnin jälkeen kaksi flyygeliä tavoittaa yhtaikaa maan, lopulta 55 flyygeliä putoaa eri rakennusten katoilta; jää kaksi flyygeliä ja kaksi auttavasti soittotaitoista henkilöä: toinen heistä soittaa Beethovenin Jäähyväisiä pianolle ja toinen Bachin kaksiäänistä inventiota. Lopulta rynnistää paikalle pikajuna, joka rysäyttää rikki kiskoille kootut soittimet. Samalla loppuu soitto ja molemmat pianistit hyppäävät katolta alas. Sävellyksen nimeksi olen ajatellut Ein musikalisches Requiem.

Kuulostaa tutulta eilisen jälkeen! Tässä teoksessa kuulemma polytopian idea oli sitä, että osa orkesterista soittaa sampleristä kuuluvia särkyneen flyygelin ääniä ja osa normaaleja. Kuulijalle tasot kuitenkin sekoittuivat. Mielenkiintoinen kulttuurimusiikkitieteellinen seikka on, että miksi juuri flyygeli on se symboli, joka kerää nämä agressiot itseensä? Tietenkin kaikki on sallittua siitä alkaen, kun hyväksyttiin Ästhetik des Hässlichen, rumuuden estetiikka prinsiipiksi, mutta yllätysefektejä on vaikea enää keksiä.

Mutta minkälainen oli itse konsertto kun tuosta alkuräjähdyksen big bangista oli selvitty? Ohutta tekstuuria vailla pulssia. Pitkiä ääniä, koputuksia oikean pianistin rinnalla; niitä esitti lavalle heijastettu valepianisti peilikuvana. Naukuvia puhallinsooloja, kilinää, rummutusta selloilla col legno, äkilllisiä pyrähdyksiä kaaoksena. Musiikki tuntui noudattavan eräänlaista antilogiikkaa, katkonaisena diskurssina syöksähtelevää atemporaalisuutta, mutta lopussa on kolmisointuja ja tonaalisia lainauksia parodiana. Filmillä näytettiin taas hajonnut flyygeli ja sitten videota nurinpäin.

Esitysmekanismi toimi kyllä taiturillisesti se on sanottava. Ja musiikki herätti paljon ajatuksia.

— Eero Tarasti

Antti Siirala pianomusiikin professoriksi Sibelius-Akatemiaan

Antti Siirala. Kuva © Tibor Bozi.

Antti Siirala. Kuva © Tibor Bozi.

Pianotaiteilija Antti Siirala työskentelee tällä hetkellä professorina Hochschule für Musik und Theater Münchenissä. Hän aloittaa Sibelius-Akatemian professorina 1. elokuuta 2021. Antti Siirala on kansainvälisesti tunnettu pianisti, jonka taiteelliselle uralle mahtuu useita pianokilpailuiden voittoja, suuri määrä esiintymisiä tunnettujen orkestereiden ja kapellimestarien kanssa, satoja resitaaleja, kamarimusiikkia, festivaaliesiintymisiä sekä kilpailujen tuomaristojen jäsenyyksiä. Hän on työskennellyt vierailevana professorina Juilliard School of Musicissa ja Sibelius-Akatemiassa, ja hän opettaa jatkuvasti mestarikursseilla eri puolilla maailmaa. Suomessa Siirala on ollut mukana perustamassa valtakunnallista Nuorten Pianoakatemiaa, ja hänen oppilaansa ovat myös menestyneet kansainvälisissä pianokilpailuissa. Siirala valmistui Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi vuonna 2003. Hän on tehnyt äänilevyjä mm. Naxosille, Ondinelle, BR-Klassikille ja Bisille.

Siiralan mukaan Sibelius-Akatemiassa on onnistuttu monissa asioissa hyvin:

Esimerkiksi tohtorikoulutus sekä solistisen ja pedagogisten opintojen yhdistäminen ovat täällä eurooppalaisessakin katsannossa korkealla tasolla. Jatkossa haluaisin olla mukana kehittämässä muun muassa solistisesti suuntautuneita jatko-opintoja ja resitaalitoimintaa Suomessa. Olen iloinen päästessäni taas aktiivisemmin mukaan suomalaisen pianonsoiton ja pianokoulutuksen kuvioihin. Instrumentillemme sävelletyn musiikin määrä ja vaihtelevuus takaavat sen, ettei tekeminen lopu kesken täälläkään.

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian pianomusiikin professorin tehtävän aloitus viivästyi koronapandemian vuoksi, ja sitä hoiti hakuprosessin ajan Matti Raekallio. Tehtävää haki määräaikaan mennessä 39 henkilöä, joista neljä kutsuttiin haastatteluun ja opetusnäytteisiin. Siirala seuraa professorina tehtävästä vuonna 2018 eläköitynyttä Erik T. Tawaststjernaa.

2.2. alkava Musica nova Helsinki on pääosin verkossa

Simon Steen-Andersen. Kuva © Lars Svankjaer

Simon Steen-Andersen. Kuva © Lars Svankjaer

Suomen suurin nykymusiikkifestivaali Musica nova Helsinki siirtyy koronatilanteen vuoksi pääosin verkkoon ja tarjoilee 2.–10. helmikuuta poikkeuksellisen laajan konserttikattauksen muun muassa Ylen kanavilla. Ääni-installaatioita on lisäksi koettavissa kaupunkitilassa.

Helsingin konsertit toteutetaan pääosin striimilähetyksinä televisiossa, verkossa ja radiossa. Nähtäväksi saadaan suurin osa festivaalin aiemmin julkistetusta ohjelmasta orkesterikonserteista kuoro- ja ensembleteoksiin. Yle Teeman, Yle Areenan ja Yle Radio 1:n lisäksi lähetyskanavina toimivat Taideyliopiston ja orkestereiden omat verkkoalustat. Striimit ovat löydettävissä myös tapahtuman verkkosivun kautta (musicanova.fi).

Joka toinen vuosi järjestettävän Musica novan ohjelmassa kuullaan erityisesti vuoden 2021 residenssisäveltäjien Lisa Streichin ja Simon Steen-Andersenin sekä festivaalin Polytopia-teeman innoittajana toimivan säveltäjä, arkkitehti ja matemaatikko Iannis Xenakisin musiikkia. Ohjelmassa ovat muun muassa Steen-Andersenin kulttiteos Black Box Music sekä festivaalilla kantaesityksensä saava, Keskustakirjasto Oodin arkkitehtuurin ympärille punoutuva Run Time Error. Streichin teoksista festivaalilla soivat esimerkiksi Augenlieder ja Mantel, ja Xenakisin tuotannosta kuullaan muun muassa harvoin esitetty La légende d’eer.

Festivaalin lukuisiin kantaesityksiin kuuluvat Run Time Errorin lisäksi esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterin konsertissa kuultava Roope Mäenpään Jamais vu -tilausteos sekä Lauri Supposen osana Hietsu is Happening -tapahtumaa esitettävä Tromba Marina. Musica novan ohjelmassa kuullaan lisäksi muiden muassa Liza Limin ja Eugene Birmanin musiikkia. Australialaiselta Limiltä kuullaan kaksi teosta: varhainen Garden of Earthly Desire Zagros Ensemblen esittämänä sekä ympäristöteemaan keskittyvä Extinction Events & Dawn Chorus, joka avaa festivaalin NYKY Ensemblen esittämänä.

Pääosin maksuttomien striimilähetysten lisäksi kaupunkitilassa voi kokea pop up -installaatioita. Nuoria säveltäjiä ja arkkitehtejä yhdistävän Helsinki Polytopes -sarjan ääniteokset kuullaan yllättävissä paikoissa: MACHINA EX NATURAE on koettavissa Keskuspuiston luonnossa ja Room 227 helsinkiläisessä autotallissa ennakkoon varatuilla vuoroilla vain kaksi ihmistä kerrallaan. Kulttuurisaunaan pystytetään lisäksi kuunteluhuone, jossa kuulijat pääsevät vuorollaan sukeltamaan valmitsemiinsa Iannis Xenakisin teoksiin.