Category Archives: Arviot

Amerikkalainen pianisti Marilyn Nonken lunasti resitaalillaan tiistai-iltana odotetusti paikkansa nykymusiikin tulkkien eturivissä. Tyylilleen uskollisena hän esitteli laajan skaalan aikamme säveltäjiä 1900-luvulta tähän päivään. Morton Feldmanin Intersection 2 antoi vähäeleisyydestään huolimatta Nonkenille mainion tilaisuuden toteuttaa salamannopeita dynamiikanvaihdoksia pomppivan tekstuurin puitteissa. Instrumentin hallintaan vaadittava tiukka kontrolli ja sävellyksestä huokuva improvisatorinen henki loivat hienostuneen kokonaisuuden, jota oli ilo seurata.

Milton Babbitin Allegro Penseroso alkoi Feldmanin tapaan staccatona pomppien, mutta kehittyi kokonaisuutena edeltäjäänsä melodisemmaksi. Fragmentaarinen rakenne ja osin tempoileva sävelkieli pitivät mielenkiinnon yllä. Tonaalisuus tunki mukaan duuri- ja molliterssien muodossa.

Kolmantena kuultiin toinen illan kantaesityksistä, nuoren amerikkalaisen Drew Bakerin säveltämä Stress Position. Hypnoottisesti yksiäänisillä repetitioilla alkavassa teoksessa ei voinut olla kuulematta vahvaa minimalistista vaikutusta. Nonken piti yllä transsinomaista tunnelmaa aksentein ja pienin huomaamattomin pysähdyksin kappaleen äänikenttien vähitellen kasvaessa lopulliseen laajuuteensa. Sävellyksen loppupuolella äänimaailmaa rikastutti kaiuttimilla reaaliajassa toistettu pianon ääni, jonka intensiteetti kasvoi entisestään valojen tarkoituksellisesti sammuttua viimeisten sivujen edetessä. Tämän teki mahdolliseksi sävellystä määrittävä fyysisesti paikallaan pysyvä tekstuuri – pimeässä hypyt klaviatuurilla ovat harvemmin kovin menestyksekkäitä.

Ensimmäisen puoliajan päätti Michael Finnissyn teos More Gershwin, joka oli kaikin tavoin nimelleen uskollinen. Kansanlaulumaisuus, valittavat blue note’t ja synkopoidut rytmit tuntuivat välillä suorilta lainauksilta Gershwinin tuotannosta, mikä toisaalta on sitäkin osuvampaa ottaen huomioon maestron itsensä harjoittaman bluesmusiikin suorasukaisen hyödyntämisen teoksissaan. Atonaalinen maailma oli vahvasti läsnä koko kappaleen ajan tuoden tuttuihin kuvioihin uutta näkökulmaa.

Harvinaisena herkkuna kuultiin toinenkin kantaesitys, Liza Limin The Four Seasons (After Cy Twombly), joka perustuu edellä mainitun taiteilijan MoMa :ssa näytteillä olevaan samannimiseen tauluun. Tämän neliosaisen teoksen kantavana motiivina toimivat uskollisesti toistuvat ja tempoiltaan vaihtelevat repetitioaiheet, sekä monipuolinen kolmospedaalin käyttö. Viimeistään Limin teoksessa Marilyn Nonkenin uskomaton dynamiikkavaihteluiden hallinta ja  kosketuksen herkkyys pääsivät oikeuksiinsa. Perinteinen pianotekninen virtuositeettikin oli läsnä muun muassa vasemman käden oktaavijuoksutusten muodossa. Sävellyksen päätti minimalististyyppinen loppukaneetti.

Virtuoottinen Jason Eckardtin Echoes’ White Veil kieppui villisti sävellyksen avaavan d:n ympärillä. Vastapainona toimivat erittäin hitaat lento-jaksot. W. S. Merwinin proosarunoon perustuva sävellys kuvaa osuvasti runossa todettua kaikujen toistumista ajasta ikuisuuteen ja niitten väliin mahtuvaa hiljaisuutta.

Nonkenin ilta oli tyylillisesti vaihteleva ja monipuolinen. Harvoin kuulee kokopitkää pianoresitaalia, joka sisältää vain uutta musiikkia (tässä tulee muistaa uudenkin musiikin voivan olla yli 50 vuotta vanhaa). Kaksi kantaesitystä ovat paitsi kiinnostavaa kuultavaa yleisölle, myös haaste esittäjälle – uuden musiikin omaksuminen kun kestää useimmilta muusikoilta pidempään kuin perusohjelmiston esityskuntoonsaanti. Siksi olimme onnellisia saadessamme vieraaksemme Helsinkiin ainoastaan nykymusiikkiin keskittyvän pianotaiteilijan, jonka äärimmäisen vivahteikas instrumentinhallinta ei pettänyt kertaakaan. Tämä on harvinaista herkkua, mutta Musica Novalta sitä toki sopii odottaakin.

Uudestisyntyneen Musica nova -festivaalin avajaiskonsertin huipennoksena kuultiin kantaesityksenä Väliaika Juhani Nuorvalan kolme vuotta sitten valmistuneesta oopperasta Flash Flash. Väliaikaa kehystävät ensimmäinen ja toinen näytös jäivät siis vielä kuulematta ja näkemättä. Eilen kuullun esityksen perusteella tuli selväksi ainakin se, että kyse on hyvin poikkeuksellisesta suomalaisesta oopperateoksesta. Väliajan musiikki on nopeatempoista ja Juha Siltasen englanninkielinen teksti kiitää viiden laulajan ensemblella vikkelästi ja sujuvasti. Poissa ovat perisuomalainen jähmeys ja kansallinen mytologia. Uskoisin, että juuri tämänkaltaista oopperaa kaivataan dynaamiseen ja monikulttuuriseen Helsinkiin. Vaikka oopperan aiheena on sodanjälkeisen amerikkalaisen kulttuurin tunnetuimpiin ikoneihin kuuluva Andy Warhol, on selvää, että teos kertoo yhtä paljon 2000-luvun Suomesta. Nuorvalan oopperan sähköisesti kimmeltävä hunajaisen imelä sävelmaailma rakentaa viekoittelevan julkisivun, jonka takana väijyy elämän ahdistava raadollisuus. Oopperan musiikissa kauttaaltaan käytetty epätavallinen viritysjärjestelmä on epäilemättä tarkoitettu luomaan outouden ja epätodellisen vaikutelmaa. Kuulemani perusteella en ole aivan vakuuttunut kyseisen järjestelmän toimivuudesta lauluäänillä. Joka tapauksessa esityksen laulajat suoriutuivat virtuoosisesta tehtävästään erinomaisesti. Tuuli Lindebergin instrumentaalisen kuulas sopraano soi juuri sopivan etäisen koskemattomana Tuula Paavolan alton tuodessa ronskimpaa elämän karheutta vastapainoksi. Myös esityksen kolme mieslaulajaa pysyivät vauhdissa mukana vaivattomasti.

Konsertin alkunumerossa päästiin suoraan Johan Tallgrenin tämänvuotisen festivaalin teemaksi valitseman New Yorkin tunnelmiin. Steve Reichin City Life -teoksessa vuodelta 1995 kuullaan säveltäjän itsensä tallentamia äänimaisemia New Yorkin kaduilta. Väliajan jälkeen kuultiin toinen Reichin teos, koko konsertille nimensä antanut Come out -nauhateos vuodelta 1966. Nauhalta kuullaan Harlemin mellakoissa vangitun tummaihoisen nuoren miehen ääni. Oikeudenkäynnissä nuorukaista syytettiin murhasta, vaikka hän oli syytön. Ennen väliaikaa (joka antoi konserttiin ahtautuneelle Helsingin musiikkielämän kermalle mahdollisuuden vaihtaa kuulumisia ja harrastaa seurapiirielämää à la Warhol) kuultiin toinen nauhateos, John Cagen Imaginary Landscape No. 5 vuodelta 1952. Teos on ehtaa Cagea ja sen sattumanvaraisesti valittujen jazzpätkien eripurainen kollaasi virkisti korvia ja mieltä. Konsertissa kuultiin lisäksi nuorena kuolleen italialaisen säveltäjän Fausto Romitellin (1963-2004) kymmenen vuotta sitten Pariisissa kantaesitetty teos Professor Bad Trip: Lesson 2 (1998-1999). Se on keskimmäinen teos trilogiasta,  joka on saanut innoituksensa ranskalaisen runoilijan Henri Michauxin huumekokeiluja analysoivasta kirjasta Connaissance par les gouffres (”Kuilujen kautta tietoisuuteen”). Romitellin intohimona oli psykedeelinen rock, ja niinpä Professor Bad Trip -teoksen kymmenen hengen soittajistoon kuuluvat myös sähkökitara ja sähköbasso. Muutoin pääosin ranskalaisesta spektrimusiikista ilmaisunsa saaneessa teoksessa erottuivat Mikko Ivarsin vahvistetusta sellosta kummunneet Jimi Hendrix-tyyppiset soolorevittelyt.

Avajaiskonsertti Kansallisoopperan Alminsalissa käynnisti Musica nova –festivaalin liikkeelle virkeän vauhdikkaasti. Avanti! ja Dmitri Slobodeniouk tulkitsivat energisen urbaanit sävelteokset mukaansatempaavan tyylikkäästi.

Pianistit kisaavat Sibelius-Akatemian sisäisessä mittelössä. Raikkaita tulkintoja luvassa.

Heti aluksi tunnustan ennakkoluuloni Hämeenlinnan Verkatehtaan konserttiin lähtiessä: Steven Isserlis on mielestäni kiinnostavimpia nykyajan sellistejä. Kuulin häntä viimeksi joitakin vuosia sitten resitaalissa Lontoon Wigmore Hall:ssa, jossa soitto loi pakahduttavan tunteen: tulkinnalliset valinnat olivat kautta linjan rohkeita,  jatkuva tunteellinen intensiteetti oli soittajan psykofysiikan kautta esteettömässä yhteydessä soittimeen, sellisti houkutteli Stradivaristaan valtavan kirjon erilaisia sävyjä, ja ohjelmakokonaisuus oli perin kiinnostava. Olli Mustostakin olen kuullut usein ja aina mielihyvällä. Ristiriitaisia tunteita joissain kuulijoissa herättävä koreografia ja tulkintojen epäsovinnaisuus on monesti antanut ajattelemisen aihetta pitkäksikin aikaa.

Verkatehtaan konsertissa monet näistä elementeistä olivat läsnä tuttuun tapaan, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma jäi osaltani hieman haaleaksi. Osittain kyse oli Vanaja-salin ongelmallisesta akustiikasta. Sali on komea, mutta jos siinä pr-ihmisten mukaan ”voidaan toteuttaa yhtä helposti niin konsertit ja kongressit kuin erilaiset yritystapahtumat tai teatteriesitykset”, ei kompromisseilta ehkä vältytä. Kamarimusiikki ainakin tuntuu kärsivän. Istuin ensin salin keskivaiheilla, johon sellon ääni ei tahtonut kuulua kunnolla. Toiselle puoliskolle siirryin neljänteen riviin, jossa taas aksentit ja artikulaatiot korostuivat, mutta varsinainen resonanssi katosi jonnekin kuulumattomiin.

Isserlis oli ilmeisesti vaihtanut tavallisesti käyttämänsä suolikielet metallisiin, varmaankin valitun ohjelmiston ja soittopartnerin mukaan valittuina. Nyt kuitenkin Wigmoresta muistamani hyväilevä, vapaasti hengittävä jousenkäyttö jäi vähemmälle, kun sellisti turhan usein yritti riuhtomalla saada ääntä kuuluviin. Mutta annas olla, kun pakotonta, hunajaista sointia väläytettiin, esimerkiksi heti konsertin aluksi kuullun Benjamin Brittenin sonaatin ensimmäisessä äänessä! Silloin nautin taas täysin siemauksin. Tästä Mstislav Rostropovitsille vuonna 1961 sävelletystä sonaatista kuultiin tanssillinen, melko kepeä tulkinta, joka teki kappaleesta hieman kuivakan ja ironisen, vaikka verevämpiäkin tunnelmia olisi ollut tarjolla. Toisaalta esiintyjien yhteispeli toimi fantastisessa synkronissa. Mustonen artikuloi rohkeasti ja teki äkillisiä tunnelmanmuutoksia kulmikkaan ja pehmeästi kimmeltävän välillä, soittaen rytmit aina tarkasti ja svengaavasti.

Seuraavaksi kuultu Mustosen pari vuotta vanha sonaatti edusti nykymusiikkia perinteisimmästä päästä. Vaikka omaan makuuni teos rakentui turhan vähistä aineksista ja oli rakenteellisesti hiukan ennalta arvattava, on mielestäni jo sinänsä arvokasta, että esiintyvät muusikot etsivät ilmaisua myös säveltämällä itse. On myös kiinnostavaa, tänä urtext-aikana, kuulla täysin autenttisesti tulkittua musiikkia!

Toisella puoliskolla kuultiin aluksi kaksi pienempää teosta. Jean Sibeliuksen Malinconiasta on vaikea saada otetta sen fragmentaarisen muodon takia, eikä hieman yksiulotteinen tulkinta auttanut asiaa. Sen sijaan pieni laulu Igor Stravinskin oopperasta Mavra ilahdutti: nyrjähtäneen säestyksen päälle muotoiltiin melodia herkullisessa rubatossa.

Konsertin loppuun oli säästetty ensimmäinen Bohuslav Martinun kolmesta sellosonaatista. Isserlisin 1980-luvun loppupuolen levytyksellä korostuvat teoksen maukkaat harmoniat ja dramaattisen ja kepeän vuoropuhelu. Nyt kuullussa tulkinnassa ei mielestäni tehty näistä tarpeeksi asiaa, vaan tunnelma oli kiireinen ja turhan kevyt.

Ylimääräisenä duo soitti Mustosen sievän pikkukappaleen Frogs Dancing on Water-Lilies, jossa olin kuulevinani muistuman Debussyn viulusonaatista.