Category Archives: Arviot

Nykymusiikin esittäminen lankeaa usein spesialistien kontolle, mistä on ilmeisiä positiivisia seurauksia: nuotteja viliseville partituureille persojen Kriikkujen ja Karttusten ansiosta monet säveltäjät ovat päässeet kehittämään instrumentaalista ymmärrystään pitkäjänteisesti. Erityisosaaminen puolin ja toisin kasvattaa fraaseerauksen ja sävyjen diversiteettiä, aivan kuten vanhoihin soittimiin perehtyminen rikastuttaa Mozartin esittämistä. Mutta: musiikki on yhteisöllistä toimintaa, eikä aitojen pystyttäminen uuden ja perinteisen repertuaarin leirien ympärille voi olla hyväksi. Nykypäivän säveltäjän ja soittajan välille tulee muodostua luottamuksellinen side, jotta soittaja pääsee näkemään nuottien taakse ja säveltäjä ymmärtää instrumentalistin arkea.

Perinteiseen repertuaariin satsaavan Helsingin kaupunginorkesterin kannatti ottaa riski ja juksata suuri joukko klassikkosarjan kausikortin haltijoita tähän konserttiin; Elliott Carterin satavuotispäivänä soitettu triptyykki Symphonia svengasi mainiosti! Teos on kiitollista kuultavaa, sillä pitkästä kestosta huolimatta se on modernistista Carteria yleisöystävällisimmillään. Teos pursuu (atonaalisia) melodioita, ja orkestraatio on kauttaaltaan ilmavaa ja viehättävän kamarimusiikillista. Monimutkaista polyfoniaa rytmittävät yllättävät tauot ja eri soitinryhmien pienet duot ja triot. Erityisesti ihastelin HKO:n puhaltajien lukuisia sooloja, jotka olivat kautta linjan virtuoosisia ja puhuttelevia. Muun muassa klarinetit ja englannintorvi olivat mehukkaasti esillä, ja teos päättyi ilkikurisesti pikkolon jäädessä soittelemaan yksikseen.

Konsertin viisikymppisten suomalaisten teokset eivät yllättäen onnistuneetkaan yhtä hyvin, kotikenttäedusta huolimatta. Magnus Lindbergin Marea kärsi tasapaksuudesta ja satsin erittelemättömyydestä. Teoksen merellisyys olisi kaivannut lisää tyventä ja pienempiä pärskeitä. Käsiohjelmassa puhuttiin soitinnuksesta Beethovenin ajan orkesterille, mutta tähän nähden jousia oli aivan liikaa, eikä pieni puhallinsektio tahtonut päästä esiin.

Esa-Pekka Salosen Maniassa jouset sen sijaan soittivat turhan varovaisesti. Orkesterin soolosellisti Tuomas Ylisen esiintyminen solistina oli hyväntuulisen rehvakasta ja teknisesti moitteetonta vikkelimpiä kuvioita myöten. Pitkän miehen käsittelyssä sello vaikuttaa pieneltä, ja välillä tuntuikin siltä, että voimaa olisi voinut käyttää vähemmän. Ääni oli hieman kapea ja nahkea. Tavoitettu karaktääri jäi yksiulotteiseksi, ja teoksen maaninen luonne korostui mielestäni liikaa spontaanisuuden ja leikkisyyden kustannuksella. Muutamia intohimoisia sooloja kuultiin orkesteristakin: erityisesti fagotisti Markus Tuukkanen ja kontrabasisti Jiri Parviainen kunnostautuivat.

Frank Peter Zimmermannin sulava virtuositeetti lumosi Finlandia-talon yleisön torstaina HKO:n, kapellimestari John Storgårdsin ja Zimmermannin esittäessä toisena iltana peräkkäin Jean Sibeliuksen viulukonserton. Raskassoutuiseen, pateettiseen traditioon sortumaton esitys innoitti tuoreudellaan. Vaikka yksityiskohtien tasolla Zimmermannin vaivaton soitto saattoi tuntua epäsibeliaaniselta, laveammalla muodon tasolla sen luonteikkuus oli tasapainoista ja taiturillisuudessaan mykistävää.Sibeliuksen konserton ensimmäinen osa on kokonaisuudessaankin fragmentaarinen, kuin yksi jatkuva, suuri kadenssi. Zimmermann onnistui kuitenkin jatkuvasti eteenpäin katsovilla, mutta luontevilla fraaseillaan pitämään liikkeen tunnun yllä. Vaikeaksi tiedetty soolostemma ei tällä kertaa teettänyt ylimääräisiä, ”tunteikkaita” hidastuksia, vaan Zimmermannin soitto nauroi teknisille haasteille ja onnistui puhdistamaan ainakin minun peruskliseisiin tottuneita korviani. Zimmermann myös rauhoitti tarvittaessa ja soitti g-kieleltä äärimmäisen korkeista asemista poikkeuksellisen upealla äänellä ja puhtaasti. Vain osan lopussa pieni kiirehtiminen aiheutti lievää sekaannusta orkesterissa, joka pysyi muutoin hyvin solistin kelkassa.

Ensimmäisen osan tapaan myös kolmas osa oli tempoltaan totuttua nopeampi. Zimmermannin läpeensä musikantti, hurmioutunut soitto oli kuin lievästi koleerista, mutta ennenkaikkea elämänjanoista nousuhumalaa. Mykistävän täydellisesti onnistuneen toisen osan jälkeen viimeisen osan briljantit juoksutukset ja vaivattoman taipuisat rytmit saivat ilahduttavasti edelleen vastakaikua Storgårdsin johtaman HKO:n soittajilta, jotka  kovasta temposta huolimatta pystyivät toteuttamaan Zimmermannin näyn tästä itselleen niin tutusta konsertosta.

Ylimääräisenä soitetuissa Niccolo Paganinin God save the Queen -variaatioissa Zimmermann vahvisti sen, kuinka hän uskomattoman liukkaassa tempossa pystyy aivan luontevasti, suorastaan helppoudella tuomaan uskomattomien teknisten haasteiden sijaan näkyville muusikkoutensa ja huumorintajunsa.

Konsertin muissa numeroissa pysyttiin sitä vastoin maan pinnalla. Erich Korngoldin nuoruuden teos Tänzchen im alten Stil (Pieni tanssi vanhaan tyyliin, 1919), jonka kantaesitys on varsin tuore tapaus ja tapahtunut Jyväskylässä viime vuonna juuri Storgårdsin toimesta, oli tunnelmaltaan kevyt ja viihteellinen teos. Nostalgisessa hengessä sävelletty harjoitelman viihteellisyys syntyi hyvällä tavalla musiikillisen materiaalin keveydestä sekä helppoudesta ja vähemmän mairittelevalla tavalla dramaturgisesti epäkiinnostavasta rakenteesta.

Brucknerin kuudes sinfonia on säveltäjänsä sinfoniasarjassa jokseenkin poikkeava teos. Se ei tunnu pyrkivän myyttisiin hengellisiin näkyihin eikä täyttymyksen tunteeseen vaan pitäytyy varsin yksioikoiseissa ilmaisussa. Hyvin brucknermaista on sen sijaan varsinkin ensiosan toisteisuus. Yhdessä hyvin riisutun tematiikan kanssa se herättää ainakin minussa kuulijana kaipauksen erilaisiin muotoiluihin – klassismin traditiosta kumpuavaan tyyliin muotoilla toistuvia asioita aina hieman eri tavoin. Myöhäisromanttinen liiottelevuus ei Bruckneriin toki sopisi, joten Storgårdsin ja HKO:n sinänsä hieno, partituurille uskollinen esitys teki kunniaa teokselle. Erityisesti pidin puupuhaltimien elävistä sooloista, mutta hatunnoston ansaitsevat myös vaskien laadukas suoritus Brucknerin kovin korkealle kirjoitettujen soolojen parissa.