Jääkiekkoa seuraavat tietävät, miten suuresti kokemus pelistä muuttuu siirryttäessä areenoiden viihtyisistä vip-loosseista aivan kaukalon laidalle. Yhtäkkiä haisee hiki, kuuluu huutoja, kokonaisuus hämärtyy, pelaajat vilisevät silmissä; kokemus on kaoottinen mutta samalla huumaava.
Vastaavanlainen myrskynsilmä on kuulijalle Musiikkitalon permannon eturivi, varsinkin Wagner-konsertissa. Analyyttinen kuuntelu käy vaikeaksi musiikin ja Bryn Terfelin kuolan roiskuessa suoraan silmille. Koskaan en ole Musiikkitalossa kokenut näin fyysistä elämystä. Samalla pääsin paraatipaikalta seuraamaan äänenmuodostuksen salatiedettä maailmanluokan ammattilaisten esittämänä.
Terfelin vierailu koostui kokonaan Wagnerin oopperoiden alkusoitoista ja aarioista. On aiheellista kysyä, onko moisen oopperasta oopperaan poukkoilevan highlights-setin esittäminen liiallista yleisön kosiskelua. Wagnerin musiikissa tärkeä piirre on kehittely, tuntikausien draamallinen ja musiikillinen matka jostakin jonnekin. Kaikkea ei saa tässä ja nyt; ensin pitää perehtyä taideteokseen syvällisesti. Toisaalta nyt koettu parhaiden palojen kavalkadi tekee Wagnerin musiikista miellyttävän vaaratonta, pelkkää ihanaa musiikkia vailla suurempaa ideologiaa tai lavastuksellista vastuuta. Pakko myöntää, että itse nautin joka minuutista. Niin ei ole koskaan käynyt Wagnerin kokonaisessa oopperassa tarpoessa.
Katkonaisuus on myös esiintyvää taiteilijaa korostava tekijä; keskiössä oli Bryn Terfel ja ainutlaatuinen laulutaito, kehyksenä Richard Wagner ja vaihtuva musiikki. Terfel on armoitettu esiintyjä, todellinen oopperalaulaja, jonka olemuksessa laulu ja näytteleminen sulautuivat erottamattomasti yhteen. Konsonantit räiskähtelivät ilmoille valtavina. Eturiviin efekti lähenteli koomista, mutta Terfel kyllä tiesi että koko salia ajatellen liioittelu oli tarpeen.
Kaikkea voi kehittää mutta vaativimpiin Wagner-rooleihin vaaditaan synnynnäinen kyky. Pelkästään orkesterin läpi luontevasti kuuluminen on fyysisenä suorituksena jotain mihin parhaimmatkaan laulajat eivät aina kykene. Urheilullisesti Wagneria voisi verrata raskaansarjan nyrkkeilyyn; jos olet keskisarjassa, niin kehään on turha edes yrittää. Toisaalta noustessasi raskaaseen sarjaan saattaa olla, että ennen niin herkkä lied-instrumenttisi tuhoutuu peruuttamattomasti. Kirjaimellisesti suurimmat laulajat (joihin myös Terfel lukeutuu) osaavat kuitenkin liikkua norsuinakin posliinikaupassa, esimerkkinä vaikkapa Martti Talvela ja levytyksensä Schubertin Winterreisesta. Vastakkaisena esimerkkinä 70–80-lukujen jumalainen heldentenor René Kollo uhrasi äänensä Wagnerille; myöhäinen levytys edellä mainitusta laulusarjasta paljastaa raa’alla tavalla kelvottomaksi rasitetun kurkun.
Terfelin kohdalla ei voi olla ihmettelemättä kuinka ääni kestää; miehellä on tapana täräyttää etenkin korkeimmat äänet sellaisella tekniikasta piittaamattomalla intensiteetillä, että normaalit äänihuulet eivät muutamaa vuotta kauemmin rääkkiä jaksaisi. Jokainen voi oheisesta videoklipistä (linkki) seurata miten vaikuttavalla paineella Terfel julistaa keihäänsä mahtia. Terfelin Wotan on syystä jo käsite oopperapiireissä ja Valkyyrian päättävä monologi kuului myös torstaisen konsertin kohokohtiin. Ihmeellisellä tavalla rosoinen ääni taipuu myös herkimpiin pianissimoihin, esimerkiksi Musiikkitalossa ylimääräisenä kuultuun Wolframin lauluun iltatähdelle (linkki).
Todellinen yllätys oli Terfelin ”lämppäri”, nuori amerikkalaissopraano Rachel Willis-Sørensen (s. 1984). Jos vasta alle kolmikymppisestä laulajattaresta tulee ensimmäisenä mieleen legendaarinen Christa Ludwig, on syytä pistää nimi mieleen tulevia vuosia ajatellen. Willis-Sørensenin ääni oli sävyltään kuin luotu Wagneriin; pehmeä, voimallinen, tarvittaessa niin kirkas kuin tummakin. Laulaessaan Elsan aariaa Willis-Sørensen onnistui hetkessä luomaan koko saliin Lohengrinin maagisen tunnelman, mielipuolisen unelman tuntemattomasta pelastajasta. Vastaavaa tilan syventämiseen kykeni Terfel Wotanissaan, mutta muuten konsertin aariat olivat kuin makoisia irtokarkkeja, pelkkää helposti sulateltavaa nannaa.
HKO soitti walesilaisen Gareth Jonesin johdolla nähdäkseni enemmän kuin kelvollisesti, paikaltani oli vain kovin vaikea muodostaa kokonaisvaltaista käsitystä orkesterin suorituksesta jousten dominoidessa kuulokuvaa. Kokemus vertautui vanhoihin äänilevyihin, joissa eri soitinryhmien balanssit usein ovat epäsuhdassa. Jousipainotteisuus oli sinällään kuitenkin nautittavaa kuultavaa ja esimerkiksi Lohengrinin kolmannen näytöksen alkusoitto iski kerrankin kuin miljoona volttia. Aivan samanlaiseen hurmaan ei ylletty muissa suursuosikeissa, kuten Lentävän hollantilaisen alkusoitossa tai Valkyyrioiden ratsastuksessa.