Sir Simon Rattle johtaa Beethovenin unohdettua oratoriota Berliinissä. Kuva: Monika Rittershaus
Vaikka Ludwig van Beethoven onkin ohjelmistomme kulmakivi, löytyy 250-vuotisjuhliaan viettävän säveltäjä teosluettelosta koko joukko kappaleita, jotka ovat häipyneet unholaan. Joidenkin teosten kohdalla tämä on ollut täysin ansaittu kohtalo, mutta kadotettujen joukkoon mahtuu myös hämmästyttävän hienoja sävellyksiä.
Oratorio Kristus Öljymäellä, op. 85 (Christus am Öberge, 1803/1804/1811) oli aikanaan varsin suosittu teos, jota esitettiin ahkerasti. 1800-luvun kuluessa se kuitenkin ajautui kuitenkin vähitellen pois muodista päätyen lopulta alaviitteeksi Beethovenin suurten kuoroteosten, Missa solemnisin (1819-23) ja yhdeksännen sinfonian (1822-24) sekä Leonore/Fidelio -oopperan (1805-18014) yhteyteen.
Huolimatta unohduksestaan Kristus Öljymäellä on itsessään varsin merkittävä teos. Beethoven kuvaa siinä Vapahtajan sisäistä kamppailua, voimautumista ja riemuvoittoa huikean ilmaisuvoimaisesti mutta samalla kuitenkin puhutttelevan intiimisti.
Oratorion harvinaisuuden huomioon ottaen Sir Simon Rattlen päätös ottaa Kristus Öljymäellä ohjelmistoonsa säveltäjän juhlavuonna on ollut mitä tervetullein. Lontoon sinfoniaorkesterin ja -kuoron tammi-helmikuisten esitysten jatkoksi Rattle on tuonut oratorion täksi viikoksi Berliiniin, kolmeen Berliinin filharmonikoiden ja Rundfunkchor Berlinin konserttiin.
Kolmelle solistille, kuorolle ja orkesterille sävelletty Kristus Öljymäellä pohjautuu Franz Xavier Huberin librettoon. Beethoven sävelsi oratorionsa vuoden 1803 ensimmäisten kuukausien aikana Theater an der Wienin taiteilijaresidenssinsä alkajaisiksi. Kristus Öljymäellä kuultiin ensimmäisen kerran Beethovenin akatemiakonsertissa huhtikuun viidentenä päivänä yhdessä toisen sinfonian (1801-03) ja kolmannen pianokonserton (1800) kantaesitysten kanssa.
Noihin aikoihin Haydnin ja Händelin oratoriot olivat Wienissä valtaisan suosittuja ja siten luonnollisesti myös Beethovenille läpikotaisin tuttuja. Välttyäkseen jäämästä suuren edeltäjiensä varjoon, Beethoven päätti lähestyä oratorion säveltämistä kokonaan toisenlaisesta näkökulmasta.
Raamatullisten lähteiden suhteen Huberin teksti ottaa melkoisia vapauksia. Henkilöitä on libretossa vain kolme, Jeesus, serafi ja Pietari. Näiden ohella kuorolla on merkittäviä tehtäviä niin taivaallisena enkeliparvena, Jeesuksen vangitsijoina kuin opetuslasten vaikuttavana joukkonakin.
Tunnin mittaisen teoksen avaa oivallisen tummanpuhuva alkusoitto, jonka käynnistävät vaskien synkeät huokaukset ja pahaentenen patarummun kumina. Jousten nopeat juoksutukset ja puhallinten lyyriest aiheet liittyvät mukaan saattaen pääsiäisdraaman tapahtumat liikkeelle.
Avauskohtauksessa kohtaamme Vapahtajan ahdistuksessaan lähestyvien tapahtumien kauhujen piinaamana. Tällöin hänen luokseen saapuu serafi yhdessä enkelijoukkion kanssa julistaen taivaallista ilosanomaa.
Tenorille sävelletyssä roolissaan Jeesus esittäytyy ennen kaikkea inhimillisenä hahmona, joka kulkee vaikuttavan henkisen matkan hauraasta epäilyksestä voitokkaaseen lunastukseen. On syytä muistaa, että Beethoven sävelsi Eroicaa samanaikaisesti oratorion kanssa. Kumpikin näistä teoksista peilaa säveltäjän omaa Getsemanea, vääjäämättömästi edenneen kuuroutumisen laukaisemaa syvää kriisiä, jota myös Heiligenstadtin testamentti sydäntäsärkevästi peilaa.
On spekuloitu, että Jeesuksen tenorirooli olisi innoittanut myöhemmin Wagneria Parsifalin (1877-82) sävellystyössä. Pitipä tämä sitten paikkansa tai ei, sankaritenori-Jeesus on joka tapauksessa kiehtova ratkaisu Beethovenilta.
Jeesuksen luokse saapuvaa serafia laulaa puolestaan sopraano. Kristuksen suojelusenkelin vokaali-ilmaisussa on vaikuttavaa taituruutta, josta kuultaa Mozartin henki. Kuoron ja serafin osuudesta kasvaa puhutteleva panoraama, jonka valaa uskoa perinpohjaisen koskettavasti. Hienovireinen duetto serafin ja Jeesuksen välillä tuo kohtauksen hienosti päätökseen.
Tenori Benjamin Bruns ja sopraano Iwona Sobotka pukivat Beethovenin vokaaliosuudet mitä kauneimpaan asuun. Bruns ilmensi erinomaisesti Jeesuksen muutosta hauraasta haavoittuvuudesta sisäiseen urheuteen. Sobotkan serafissa oli ylimaallista läsnäolon tuntua, joka peilautui hänen ilmaisunsa vaikuttavaan tuntemusten kirjoon ja ihailtavaan yksityiskohtien tajuun.
Simon Halseyn oivallisesti valmentama Rundfunkcor Berlin oli kokonaisvaltaisen vakuuttava. Kuorosatsi loisti esimerkillisen kirkkaana, kuulaana ja rytmisesti tarkkana.
Rattlen johdolla Berliinin filharmonikoiden verraton Beethoven-sointi kohosi ilmoille täynnä elinvoimaa ja hienovaraista herkkyyttä, jossa yhdistyivät orkesterin ainutlaatuinen traditio ja historiallisten esityskäytäntöjen voima. Orkesterivärien lumoava kirjo hengitti yhdessä solistien kanssa saumattomasti.
Jeesuksen vangitsemiskohtaus on yksi oratorion monista huipuista. Beethoven heittää mieskuoronsa moniääniseen kuurupiiloon, jonka dramaturgia pitää kuulijan tiukasti otteessaan. Rundfunkchor teki kohtauksesta intensiivisen pienoisdraaman, joka piirtyi mieleen yksityiskohtaisen tarkasti.
Kolmas solisti, Pietari, liittyy mukaan oratorion viimeisessä kohtauksessa. Bassoäänelle kirjoitettu rooli toimii ihmiskunnan henkilöitymänä, tuoden esiin kaikki nuo polttavat tunteet ja motiivit, joita Getsemanen tapahtumat meissä herättävät. Pietarin roolin lauloi mainio basso David Soar, joka teki roolin myös Rattlen ja LSO:n esityksissä. Hänen Pietarissaan oli asiaankuuluvasti omistautunutta kiihkoa.
Päätöksen tertsetto muodostaa oratorion draamallisen ytimen. Siinä kostonhalu kanavoituu myötätunnoksi Jeesuksen ja serafin opastaessa Pietaria hillitsemään vihansa. Tämä on Kristuksen lopullinen voitto ja ihmiskunnan lunastus. Oratorion loppuhuipennuksena kuullaan kuoron ja orkesterin upea päätösfuuga, joka vetää vertoja Haydnin keksinnälle.
Rattlen johtamana Kristus Öljymäellä sai Berliinissä lumoavan tulkinnan. Verrattuna Rattlen ja lontoolaisten huikean omapäiseen näkemykseen oratorio soi hätkähdyttävän eri tavoin Berliinin filharmonikoiden ja Rundfunkchorin esittämänä. Nyt saatiin kuulla suurenmoisen Mozart-vaikutteinen tulkinta, joka puhutteli kuulijaansa perinpohjaisesti.
Iwona Sobotka, Benjamin Bruns, Sir Simon Rattle ja David soar Philharmonien lavalla Berliinin filharmonikoiden ja Rundfubkchor Berlinin kanssa. Kuva: Monika Rittershaus
Vuoden 2015 Beethovenin sinfoniasyklin tavoin Rattlen ja berliiniläisten näkemys soi häikäisevästi oman aikamme sävyissä tehden samalla kunniaa orkesterin perinteille. Philharmonien monilukuinen yleisö otti teoksen innostuksella vastaan. Sopii toivoa, että tämän viikon konsertit edesauttavat oratorion paluuta ohjelmistoomme.
Illan avauksena kuultiin Richard Straussin oboekonsertto (1945/1948). Teoksen primus motorina toimi amerikkalaisen miehitysjoukkojen sotilas, korpraali John de Lancie, joka oli siviilissä Pittsburghin sinfoniaorkesterin ykkösoboisti. Komennuksellaan Baijerissa de Lancie pääsi piipahtamaan Straussin Garmisch-Partenkirchenin kodissa.
Lyhyellä vierailullaan hän ehdotti säveltäjälle, että tämä kirjoittaisi kappaleen oboelle. Vaikka Strauss alun perin kieltäytyikin tarjouksesta, seuraavan parin kuukauden aikana hän kuitenkin sävelsi täysimittaisen konserton oboelle ja kamariorkesterille.
Straussin valloittava konsertto on kunnianosoitus Mozartile ja koko 1700-luvun lopun estetiikalle näennäisen vaivattomassa virtuoosisuudessaan ja mitä mainioimmassa soittimellisessa ilmaisussaan. Konsertto on säveltäjänsä myöhäistuotannon aarreaitan kirkkaimpia jalokiviä.
Konserton hienovireiseen orkestraatioon kuuluu kaksi huilua, klarinettia, fagottia ja käyrätorvea sekä englannintori ja pieni jousisto. Orkesteri kietoutuu tiiviisti yhteen solistinsa kanssa, kiitos Straussin pistämättömän soitinnuksen taidon. Säveltäjän myöhäisteosten tavoin konsertto on kamarimusiikilllinen teos, joka tarjoaa mukavasti haastetta niin soittajille kuin kapellimestarillekin.
Solistin osuus on kirjoitettu virtuoosille niin tekniikan kuin musikaalisuutensa suhteen. Philharmoniessa konserton solistina esiintyi Berliinin filharmonikoiden oma ykkösoboisti Jonathan Kelly.
Konsertto muodostuu kolmesta tauotta yhteen soitettavasta osasta sekä laajasta koodasta. Teoksen pohjalla on perinteinen nopea-hidas-nopea -kaava, jonka musiikillinen materiaali perustuu kolmeen pääaiheeseen, jotka esiintyvät läpi konserton.
Ensimmäinen motiivi on signaalinomainen neljän nuotin kuvio, joka kuullaan jousien soittamana heti teoksen avaustahdeilla. Solisti liittyy mukaan vuolaan rönsyilevällä toisella aiheella, jota oboe ja jouset kehittelevät laajassa avausjaksossa, johon liittyvät lopulta myös puhaltimet. Kolmas teema tuo mieleen Beethovenin viidennen sinfonian pääaiheen. Tämä teema toimii siltana konserton taitekohdissa.
Strauss kirjoitti solistilleen kaksi kadenssia. Ensimmäinen kuullaan keskimmäisen osan, andanten, päätteeksi. Tässä oboeta säestävät jousten pehmeät pizzicatot. Toinen kadenssi puolestaan linkittää yhteen päätösosan vivace-jakson ja 6/8-tahtilajissa kieppuvan allegro-koodan.
Hurmaava konsertto on täynnä alluusioita Straussin aiemman tuotannon ikimuistoisiin oboemelodioihin aina Don Juanista (1888) ja Ruusuritarista (1912) alkaen. Nuorekkuudessaan teos on riemukas osoitus kahdeksankymppisen säveltäjänsä ehtymättömästä keksinnästä.
Jonathan Kelly, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot Straussin oboekonserton jälkeen. Kuva: Monika Rittershaus
Kelly soitti konserton hätkähdyttävän taidokkaasti kietoen soolo-osuuden iloiten kuplivaan väriloistoon ja yksityiskohtien kirjoon. Orkesteri ja Rattle olivat solistilleen alati luotettavat kumppanit. Straussin orkesterisävyt piirtyivät ilmoille erinomaisen tarkasti ja aistikkaasti.
– Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Rundfunkchor Berlin
Simon Halsey, kuoron valmennus
Iwona Sobotka, sopraano (Serafi)
Benjamin Bruns, tenori (Jeesus)
David Soar, basso (Pietari)
Jonathan Kelly, oboe
Richard Strauss: Konsertto oboelle ja kamariorkesterille (1945/1948)
Ludwig van Beethoven: Kristus Öljymäellä (Christus am Ölberge, Op. 85, 1803/1804/1811)
Philharmonie, Berliini
To 05.03.2020, klo 20
