Eerikäinen ja Holmström soittavat sodan jaloista paenneiden Béla Bartókin ja József Szigetin ensimmäisen Yhdysvaltain-konsertin ohjelman, kun konsertista on kulunut päivälleen 70 vuotta.
Lorin Maazel täytti 80 vuotta
Ihmelasten urat ovat usein kuin tähdenlentoja, yhtä nopeita syttymään ja sammumaan, kirjoittaa Frankfurter Allgemeinen Gerhard Rohde. Vaan ei eilen 80 vuotta täyttänyt Lorin Maazel, joka jo 9-vuotiaana johti Los Angelesin ja vuotta myöhemmin New Yorkin filharmonikkoja. Ura on jatkunut systemaattisesti näihin päiviin saakka: viime Read More →
Arvio: Vähän naurattava Albert Herring
Benjamin Britten (1913–1976) on kenties keskeisin 1900-luvun englantilainen säveltäjä, jonka moniin ansioihin kuuluu brittiläisen musiikkiteatterin ja vokaalimusiikin saattaminen uuteen nousuun. Tälle perustalle ovat saaneet myöhemmin rakentaa esimerkiksi Harrison Birtwistle, Peter Maxwell Davies, Thomas Adès ja Colin Matthews.
Monet Brittenin oopperoista käsittelevät vieraantumista ja ulkopuolisuutta. Kun säveltäjä vuonna 1942 palasi pitkältä Yhdysvaltain-matkaltaan kotimaahansa elämänkumppaninsa, tenorilaulaja Peter Pearsin (1910–1986) kanssa, olivat näiden pasifismi ja homoseksuaalisuus varmasti yhteisön kärsivällisyyttä koettelevia piirteitä.
Britten oli vuonna 1937 tavannut Pearsin, josta tuli pian hänen vokaaliteostensa inspiraation lähde ja itseoikeutettu tulkki. Pearsille hän sävelsi myös tunnetuimman oopperansa, vuonna 1945 kantaesitetyn Peter Grimesin, pääroolin.
Peter Grimesin suuren menestyksen jälkeen Britten ryhtyi yhdessä oopperan ohjanneen Eric Crozierin kanssa visioimaan uuden kamarioopperaseurueen ja -festivaalin perustamista. Seurueen ensimmäinen tuotanto vuonna 1947 oli Lucretian raiskaus (jonka nimiosassa debytoi kontra-altto Kathleen Ferrier), ja Aldeburghin ensimmäisillä festivaaleilla vuotta myöhemmin esitettiin tämän pariksi ajateltu, Guy de Maupassantin romaaniin perustuva koominen ooppera Albert Herring.
Herringin libreton kirjoitti Eric Crozier, joka kertomansa mukaan pyrki tekstin olemaan ”yksinkertainen, järkevä ja laulettava.” Yhdistelmä Brittenin värikkäästi karakterisoivan musiikin kanssa onkin kerrassaan mainio.
Oopperan tapahtumapaikka on peribrittiläinen, kuvitteellinen pikkukylä Loxford, jota asuttavat herkullisen karikatyyrimaiset hahmot hyväntahtoisesta mutta yhteisöä tyrannisoivasta Lady Billowsista mammanpoika Albertiin. Mutta kuten kaikella kestävällä komiikalla, on tälläkin teoksella vakava pohjavire: käsittelyyn joutuvat oidipaalinen äitisuhde, miehistyminen ja oman onnensa seppänä toimiminen.
Musiikki on säkenöivää. Kolmentoista hengen orkesteri, joka käsittää puhallin- ja jousikvintetit sekä harpun, pianon ja lyömäsoittimet, on alun perin pitkälti taloudellinen valinta, mutta harvinaisen onnekas sellainen. Oopperaseurue tarvitsi kiertueita varten helposti liikuteltavaa kokonaisuutta, ja instrumentaatio onkin identtinen Lucretian ja Ruuvikierteen partituurien kanssa. Britten on orkestroinut kokoonpanolle mestarillisesti, ja Wagner- ynnä muine viitteineen partituuri on täynnä värejä ja oivalluksia.
Pertti Sveholmin Kansallisoopperaan ohjaaman produktion ensimmäisellä puoliskolla oli melko suuri puute: se ei ollut hauska. Tunnetusti komiikan tärkeä lähtökohta on ajoitus, joka nyt oli jotenkin pielessä. Ehkä myös roolitus oli epäonnistunut, kun hahmojen vääntelehtiminen ja tanssahtelu ei monin paikoin jaksanut ilahduttaa. Yleisön puolella oli muutenkin jäyhää, enkä mistään kuullut hymähdyksen hymähdystä.
Musiikin viehätysvoimasta osa katosi pienorkesterin raskasotteisuuteen ja turhan kiireisiin tempoihin, osan söi ensemblen monien yhteislauluhetkien sävelpuhtauden suurpiirteisyyden tuoma harmaus.
Väliajan jälkeen esitys onneksi piristyi: vakuuttavimmiksi hahmoiksi nousivat esiin Tuomas Katajalan nimiosan lisäksi subrettipari Nancy ja Sid (Melis Jaatinen ja Ville Rusanen). Katajalan vaivattomasti kalskahtavan tenorin lisäksi pidin erityisesti taloudenhoitaja Florencen osan laulaneen Sari Nordqvistin tummaakin tummempana resonoivasta altosta. Päteviä olivat toki muutkin, mutta musiikkiteatterista puhuttaessa on vaikea sivuuttaa tähän esitykseen liittynyttä ajoittaista tylsistymisen tunnetta.
Harmonia Mundin perustaja kuollut
Levymerkki Harmonia Mundin vuonna 1958 perustanut Bernard Coutaz kuoli perjantaina 87-vuotiaana Arlesin kaupungissa Ranskassa. Harmonia Mundi tunnetaan muun muassa laadukkaista René Jacobsin ja Philippe Herreweghen barokkilevytyksistä. Levymerkin taiteilijoihin kuuluvat myös esimerkiski Tokyo String Quartet, viulisti Isabelle Faust ja baritoni Matthias Goerne.
Associated Pressin mukaan Bernard Coutaz oli kiintynyt yhtiöönsä, joka ei jakanut osinkoja osakkailleen vaan sijoitti voitot takaisin uusiin produktioihin.
Episodeja erään professorin elämästä, osa 6
22.23.10 Pyhyys ja musiikki –seminaari pidettiin Tuomiokirkon kryptassa. Idea on prof Tarmo Kunnaksen ja tätä tapahtumaa on jo suunniteltu kaksi vuotta. Toinen symposium tulee seuraamaan samasta aiheesta Pariisissa keväällä eli huhtikuun 23.-24. Institut finlandais’ssa. Projekti on siis alun pitäen Ranskaan orientoitunut. Esitelmiä kuultiin pyhyyden ’teoriasta’ kuten Tarmo Kunnaksen, joka viittasi myös pahuuteen ja myös pahan näennäisyyteen. Pyhyys liittyi hänen mielestään tilaan, sana pyhä oli peräisin sanasta piha. Kuultiin puheita Saariahosta, Messiaenista, Jyrki Linjamasta ja Einojuhani Rautavaarasta, josta esitelmöi puolalainen nuori Wojciech Stepien (Katowicesta), joka pian väittelee HY:ssä Rautavaaran ns. enkelityylistä. Ranskan lähettiläs Mme Bourolleau oli ystävälisesti kutsunut koko seminaarin lähetystöön vastaanotolle.
17.10. Esa Lilja väitteli aiheesta, jota ei kai pitäisi maiita Amfionin palstalla nimittäin heavymetalrockista mutta hänen kohteenaan olikin tämän musiikin harmoninen rakenne ja ajatuksena soveltaa Riemannin ns funktioanalyysia, eli samaa jonka mukaan taidemusiikinkin kaanon toimii. Kyseessä oli epäilemättä sangen ansiokas väitöskirja, tosimuusikon kirjoittama, joka totesi että hänelle C7 oli yksinkertaisesti C7 eikä muuta.
16.10. Juhlittiin säveltäjä Armas Launista muistosymposiumilla yliopiston kirjastossa. Säveltäjän tytär Asta Schuwer miehineen oli paikalla ja kertoi liikuttavia muistelmia. Todettiin että Jehudith, Launiksen myöhäisteos hänen Ranskan kaudeltaan täytyisi pikaisesti saada esitetyksi. Se on todella vaikuttava teos sen Nizzan radion esityksen taltioinnin perusteella, jota saatiin kuulla. Arabialaisaiheineen sillä on aktuaalisuutta. Mutta ennen kaikkea tyyli värikkäine orkestereineen tavattoman paljon kehittyneempää kuin Launiksen Suomessa sävelletyissä varhaisoopperoissa. On aina jossain määrin arvoituksellista kun tällainen merkkihenkilö muuttaa pysyvästi ulkomaille kuin Launis. Mutta hän oli antropologi, tutkija, universaalisielu, joka kirjoitti myös hauskoja matkakuvauksia kuten Murjaanien maassa. Hän käytti alkuperäisiä beduiiniaiheita em opperassa ja sai sen tyylin kuulostamaan ’autenttiselta’. Näin hän liittyi orientalismin paradigmaan mm Sibeliuksen Belsazarin pitojen ja Straussin Salomen rinnalle. Onneksi partituuri on editoinnin alla. Oopperanjohtaja Erkki Korhonen kertoi, että Hämeenlinnnassa oli esitetty myös Launiksen seitsemän veljestä, jossa tämä toteutti puhelaulun teoriaansa.
10.10. Varhain aamulla alkoi matkani Venetsiaan. Olin siellä ollut viimeksi opiskelijana kesällä 197 jolloin päätimme luokkatoverini Osmo Kuusen kanssa lähteä Wienistä junalla alppien yli Venetsiaan – ja yövyimme siellä leirintäalueella professori Matti Kuusen talvisodan aikuisessa teltassa. Tulo Venetsiaan on aina dramaattinen jos ottaa vesitaksin lentokentältä. Vauhti on hurja myrskyävällä merellä, mutta lopulta taksi saapuu laguuniin hotellin edustalle. Venetsian matkan huippukohta oli Teatro Malibranin esitys Händelin oopperasta Agrippina, jonka hän oli säveltänyt tasan 300 vuotta sitten Venetsian karneaalin aikaan ja juuri tätä oopperataloa varten. Mikä historian henki! Malibran ei ole kuitenkaan sama kuin Fenicen renovoitu teatteri, sitä pääsi nyt vain ihailemaan. Agrippina on ooppera täynnä lainauksia, parodiaa, ja muiden säveltäjien musiikkia, joten sen ohjauksessa omaksuttiin tyylittelevästi moderni lavallepano. Mutta ei kaikki musiikki ole tarkoitettu ironiseksi kommentiksi johonkin, vaan esim. caesarin aaria Vieni, vieni on aidosti liikuttava ja tulisi sellaisena esittääkin. Hieno esitys, autenttinen vanhan musiikin orkesteri, mutta yleisöä salissa vain puolillaan.
Matkalukemisenani oli mm kopio mielenkiintoisesta aikalaisdokumentista John Manningin teoksesta Memoirs of the Life of the Late Goegr Friedrich Händel. 1760 London.
Hän kertoo: kun 1709 Händel saapui Italiaan, hänen ensimmäinen etappinsa oli Firenze. Hänen maineensa pli jo levinnyt sinne. Händeli oli jo tunnettu Englannissa, mutta nyt hän joutui outoon maahan, jossa tyyli oli erilainen aivan niin kuin italialaisten tavat erosivat saksalaisista. Hän oli 18-vuotiaana säveltänyt oopperan Rodrigo. Händel ei kuitenkaan viihtynt kauaa yhdessä paikassa. Hän jäi vuodeksi Firenzeen, ja päätti sitten vierailla kaikkialla Italiassa, joka oli niin kuuluisa maa musiikistaan. Venetsia oli hänen seuraava kohreensa. Hän tunnistettin sielä kesken naamiaisten kun hän soitti harpsikordia, Scarlatti sattui olemaan siellä ja kuullessaan soittoa, totesi: tuo ei voinut olla kukaan muu kuin kuuluisa saksilainen (Saxon) ellei sitten itse piru. Kun hänet oli näin keksitty, hän ryhtyi säveltämään oopperaa. Mutta se sai osakseen niin vähän huomiota että hän jo oli luovuttamassa, mtta lopulta hän ryhtyi työhön ja kolmessa viikossa syntyi Agrippina, jota esitettiin sitten peräkkäin 27 iltana – ja teatterissa joka oli tuolloin ollut suljettuna. Kahdessa muussa ooperatalossa meni Gaspaernia ja Lottia. Mutta yleisö oli niin ihastunut tähän uutuuteen, että ulkopuolinen olisi voinut pitää heitä noiduttuina Esityksessä joka tauolla huudettiin:; viva il caro Sassone! heidä haltioitti hänen tyylinsä suuruus ja ylevyys. He eivät koskaan olleet kuullet sellaisia harmonioita ja modulaatioita. (Manning mainitsee, että tässä tilaisuudessa käyrätorvet lanseerattiin Italiaan, hän uskoi ettei käyrätorvia oltu kuultu aiemmin, ks. op ci. s. 53). Venetsiasta Händelin triumfi jatkui Roomaan, kardinaali Ottobonin luo, jonka luona myös Corelli esiintyi. Händelin tyyli poikkesi niin suuresti Italian musiikista, että muusikot ihmettelivät, miten sitä tuli esittää. Corelli itse valitti vaikeuksia, ja myönsi, ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän huudahti “Ma caro Sassone, questa Musica e nel stylo Francese, di ch’io non m’intendo.”
Tapasin väliajalla sattumalta kollegani professori Rossana Dalmonten ja Mario Baronin Bolognasta jotka olivat tulleet varta vasten tähän näytökseen. Rossana joka johtaa Bolognassa perustamaansa ja rahoittamaansa Liszt-instituuttia valmistautuu juhlavuoteen 2011 aikomallla julkaista Lisztin oppilaan muistiinpanot tämän opetuksesta kaikilla mahdollisila kielillä, myös suomeksi. Minun on pako sanoa, että suomalaiset kyllä osaavat englantia ja saksaakin jos niikseen tulee.
Matkalukemisenani oli kaikkialla, kahviloissa ja muualla Max Ryynäsen tuore kiehtovat väitöskirja Venetsiasta turismin kohteena ja esteettisenä objektina.
12.10. Mutta Venetsiasta matkani jatkui aamulla Milanoon, jossa minun piti pitää vierailuluento IULMIssa eli yksityisessä yliopistossa joka oli erikoistunut kommunikaationtutkimukseen. Isäntäni oli nuori Nello Barile, muodin semiotiikan tutkija, joka oli käynyt aiemmin Suomessa Imatralla. Tärkeää oli tavata laitoksen esimies Alberto Abbruzese. Sovimme että tulen uudestaan opettamaan pidempää kurssia. Heitä kiinnosti erityisesti teoriani apparenzasta, ilmenemisestä. Näen nyt ensi kertaan Milanon, sen Duomo on keveydessään ja vaaleudessaan ilmaan kohoava vaikka on mittasuhteiltaan valtava. Milanon La Scalassa pääsisin varmaan käymään seuravalla kerralla.
3.10. Lähdemme Roomaan monesta syystä: ensinnäkin on vanhan ystävämme ja kolllegamme Gino Stefanin 80-vuotispäivät Tor Vergatan yliopistossa. Gino, jonka muistamme jo 80-luvulta kun hän oli dosenttina Bolognassa, ja jolta toimitin suomeksi hänen keskeisen kirjansa La competenza musicale, joka ilmestyi Jyväskylän yliopiston sarjassa nimellä Musiikillinen kompetenssi. Sittemmin Gino muutti Roomaan ja meni naimisiin tunnetun musiikkiterapeutin Stefania Guerra Lisin kanssa ja asuu nyt Coliseon lähellä, parvekkeelta näkyy tämä antiikin Rooman keskeisin rakennus. Ginon tuotanto on laaja, hän aloitti liturgisen musiikin spesialistina ja hänen avullaan pääsimme edellisellä kerralla jonottamatta Vatikaaniin katsomaan Michelangeloa. Gino on yhä heidän musiikkineuvonantajansa. Gino on ollut myös alusta alkaen johtamani projektin Musical signification kantavia voimia, Hän oli ensimmäisessä musiikkisemotiikan kongressissa Belgradissa vuonna 1973. Hän oli tuolloin Umberto Econ läheinen ystävä ja Luciano Berion. Paljosta saan kiittää Ginoa, hänen pohjoisitalialainen olemuksensa on kaikkea teennäistä karttava, hän on todella periaatteen mies myös mutta huumorintajuinen. Nyt hän on keskittynyt uuteen systeemiinsä ’globalità di inguaggi’ , joka on taiteidenvälinen metodi terapiamielessä. Hänen filmidokumenttinsa todistavat miten sairaaloiden liikkumattomuuteen ja apatiaan tuomitut potilaat heräävät henkin alkavat liikkua, kurottautua jotain kohti, äännellä ja palata takaisiin inhimilliseen viestintään. Hänen metodinsa siis toimii. Häneltä olemme julkaisseet Imatran sarjassa kirjan Prenatal Styles , joka on tämän metodin perusta. Suomesta hänen oppilaanaan on ollut autismia ja musiikkia tutkiva tamperelainen Sari Helkala-Koivisto. Hänen mukaansa autisteilla on – paradoksaalisesti – oma musiikkikulttuurinsa. Ginon kunniaksi ilmestyi juhlakirja jonka otsake on kuvaava La coscienza di Gino. Esperienza musicale e arte di vivere. (Saggi in onore di GS, A cura di Dario Martinelli e Francesco Spampinato. (Umweb publications, Helsinki; Universitadi Roma Tor Vergata, Università popolare di MusicArTerapia, Roma,ISI). Juhla pidettiin Rooman Tor Vergatan yliopistossa, joka sijaitsee sangen kaukana keskustasta, metrolla pääteasema Ananina, ja sieltä bussilla, lakon sattuessa miltei mahdoton paikka, matkaan varattava kaksi tuntia keskustasta.
Matkan toinen aihe oli kirjani Fondamenti di semiotica esistenziale (Bari: Laterza) ilmestyminen ja julkistamistilaisuus suurlähettilös Pauli Mäkelän residenssissa Via Carissimilla, alueella jossa mukavasti kaikki katujen nimet viittaavat säveltäjiin (Rossini, Paisiello….). Paikalla oli roomalaisia musiikintutkijoita ja semiootikkoja kuten Agostino Ziino Tor Vergatasta, prof Isabella Pezzini assistentteineen Stefanit, Martinellit, Paolo Rosato – nuoremman polven säveltäjä jonka tuoreessa oopperassa Lars Cleen esiintyy kaksi suomalaista merimiestä lavalla ja musiikissa on suomalaisia sitaatteja, prof. Rosario Mirigliano jne. Eila esitti Sibeliusta ja Carl Hirniä.
Aikaa oli käydä Martinellien ja Spampinaton kanssa myös Rooman vanhassa oopperassa jossa meni Debussyn Pelleas et Melisande. Ohjausta hallitsivat kuulun design taiteilija Anis Kapoorin erikoiset luomukset, kuten jättimäinen vaaleanpunainen orgaani, ilmeisesti korva, jota pitkin laulajat kiipeilivät. Mutta jälleen havainto : yleisöä ei ollut kuin neljäsosa salista. Ei ihme että juuri luin la Repubblicasta artikkelin Italian oopperatalojen kriisistä Kuinka Italiassa, oopperan luvatussa maassa, edes siellä, ei käydä oopperassa!