Robert Schumann, Complete Works for Piano Trio
EMI Classics 2011
Leif Ove Andsnes, piano; Christian Tetzlaff, viulu; Tanja Tetzlaff, sello
Robert Schumannin taiteesta ja saavutuksista puhuttaessa tukeudutaan turhankin usein anekdootteihin, aikalaiskertomuksiin, huhuihin ja taitaapa sekaan lipsahtaa muutama juorukin. Tätä romantiikan ajan musiikin erästä keskushahmoa onkin ehkä helpointa käsitellä juttujen avulla, niin hankalaa hänen musiikkinsa paikoin tuppaa olemaan. Schumannin musiikin omaperäiset ideat onkin helppo kuitata tokaisemalla: ”noh, hänhän oli mielisairas.” Hänen mielenterveytensä tila on kuitenkin enimmilläänkin vaikuttanut vain sävellysnopeuteen, teosten sisältöön tuskin sitäkään vähää.
Schumannin tuotannossa suosituimmaksi haaraksi ovat valikoituneet hänen moni-ilmeiset pianosarjansa, joita hän tehtaili uransa alkuvuosina ahkerasti ja joita hänen vaimonsa Clara sittemmin menestyksekkäästi esitti. Eipä kauas suosiossa jää hänen laulunsa, sinfoniansa ja kamarimusiikkinsa, etenkin hieno pianokvintetto ja tietenkin pianokvartetto. Vähemmälle huomiolle sen sijaan ovat jääneet pianotriot, jotka on kuitenkin nostettu hienosti esille viimeaikaisilla levytyksillä, joista EMI Classicsin tuore julkaisu kattaa myös varsinaisten triojen lisäksi op.88:n fantasiakappaleet ja op.56:n Sechs Studien für den pedalflügel -sovituksen.
Kun levyntekoon ryhtyvät sen tason soittajat kuin Leif Ove Andsnes, Christian Tetzlaff ja hänen sisarensa Tanja Tetzlaff, on lupa odottaa teknisesti taitavaa musisointia ja vaivattomuuden tuntua. Kolmikko soittaakin kuin sulautuneena yhdeksi, mutta tarpeen tullen antavat toistensa tehdä pieniä solistisia irtiottoja, joskin vain turvallisen etäisyyden päähän. Sointi on kaikin puolin tasapainoista ja korrektia, mutta jotenkin ryppyotsaisen byrokraattista suorittamista. Schumann kaipaisi myös trioissaan pientä huonotapaisuutta ja laitojen kolistelua, vaikka ne ovatkin hänen tuotannostaan sieltä sovinnaisemmasta päästä. Intohimoisimmillaan ollaan ensimmäisen, d-molli-trion parissa, mutta tunnelma ei aivan kestä loppuun asti huolimatta finaaliosan esitysmerkinnästä ’Mit Feuer’, tulisesti. Tarkkuutta ja soinnin kauneutta on sen sijaan ihailtava varauksetta.
Kolmikko onkin ehkä elementissään juuri virkamiesmäisempää otetta vaativissa op.56:n teoksissa, jotka onkin sattumoisin nimetty ’harjoituksiksi’ tai ’tutkielmiksi’. Alun perin jalkiopianolle sävelletty teos on kääntynyt niin uruille, kahdelle pianolle kuin yhdellekin pianolle, mutta Theodor Kirchnerin sovitus pianotriolle toimii vallan mainiosti ja tuo ehkä parhaiten esille äänten omia teitään kulkevia linjoja. Bachin jalanjälkiä tallaava Schumann sovittaa kenkänsä esikuvan tarjoamaan kontrapunktiseen muottiin, mutta lisää joukkoon oman värityksensä luoden juuri sen tunnistettavan Schumannin hengen.
